Metallimusiikkia Itämeren aalloilla

Viime viikonloppuna Viking Linen risteilyalus Gracella järjestetty metallimusiikkitapahtuma Nordic Metal Cruise keräsi laivan täyteen monennäköistä karvapäätä.

Kuulin risteilystä joskus viime syksynä. Tuolloin kaverini Jani Pirilä otti asian jossain sivulauseessaan puheeksi; varmasti olettaen, etten minä ole siitä kiinnostunut, koska esiintymässä on niin sanottuja örinäbändejä. Olenhan perinteisesti ollut sitä mieltä, että bändissä pitää olla laulaja, eikä huutaja. Näin aggressiivinen musiikki ei yleensä puhuttele.

Pirilää loppuunmyydylle laivalle veti etenkin ruotsalainen Dark Tranquillity. Se on melodisen death metalin saralla on varsin suosittu ja arvostettu yhtye. Muut esiintyjät olivat suomalaiset Finntroll, Kalmah ja Wolfheart.

Olemattomasta mainostuksesta huolimatta Grace oli tupaten täynnä. En meinaan nähnyt yhtään risteilyä koskevaa ilmoitusta missään. Antti Tuiskua sekä muita iskelmä- ja popartisteja oli kyllä joka tuutissa. Vasta pari päivää ennen lähtöä Facebookissa alkoi vilahdella Nordic Metal Cruisea mainostava sivu.

Viking Linen puolelta kyseessä taisi olla jonkinlainen kokeilu, olihan tämä sarallaan ensimmäinen metallimusiikkiristeily Turusta Tukholmaan. Toisinpäin vastaavaa on harrastettu jo vuosia. Homma vaan menee niin hankalasti, etteivät suomalaiset pääse kyytiin kuin menemällä ensin Tukholmaan ja vasta sieltä kyseiseen laivaan.

Ilmeisesti järjestävänä tahona Viking Linen ohella oli pohjanmaalainen juhannusfestivaali Nummirock, sillä sen logo komeili julisteissa ja olipa yksi Gracen baari nimetty Nummirock Loungeksikin. 

Dark Tranquillty jakeli nimikirjoituksia laivalla.

Terminaalin yläkerrassa alkutahdit soitti täysin luokatonta älämölyä esittänyt ryhmä. Se oli kai olevinaan jonkinlaista huumoria, mutta ainakaan minulle ö-luokan Kummeli ei uponnut millään tavalla. Onneksi tuli kipattua kaupungin keskustassa Daily Newsissä reippaasti pohjia ennen terminaaliin saapumista, ettei moinen metelöinti liioin häirinnyt.

Tiedä sitten mistä kaikki nuo tatuoidut partakorstot olivat luunsa Turkuun raahanneet, mutta jessus sentään heitä oli paljon.

Varttuneempien matkustajien ilmeet olivat paljon puhuvia. Lähelläni istuskellut noin seitsemänkymppinen pariskunta pyöritteli päitään ihmetyksestä. Mihin Helvetin esikartanoon he olivatkaan joutuneet, melkein kuulin ajatusten sanovan.

Jo terminaalissa havaitsin muutamia tuttuja. Olihan se kumma, jollei näin isossa sakissa heitä olisi ollut. Ihan tavallisellakin risteilyllä on aina jonkun verran tuttavia, mutta nyt saattaisi varmasti normaaliakin enemmän kun metallimusiikki raikaa Itämeren aalloilla.

Dark Tranquillityn meet&greed -istuntoa kävimme katsomassa vähän laivan lähdön jälkeen. Mukavan oloiset göteborgilaisherrat jakelivat nimikirjoituksia ja poseerasivat kännykkäkameroille.

Yhdeltä yöllä alkaneesta keikasta en sitten muistakaan juuri muuta kuin valtaisan ruuhkan. Varmasti oli hyvä meininki.

Dark Tranquillty.

Hyttimme oli kuudennessa kerroksessa. Muuten oikein mukava paikka, mutta äärimmäisen huonosti saavutettavissa. Ulkokannelta kiertämällä sen löysi paremmin kuin sisällä seikkailemalla.

Vastoin odotuksia, oli hyttikäytävä todella hiljainen. Olin valmistautunut siihen, että lähes jokainen ovi on auki ja mekastus raikaa. Mutta meno oli rauhallisempaa kuin strandardiristeilyllä.

Kuten eräs musiikkimakuni hyvin tunteva kaverini ennen risteilyä totesi, "tuolla ei ainakaan tarvitse yhtään bändiä katsoa". Kännin puolellehan sitä pääosin mentiin ja esiintyjät jäivätkin silkan välinpitämättömyyden takia paitsioon.

Tukholman saaristoa.

Pohjoissuomalaista Kalmahin keikkaa yritin jonkin aikaa seurata, mutta siitä ei tullut pitemmän päälle mitään. Ei vaan ole minun mieleistäni musiikkiani. Kumminkin kaikki kunnia sillekin bändille. Suurta yleisöä kello 16 alkanut veto tuntui kovasti kiinnostavan.

Melkein Turun satamaan asti soittanut helsinkiläinen peikkometallibändi Finntroll oli sikäli erikoinen ilmestys, että se esittää asiansa ruotsiksi. Jostain kumman syystä olen aina tykännyt yhtyeestä ainakin jossain määrin. Livenä se on varsin pätevä.

Oli merkillistä nähdä Gracella ison salillisen ja yläparvellisen väkeä diggailevan aivan hulluna tästäkin bändistä. Kun on tuttunut näkemään samassa paikassa lähinnä Paula Koivuniemen tai jonkun vastaavan, oli kontrasti valtava. Mutta rankkaa örinäähän tänne oli tultu kuulemaan.

Finntroll.

En ole jälkikäteen kuullut lainkaan järjestyshäiriöistä ja muista ongelmista. Enemmän niitä aiheuttavat känniset maanomistajat kuin palmikkopartaiset metallimiehet. Suomalaisista festivaaleista vähiten poliisihälytyksiä, yhtenä vuonna puhdas nolla, tulee Helsingin Tuska Festivaalilta ja eniten Seinäjoen Tangomarkkinoilta. Joten miksei Viking Gracekin panostaisi lisää tällaisiin tapahtumiin.

HIMin Synnin viemää

Ostin jokin aika sitten Manhattanin kirpputorilta Turusta kahdella eurolla musiikkitoimittaja Juho Juntusen kirjoittaman HIM - Synnin viemää -kirjan (WSOY 2002).

Lopettamispäätöksensä tänä vuonna ilmoittanut HIM oli aikoinaan Suomen suosituin bändi. 2000-luvun alkupuoliskolla nuoret ja vähän kypsemmätkin naiset kävivät kuumina yhtyeen laulajaan Ville Valoon. Ei ollut väliä mitä mies suustaan päästeli tai millaisiin rytkyihin hän pukeutui, riitti että hän vaan oli se ihana Ville. Yhteen muut jäsenet saivat olla rauhassa sekä naisilta että medialta, HIM käytännössä henkilöityi laulajaansa.

HIMin jäsenet olivat mukavia heppuja ainakin sillä perusteella mitä muutaman kerran heitä tapasin. Nummirockissa juhannuksena 1997 olin jossain vaiheessa puolittain tietämättäni samassa porukassa bändin kanssa. Tämä selvisi vähän myöhemmin eräästä valokuvasta, jossa on lisäkseni muun muassa Ville Valo.

Seuraavan kerran tapasin HIMit syksyllä 1997 Oulussa 45 Special -kapakassa. Baaria pyörittivät, kuten kaiketi vieläkin, alunperin kuusamolaisen hevibändin Zero Ninen äijät.

Istuin samassa pöydässä Ville Valon ja basisti Migen kanssa. Seurueessa oli myös kesällä Seinäjoen Provinssirockissa tutustumani Niina, josta myöhemmin tuli oululaisen kaverini, metallibändi Sentencedin rumpalin ja ammattivalokuvaajan Vesa Rannan puoliso.

Kerroin Ville Valolle, että Turussa kaveriani Penaa kuulemma pidetään hänen näköisenään. "Jaa, no olenko minä", laulaja uteli. "Et mielestäni pätkääkään", totesin.

Yhtyeen debyyttialbumi Greatest Lovesongs Vol. 666 oli yksi vuoden 1997 levyistä. Se kestää hyvin kuuntelia vieläkin. Eipä ole kovin kauaa kun sen viimeksi pyöräytin.

HIM ei ollut tuolloin vielä suuren yleisön orkesteri. Sellaiseksi se kohosi kakkosalbumin Razorblade Romance myötä vuonna 2000.

Lueskelin kirjan muutama ehtoona ennen Nukkumatin saapumista. Muistelin, että olen joskus ennenkin opuksen avannut. Pikaisella googlauksella vastaan tuli Imperiumi.net:iin vuonna 2003 kirjoittamani arvio, joka oli päässyt vallan unohtumaan.

"Toimittaja Juho Juntusen kirjailema teos HIMIstä on selkäesti suunnattu joulumarkkinoiden myyntivaltiksi. Harvemmin mistään tuotoksesta paistaa läpi näin vahva kaupallisuus. Juntunen on toki suomalaisen musiikkijournalismin eliittiä ja loistava kirjoittaja, mutta selvältä rahastukseltahan Synnin viemää vahvasti vaikuttaa.

Kirjan kuvitus on kansista alkaen viimeisen päälle hieno. Kuvia on paljon HIMin uran varrelta ja mukana on jäsenten lapsuuden aikaisia otoksiakin. Mutta itse tarinat ovat tylsiä ja lapsellisia. Vain harvoin päästään mielenkiintoisten asioiden pariin. Sellaisina pidän esimerkiksi yhtyeen kertomuksia levyjensä teosta, Ville Valon selityksiä biisien taustoista sekä ristiriidoista levy-yhtiön ja muusikoiden näkemysten välillä. Syy jutustelun tasoon ei varmaankaan ole pelkästään itse Juntusen, vaan HIMistä ei yksinkertaisesti lähde tässä vaiheessa uraa enempää irti. Siksi mukaan on ängetty jonninjoutavia poikien hotellihuoneentuhoamislekkejä ja muuta nerokasta.

Jopa niinkin paatunutta anaalihuumorin ystävää kuin minua oikein hävettää bändin puolesta, kun he kehuvat pissa- ja kakkatempauksillaan. Hohhoijaa. Mikäli se on tietoinen irtiotto teinityttöfaneista, niin asian luulisi tämän kirjan jälkeen onnistuvan aika helposti. Aiheeseen liittyen Ilta-Sanomatkin otsikoi taannoin lööpissään, että "Juha Mieto suuttui Ville Valolle". Pojat kun olivat ruiskuttaneet hotelissa pissaa Miedon näköispatsaan päälle. Ja kirja tietysti myy kohun myötä, joka lienee tarkoituskin. 

Ilman turhaa pilkunnussimista ihmettelen myös, miksi kirja vilisee virheitä. Vaikka suurin osa Synnin viemän tapahtumista on ollut lähivuosina, ilmoitetaan kirjassa esimerkiksi että Black Sabbath esiintyi Provinssirockissa vuonna -97. Se oli kylläkin vuotta myöhemmin. Lisäksi saman yhtyeen kerrotaan tehneen Suicide Solution -kappaleen, vaikka sen teki Ozzy Osbourne ihan itse". 

Omia tekstejä on välillä mielenkiintoista lukea vuosia myöhemmin. Joskus tosin tuntuu, että mitähän kummaa päässä on oikein liikkunut, mutta ainakin tällä kertaa allekirjoitan täysin viidentoista vuoden takaiset aatokseni.

Lemmy Kilmister 1945-2015

Jouluaattona 70 vuotta täyttänyt brittiläisen rockyhtye Motörheadin perustaja ja laulaja-basisti Ian Fraser ”Lemmy” Kilmister kuoli joulukuun lopulla. Hän sai vain paria päivää aikaisemmin tietää sairastavansa syöpää. Lemmy kuukahti kotisohvallaan Los Angelesissa videopeliä pelatessaan. 

Suurimpiin sankareihini kuulunut Lemmy saapui elämääni 80-luvun alussa. Motörhead oli ensimmäinen hevibändi, josta kunnolla inostuin. 1982 ilmestynyt Iron Fist ja vuotta aiemmin tullut live-lp No Sleep 'till Hammersmith tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Samoihin aikoihin hankin On Parole- ja Beer Drinkers -levyt, jotka sisälsivät bändin alkuaikojen materiaalia, jotka julkaistiin vanhojen levy-yhtiöiden toimesta 80-luvun puolella yhtyeen alettua menestymään. 

Näin Motörheadin lavalla kymmenisen kertaa. Ensimmäisen kerran tosin vasta juhannuksena 1999 Kauhajoen Nummirockissa, jossa pääsin samaan kuvaan Lemmyn kanssa. Sittemmin bändi tuli todistettua livenä muun muassa Turun Ruisrockissa, Sweden Rock Festivalissa Etelä-Ruotsissa ja Ankkarockissa Vantaan Korsossa. Erikoisin paikka lienee Luulajan jäähalli Pohjois-Ruotsissa. 

Motörhead soitti Suomessa vuosien varrella kolmisenkymmentä keikkaa, joista ensimmäinen oli Punkaharjun Punkarockissa 1979. Viimeisen kerran orkesteri esiintyi maassamme viime itsenäisyyspäivänä, kuudes joulukuuta 2015. Helsingin Hartwall Arenalla oli peräti 8000 ihmistä, mikä oli ennätys yhtyeen Suomen vierailujen saralla. Syy moiseen oli Lemmyn lähivuosina reistaillut kunto, joka sai kaikenmaailman profeetat liikkeelle. "Tämä on varmasti viimeinen kerta kun bändin voi nähdä". 

Niin se sitten olikin. Helsingin jälkeen yhtye esiintyi enää Hampurissa sa 9. joulukuuta ja Berliinissä 11. joulukuuta 2015.

Lemmyn sairastelu vaivasikin Motörheadin keikkailua paljon ennen hänen poismenoaan. Konsertteja peruttiin tuon tuosta tai keskeytettiin muutaman kappaleen jälkeen. Miehen olemus oli loppuaikoina varsin hauras ja hän joutui käyttämään tukenaan kävelykeppiä. 

Lemmy eli täyden elämän. Olisi ollut vaikea kuvitella miestä vanhainkodissa kiikkustuolissa. Oli omalla karulla tavallaan vapauttavaa, että hänen loppunsa oli näin nopea. Voisi sanoa, että mies kuoli saappaat jalassa. Ei onneksi kuitenkaan lavalle kesken keikkaa, kuten moni ehti jo vuosia pelätä. 

Lemmyn poismeno uutisoitiin laajalti Suomessa. Jopa YLEn pääuutislähetys ja MTV3:n Seitsemän uutiset kertoivat asiasta. Seuraavana päivänä hän oli toisen iltapäivälehden kannessa ja jopa Turun Sanomissa oli iso artikkeli. 

Yhtäkkiä tuntui, että vähän joka toinen suomalainen oli tehnyt Lemmyn kanssa tuttavuutta. Niinkin yllättävä nimi kuin poplaulaja Jenni Vartiainen tuli esille kertomalla, että "Annoin Lemmylle vapaat kädet". Seksipuuhien sijasta asia tosin koski Jack Daniels -viskistä ja cokiksesta koostunutta drinkkiä, jonka Lemmy oli hänelle tehnyt, kun Jenni oli Michael Monroen siivellä päässyt Motörheadin takahuoneeseen.

Lemmyn hautajaiset näytettiin suorana Youtubessa. Lähetys tuli Suomen aikaa keskellä yötä, enkä jaksanut seurata sitä. 

Ehkä Lemmyn kuoleman jälkeinen suurin yllätys oli kuitekin Valion maitomainos, jossa hän esiintyi. Materiaali oli kuvattu viime joulukuussa 2015 bändin Suomen vierailun yhteydessä. Yhtiö muutti suunnitelmiaan tähden kuolema johdosta, eikä mainosta vastoin alkuperäistä ajatusta käytetäkään mainostustarkoitukseen. 

Tätä kirjoittaessani televisiosta alkoi Arto Nybergin ohjelma. Kuinka ollakaan, oli mäkihyppääjä Toni Niemisen jälkeen aiheena Lemmyn tähdittämä maitomainos!

Motörhead levytti 1975 alkaneen uransa aikana lukuisia heviklassikoita, joista tässä muutama. 

Sue-lehti lopetti

Turusta käsin toimitettu Sue-musiikkilehti lopetti toimintansa hiljattain. 20 vuotta ilmestyneen lehden alasajon syyksi mainitaan yleinen talouden alavire ja printtimedian hankaluudet muuttuneessa mediaympäristössä.

Sue perustettiin vuonna 1994 Auran panimo -yhdistyksen julkaisuksi. Vuosituhannen taitteessa maksullinen fanzine muutettiin ilmaisjakelulehdeksi, jota julkaisi Kustannusosakeyhtiö Kärki. Vuoden 2010 lopulla Suen julkaisijaksi vaihtui Suezine Oy.

Sue ilmestyi kaksitoista kertaa vuodessa. Sen kuukausittainen painosmäärä oli parhaimmillaan 60 000. Sillä oli yli 600 jakelupistettä yli 80 paikkakunnalla. Lukijatutkimuksen mukaan lehden lukijamäärä oli 115 000 – 127 000.

Olin Suessa mukana viitisentoista vuotta. Ensimmäisen juttuni kirjoitin keväällä 1995 Tampereen Elokuvajuhlista. Viimeinen artikkelini ilmestyi syksyllä 2010.

En koskaan kirjoittanut Sueen rahankiilto silmissä, vaan pelkästään rakkaudesta musiikkiin. Palkkiot olivat pieniä varrattuna moniin muihin julkaisuihin, mutta tuskin avustajat siksi olivatkaan siinä mukana.

Suen kautta pääsin lukuisille rokkifestivaaleille. Reissuista on jäänyt oikestaan vain hienoja muistoja. Tapasin paljon upeita ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä nykyäänkin. Provinssirock, Nummirock, Ruisrock, Sweden Rock Festival, Ankkarock, Ilosaarirock, Tammerfest ja mitä niitä olikaan.

Joskus vuosia sitten laskin, että olin kirjoittanut Sueen ainakin satakunta liveraporttia. Ne julkaistiin lehden nettisivuilla. Minkäänlaista rahallista korvausta en noista jutuista koskaan saanut, mutta se ollutkaan pääasia. Pääasia, että pääsi festareille ja klubikeikoille.

Ilman Sue-lehteä olisin tuskin tavannut esimerkiksi Manowarin Joey De Maioa, Motörheadin Lemmyä, Scorpionsin Klaus Meineä tai Yngwie Malmsteenia.

Dio-yhtyeen Craig Goldyn ja Ronnie James Dion kanssa Oulun jäähallin backstagella 1999.


Syitä Suesta lähtööni on kyselty tasaisin väliajoin. Mielenkiinnon siirtyminen muualle alkoi painaa yhä enemmän tuossa neljänkympin kinttaalla.

Kun mielestäsi teit oivan jutun jostain artistista tai orkesterista, ei sitä välttämättä julkaistukaan lehdessä, vaikka artikkeli oli pyydetty tekemään. Sellaista sattui turhan usein. Pitemmän päälle tällainen toiminta rupesi rankasti vituttamaan.

Pari viimeistäni vuotta roikuinkin mukana lähinnä ilmaislevyjen ja keikoille pääsyn toivossa. Kun promootiolevyt alkoivat siirtyä yhä enemmän salasanan taakse nettiin tai ne kannettiin toimistolta suoraan turkulaisiin divareihin, eipä siitä minulle paljon huvia riittänyt.

Aina silloin tällöin olen saanut kuullut, että moni käveli kauppaan levyarvostelujeni perusteella. Hienoa, jos olen saanut olla avuksi jonkun uralla.

Lowdown Shakin' Chills

Vammalassa vuonna 1985 perustettu Lowdown Shakin' Chills ei ole erityisemmin jäänyt suomalaisen rockin aikakirjoihin. Mutta ainakin tämän näppäimistön takaa löytyy henkilö, jotka bändin muistaa.

Törmäsin muutama viikko sitten Youtubessa surffaillessani bändin tuotantoon. Sitä ei ole siellä aikaisemmin ollut Everything -singleä (-90) lukuunottamatta. Mutta nyt joku, ilmeisesti bändin entinen jäsen, on ladannut palveluun monta orkesterin kappaletta. Oli vallan piristävää kuunnella pitkästä aikaa LSC:n biisejä.

Ruotsalaisen The Nomadsin biisistä nimensä ottanut ryhmä (tarkoittaa vilunväreitä suomeksi) soitti aluksi  kitararokkia siihen aikaan huudossa olleiden australialaisbändien tapaan. Orkesterin ulkoinen tyyli oli jossain eräässä hivenen 50-lukuvaikutteinen, mutta miehistönvaihdosten jälkeen imago muuttui glamhenkiseksi.

Ostin aikoinaan bändin molemmat pitkäsoittolevyt, jotka ilmestyivät 1992 ja 1994 tamperelaisen pienlevy-yhtiö Hiljaisten levyjen kautta. Debyytti Up My Spine on näistä mielestäni parempi. Siinä on tarttuvampia biisejä ja musiikki enemmän sellaista rokkia josta tykkään - nimittäin punkin, glamin ja katurockin sekaista räimettä, jollaista sittemmin ovat menestyksekkäästi tehneet esimerkiksi ruotsalaiset Backyard Babies ja Hardcore Superstar.

Orkesterin joutsenlauluksi jäänyt levy Sex Is Boring onkin jo aikalailla erilaista rokkia. Bändi kuulostaa moninpaikoin The Clashilta, eikä esikoislevyn kaltaisia raakoja rockrenkutuksia ole enää mukana montaa. Ei levy silti mitään hissuttelua ole, mutta parissa vuodessa musiikki oli selvästi rauhoittunut ja mukaan tullut erilaisia elementtejä. Levyn parhaimmistoon kuuluva Sun-Bath kuulostaa hieman Kauko Röyhkältä. Sellaista ei LSC:ltä olisi voinut odottaa debyyttipitkäsoiton aikoihin.

Lowdown Shakin' Chillsin levyjä tuli aikoinaan kuunneltua paljon. Nyt en taida olla ainakaan viiteentoista vuoteen koskenutkaan niihin, mutta kummasti kappaleet palatutuivat heti mieleen Youtuben kautta. Ihan biisijärjestyksiä myöten, vaikkei palvelussa edes ollut kuin osa levyjen biiseistä.

Omistan myös bändin kaksi singleä, jotka ilmestyivät 90-luvun alussa. En muista koska olisin niitä viimeksi kuunnellut tai ylipäätään mitään muitakaan seiskatuumaisia vinyylisinglejä. Täytyykin joskus kaivaa levykoppa esiin.

Näin Lowdownit keikallakin jonkun kerran. Mieleen muistuu ainakin syksyllä 1992 Tampereen Tulliklubilla ollut tilaisuus, jossa heitä lämmitteli Klamydia -tyylinen huumoriorkesteri Heppihirviöt. Siinä olivat mukana speed metal -yhtye Prestigen Aku Kytölä ja Jan Örkki Yrlund.

LSC oli noihin aikoihin vaihtanut rumpaliaan. Uusi takoja oli Salosta Tampereelle muuttanut Jarkko Jokelainen. Kannuksensa punkorkesteri God's Lonely Menissä saanut Jokelainen toimitti jo varhaisteininä musiikkiaiheista pienlehteä Subterranean Junglea. 90-luvun alussa se muuttui ihka oikeaksi Jungle-lehdeksi. Nykyään Jokelainen tunnetaan Flaming Sideburnsin rumpalina ja Helsingin Sanomien toimittajana.

Myös muut LSC:n jäsenet olivat siirtäneet 90-luvun alussa romppeensa Tampereelle, koska Vammala kävi turhan ahtaaksi.

Tutustuin loppukesästä -92 Up My Spine -levyyn, jota keikyäläinen kaverini Juha Hietanen kovasti kehui. Hän oli tehnyt Tyrvään Sanomiinkin jutun bändistä. Haastattelun lomassa Hietanen oli ottanut komeita mustavalkopotrettaja bändistä. Kuvauspaikka oli muistaakseni leikkipuisto, jossa yhtyeen jäsenet roikkuivat keinuista ja erilaisista vempeleistä.

Tulliklubin lavalla LSC oli helvetin hyvä. Kitaristit PP Kotila ja Toni Haimi heiluivat kuin heinämiehet. Muistan kun ennen keikkaa Haimi kertoi Hietaselle, että "bändi hajosi junassa". Onneksi se oli vain tilapäistä, sillä ainakin tuona iltana LSC oli kasassa ja voimissaan. Huomasin kun Juice Leskinen Grand Slamista, ja myöhemmin Cliftersistä, tunnettu rumpali Vesa Sytelä kuunteli sivummalta juttuja, eikä selvästikään tiennyt mikä heppu glamrokkari-Haimi oikein oli.

Kesällä 1994 näin Lowdown Shakin' Chillsin kolme kertaa. Ensin Provinssirockin klubilla jossain päin Seinäjoen keskustaa, sitten juhannuksena Kauhajoen Nummirockissa ja lopuksi vielä Ruisrockissa. Ruississa LSC soitti teltassa ennen päälavalla ollutta Aerosmithiä, joka oli suurten tähtien tapaan reilusti myöhässä. Päälavalla viivettä yritti paikata pitkillä kitarasooloilla ja muilla venytyksillä amerikkalainen Pride And Glory, jonka oli Ozzy Osbournen kitaristin Zakk Wylden yhtye.

Lowdown Shakin' Chills soitti viimeisen keikkansa syksyllä 1994. En tiedä syytä hajoamiseen. Turhan aikainen poismeno joka tapauksessa.

Viitisen vuotta sitten satuin katsomaan Poliisi-TV:tä tai jotain muuta TV2:n ajankohtaisohjelmaa. Siinä haastateltiin PP Kotilaa. Häntä ei tosin noteerattu muusikon ominaisuudessa, vaan aihe liittyi huumekuolemiin. Ennen Jokelaista LSC:ssä rumpalina ollut Jan Jansku Nylund nimittäin kuoli joskus 90-luvulla yliannostukseen. Muistan joltain asiasta tietävältä tuttavaltani kuulleeni hänen vetäneet "hevoshormoonia", ja taidettiinpa se lähetyksessä mainitakin. Ohjelmassa haastateltiin edesmenneen rumpalin äitiä ja Kotilaa Janskun vanhana kaverina.

Viime lauantaina huomasin turkulaispubi Tinatuopin pöydässä tutunnäköisen hahmon. Hänhän oli LSC-kitaristi Kotila! Siinä kaljapäissäni oli pakko vaihtaa muutama sana hänen kanssaan. Kotila kertoi olevansa nykyisen bändinsä kanssa menossa keikalle Satamakapakka Hunsvottiin, jossa yhtye versioi amerikkalaista psykedeelisen rockin mestaria Roky Ericksonia.

Yritin linkittää tämän loppuun muutaman biisin LSC:ta, mutta blogipalvelin ei jostain syystä tunnista bändin biisejä. The Nomadsin Lowdown Shakin' Chillsin se kylläkin löytää. Mutta pienellä vaivalla asiasta kiinnostuneet siirtyvät Youtubeen ja hakevat itse sieltä.

Waltari - Suomimetallin pioneerit

Helsinkiläistoimittaja Pauliina Tuomolan kirjoittama Waltari - Suomimetallin pioneerit ilmestyi loppuvuodesta 2011. Tilasin teoksen joskus joulun aikoihin Adlibriksestä, mutta panttasin sen lukemista viime viikkoon saakka. Kirja nimittäin oli matkalukemisenani Kanarian reissulla.

Tutustuin Pauliinaan kesällä 2004. Matkustimme samalla bussikuljetuksella Sweden Rockiin Etelä-Ruotsiin. Olimme tosin tavanneet aikaisemminkin. Nummirockissa 1997 otin kuvan rastatukkaisesta tytöstä, jolla oli jalassaan mustat kumihousut ja oranssit maihinnousukengät. Pari vuotta sitten hoksasin, että tyttö olikin Pauliina.

Hän mainitsee samat kengät Waltari-kirjassakin. Bändin värikkääseen ja etenkin oranssiin pukeutumiseen ihastunut kirjoittaja oli 90-luvulla kova Waltari-fani. Siksi moiset jalkineet oli pakko saada.

1986 perustetun Waltarin tarina on allekirjoittaneelle suurin piirtein tuttu. Olin jonkinasteinen fanikin 90-luvun puolivälissä, jolloin So Fine!- ja Big Bang -albumit ilmestyivät. Etenkin jälkimmäistä tuli kuunneltua paljon. Kirjaa lukiessa huomasin, että monet biisit palautuivat mieleen, vaikken en ole Waltaria kuunnellut aikoihin.

1990-luvulla näin bändin usein livenä. Monet kirjassa mainitut keikat muistuivat nekin hyvin mieleen kirjan edetessä. Festivaalit kuten Provinssirock, Nummirock ja Ruisrock olivat 90-luvulla hienoa ja huoletonta kesänviettoa.

Turun Kårenilla olin keväällä 1994 videokuvaamassa Waltarin lämmittelybändiä Wardancea. Siinä soittivat muun muassa entinen Ironcross-rumpali Jimmy Hammer ja nykyinen trubaduuri PJ Rautiainen. Turkulaishevibändi jakoi Kårenin kellarimaisen takahuoneen Waltarin kanssa.

Tornion Greenlinessa, aivan Ruotsin ja Suomen rajalla, Waltari soitteli syksyllä 1997. Paikalla olivat myös helsinkiläisen Babylon Whores -yhtyeen laulaja Ikevil ja kitaristi Ewo Rytkönen. Bändi oli naapurikaupunki Kemissä tekemässä Deggael -levyään. ja päättivät tulla tuttujensa orkesteria katsomaan. Olin tutustunut Ikeviliin menneen kesän rokkifestareilla.

Ikevil, oikealta nimeltään Ilkka Salmenpohja, suomentaa nykyään kirjoja. Ewon sukunimi on nyttemmin Pohjola. Hän on maailmalla menestyneen kiteeläisyhtye Nightwishin manageri.

Nykyinen, viisimiehinen Waltari. 

Waltari on aina sekoittanut eri musiikkityylejä yhteen. Death metallia, punkkia, teknoa, etnoa, sinfoniaa,  goottia ja räppiä. Tämän takia bändiin on ollut välillä vaikea suhtautua. Waltarin tehosekoitin onkin ollut monille liikaa. Kun Nummirockin juhannusjuhlilla 1995 bändi tykitti rokkiversiota vanhasta Mummo kanasensa niitylle ajoi -laulusta, olin aistivinani jonkin olevan pielessä.

Waltarin konseptilla kuitenkin pääsi Suomessa huipulle - Waltari oli maamme suosituin yhtye ja vuoden albumin tekijä Soundi -lehden vuosiäänestyksessä 1995.

Waltari aloitti triona. Musiikki oli alkujaan kovin erilaista kuin mihin totuttiin bändin menestyksen vuosina 90-luvulla. Laulukielenä oli aluksi suomi, mutta kun pääjehu Kärtsy Hatakka innostuttui metallista, vaihtui kielikin kansainvälisemmäksi.

1991 ilmestyi Monk Punk -albumi, jonka myötä bändi muutti Saksan Berliiniin kokeilemaan siipiään. Iso heviyhtiö Roadrunner otti yhtyeen talliinsa, ja Torcha! -levy julkaistiin 1992. Tuolloin Waltariin alettiin kiinnittämään enemmän huomiota Suomessakin. Tsekeissä bändi kaatoi kansaa ja vieläkin suosittu siellä.

Waltari Berliini-aikoinaan 1992.

Lähes vuotta aikaisemmin nauhoitettu, mutta vasta alkuvuodesta 1994 julkaistu So Fine! teki bändin tunnetuksi Keski-Euroopan ohella kotimaassakin ja seuraavan vuoden Big Bang räjäytti potin. Minulla suurin kiinnostus Waltariin lopahti näiden levyjen jälkeen.

Avanti-orkesterin kanssa tehty Yeah! Yeah! Die! Die! Death Metal Symphony in Deep C (1996) ei enää kiinnostanut minulle auennut, eikä sitä uudempien levyjen kimppuun ole ollut kovaa hinkua.

Tuomolan Waltari -kirja on sujuvasti kirjoitettu. Sivuja on melkein neljä sataa. Eniten äänessä on Kärtsy, joka Waltarin pääasiallisena biisintekijänä ja visionäärinä sen toki ansaitseekin. Kautta aikojen ristiriitaisia tunteita eräissä tuttavissani herättänyt hahmo on kirjan perusteella periksiantamaton, jonkinsortin kylähullu, josta varmasti kuulemme vielä. Waltari ei nimittäin ole hajonnut, jos niin luulit!

Yllättäen löysin itsenikin kirjan sivuilta. Sivuilla 332-333 mainitaan, että "Sue-lehden Kimmo Jaramo osoitti suurempaa ymmärrystä ja antoi levylle seitsemän pistettä. Suurimman vaikutuksen tekivät Not Enough ja "yllättävän epäkaupallinen avauskappale Helsinki. Jaramo kaipaili ronskimpaa tuottajan otetta, sillä hän koki albumin olevan liian pitkä. "Waltari-faneille levy on kuitenkin varmasti täyttä tavaraa. He eivät heti pety, vaikka levyltä tulee millaista pimputusta ja armotonta mättöä tahansa. Se on Waltarin tavaramerkki".

Itselläni ei ole minkäänlaista muistikuvaa tästä 2005 kirjoittamastani Blood Sample -albumin arvioista. Hienoa, että se on näköjään jäänyt aikakirjoihin.

Nostan Pauliina Tuomolan Waltari - Suomimetallin pioneerit -kirjan parhaimpien suomalaisbändihistoriikkien joukkoon. Sinne Ari Väntäsen Hanoi Rocks -eepoksen ja Honey Aaltosen Hurriganesin väliin.

Stratovariuksen "Live In Tampere" -dvd

Vanhan suosikkibändini Stratovariuksen uraa on tullut seurattua aktiivisesti, vaikka orkesterin nykytuotanto ei ole juurikaan vakuuttanut. Vanhatkaan levyt eivät enää soi yhtä usein levysoittimessani kuin takavuosina, mutta toisinaan niitä on mukava pyörittää vaikkapa illanistujaisissa.

Kun Stratovarius 80-luvun lopulla sai ensimmäisen levynsä ulos, pidin käärmekantista Fright Night -kiekkoa kohtalaisena Yngwie Malmsteen- ja Rainbow -kopiona. Eipä oikein herättänyt suuria tunteita suuntaan jos toiseen. Future Shock oli ja on silti kova biisi.

Voi sanoa, että suorastaan hurahdin Stratovariukseen alkusyksyllä 1997. Saman vuoden keväällä ilmestyi bändin läpimurtolevy Visions. Se oli herätys omalla kohdallani. Jostain syystä olin pitänyt yhtyettä koko 90-luvun tympeänä Helloween -kopiona. Nyttemmin kuunneltuna Visionsia aikaisemmatkin levyt ovat joko hyviä tai erittäin hyviä.

Stratovarius 2011

Jos aikakone joskus keksitään, voisin matkustaa vaikka juhannukseen 1995 ja Nummirockiin. Stratovarius soitti sinisellä lavalla pitkän keikan. Katsoin sen alusta loppuun, mutten innostunut. Nyt asia olisi varmasti toisin.

Yhtye on ajankohtainen juuri nyt, sillä tänään julkistettiin uusi rumpali poislähteneen Jörg Michaelin tilalle. Heppu on nimeltään Rolf Pilve ja hän on 24-vuotias suomalainen. En ole koskaan kuullutkaan koko miehestä, mutta varmaan hän on paikkansa ansainnut. Luulisi Stratovariuksen kaltaiseen bändiin olevan suorastaan tunkua. Oli kyse sitten kitaristin, basistin tai rumpalin paikasta. Ne kaikki ovat lähivuosina vaihtuneet.

Stratolta ilmestyy kesäkuun lopussa dvd "Under Flaming Winter Skies - Live In Tampere", joka nimensä mukaisesti on kuvattu Tampereen Pakkahuoneella. Tänään näin ensimmäisen näytteen siltä.

Pate Mustajärvi - Popedoitu mies

YLEn TV2 esitti pari päivää sitten dokumentin tamperelaisen Popeda -yhtyeen keulahahmosta Pate Mustajärvestä. Dokkari oli tuore, sillä kuvamateriaalia oli taltioitu kuluvan vuoden aikana.

35 vuotta Popedassa laulanut Mustajärvi on nykyään raitistunut mies. Se muistettiin ohjelmassa mainita muutaman kerrankin. Vuosikymmenten ryyppääminen ei päällisin puolin ole jättänyt pahoja jälkiä mieheen. Ulosanti vaan tuppaa selvinpäin olemaan kovin verkkaista, mutta Paavo Lipposen surkeaan artikulointiin Patella on silti matkaa.

Mustajärven haastatteluosuus oli kuvattu kai laulajan kotitalon kellarissa. Seinällä roikkui työkaluja ja mies itse notkui kiikkustuolissa kuin vanha papparainen konsanaan. Erikoislähikuvia päähenkilön lärvistä oli turhankin paljon, eikä kameramies ollut oikein valppaana muutenkaan.

Dokumentissa oli kummallisia kuvaleikkauksia. Välillä tuli arkistopätkiä, kuten Yölinjalla -ohjelmaa vuodelta 1990. Sitä näytettiin päällekkäin uusien tapahtumien kanssa. Kun Pate ja silloinen kosketinsoittaja Jukkis Järvinen istuvat keikkabussissa matkalla jossain päin Suomea, leikkautui kuva yhtäkkiä nykypäivään ja Popedan roudariin, joka näppäili älypuhelintaan. Mahtoiko leikkaajan tarkoitus olla tehdä tästä osuudesta jonkunlainen tieteiselokuva, jossa parinkymmenen vuoden takaiset ajat sekoittuvat tähän päivään? Tätä sekamelskaa jatkui useaan kertaan ja kaltaiseni valpas ja alaa opiskellut katsojakin oli tippua kärryiltä.

Kuten televisiodokumenteissa yleensä, ei tässäkään pahemmin käsitelty ryyppäämistä ja naimista. Sama vika kuin suomalaisartistien elämänkertakirjoissa. Toisaalta Topi Sorsakoski, Tommi Läntinen tai Pate Mustajärvi eivät taida olla Mötley Crüen Vince Neilin tai Tommy Leen veroisia hepin heiluttajia, mutta viinaa he ovat varmasti juoneet uransa aikana enemmän kuin nuo amerikanpellet.

Olen jo pitkään ollut siinä uskossa, että Popedan kappale Matkalla Alabamaan kertoo naimisesta, vaikka siinä pullien leipomisesta lauletaankin. Alabama lienee keikkabussissa keksitty synonyymi naisen alapäälle. Kun Pate laulaa lavalla "pullat pystyyn, beibi nyt leipomaan", olisi halukkaita naisia jonoksi asti "leipurinhommiin".

Toisaalta todella moni Popeda-biisi kertoo panemisesta. Pienellä mielikuvituksella jopa Sukset (Vaikeata tämä hiihtäminen) on ihan jotain muuta kuin sivakointia hiihtoladulla. Ja kuulostaahan se juhannusyössä vakuuttavalta, kun Pate huutaa Nummirockin lavalla "Kamoon beibi, nyt mennään nussii!", kuten 90-luvun alkuvuosina joka juhannus.

Televisiodokumentissa bändäritouhut ja kiihkeät naisihailijat käsiteltiin todella lyhyesti. Vehmassalmen lavan pihalla haastateltu nainen totesi huokaillen "Pate, tule ja ota minut!". Hän muuten sattui olemaan yläasteella Taivassalossa samaan aikaan. En ainakaan muista hänen tuolloin olleen Popeda- tai Pate -fani. Ehkä silloin hänen mielessään pyöri jotain muuta. Kuten vaikka saksalaisduo Modern Talkingin söpöläiset.

Tulee taas mieleen, kuinka naisihailijat voivat sumeilematta kertoa medialle mitä tahansa. Jos kyseessä olisi vaikka dokumentti Arja Korisevasta, jossa isokokoinen miesfani huohottaisi hikisenä ja möreällä äänellä "Arjaaah, tule ja ota minut!", se tuskin päätyisi mukaan valmiiseen ohjelmaan. Miestä varmasti pidettäisiin täytenä perverssinä ja ehkä jopa ympäristölleen vaarallisena!

Dokumentissa näytetyllä viime kesän Vehmassalmen lavalla tuntui olevan hyvä meininki. Suunnitelmissani oli mennä kyseiselle keikalle, mutten muista mikä este siihenkin tuli. Popeda ja Yö ovat viime vuosina käyneet Vehmassalmella keikoilla joka heinäkuu. No, ehkä ensi kesänä sitten.

Bad Religion Roskildessa

Eilen illalla 3.12. YLEn TV2 esitti puolen tunnin koosteen Bad Religionin keikasta viime kesän Roskilden festivaalilta. Kanavasurffailun tuoksinassa huomasin ohjelman, joka muuten olisi mennyt ohi.

"Bad Religion on yhdysvaltalainen vuonna 1979 eteläisessä Kaliforniassa perustettu melodista hardcore punkkia soittava yhtye. Yhtyeen perustajajäseniä olivat silloin 16-vuotiaat Brett Gurewitz eli Mr. Brett (kitara), Greg Graffin (laulu), Jay Ziskrout (rummut) sekä Jay Bentley (basso). Yhtye liitetään yleisesti 1980-luvun lopun punkrockin esiinmarssin esitaistelijoihin. Useat punk- ja rockyhtyeet ovat uransa jossain vaiheessa ilmoittaneet yhtyeen musiikilliseksi vaikuttajakseen sekä esikuvakseen." (Wikipedia)

Tallenteen perusteella Roskildessä oli viime kesänä kuuma. Bad Religionin äijät olivat likomärkiä. Melkein kävi sääliksi rumpalia, joka joutui helteessä paukuttamaan kannujaan.

En ole koskaan käynyt Roskilden festivaaleilla. Kesäkuussa 2009 ajelimme yhdistetyn Ruotsin- ja Tanskan matkan aikana festarialueen ohi ja katselimme kun lavoja ja muuta tilpehööriä pystytettiin. Juhlan alkuun oli tuolloin noin viikko aikaa. Alue oli melkoinen verrattuna vaikkapa kotoiseen Ruisrockiin, joka sekin on paisunut valtavasti nykyisen järjestäjän aikana.

Kuuntelin Bad Religionia aktiivisemmin 90-luvun alussa ja puolivälissä. Tuolloin elettiin vielä c-kasettiaikakautta. 80-luvun lopulla ilmestyneet Generator- ja Suffer -pitkäsoitot ainakin olivat nauhalla.

Hiljattain Soundissa oli juttua Bad Religionista. Samassa yhteydessä suositeltiin hankkimaan kolme jutun kirjoittajan mielestä keskeistä levyä. Ainakin hyvä kokoelmalätty pitäisi olla hyllyssä, joten surffailenkin tästä seuraavaksi levykaupan nettisivuille.

Bad Religionin Roskilde -pätkistä tulee hyvä fiilis. Vaikka bändi ei vaikuta niin aggressiiviselta kuin sen kuvittelisi olevan, en kutsuisi heitä tämän perusteella peruspuurtajiksikaan.

Laulaja Greg Graffin lausuu välispiikkinsä rauhallisella äänellä ilman uhoa tai kiirettä, jota kyllä kaipaisin hieman lisää. Onneksi mies ei kuitenkaan sorru Henry Rollins -tyyliseen pelleilyyn, jossa ratkaistaan maailman ongelmat minuutissa, syljen lentäessä metrien päähän.

En enää muista miten Griffin kuulutti Provinssirockissa 1993 ja 1995 tai Nummirockissa 1997, jotka ovat kokemiani Bad Religion keikkoja. Mielellään bändin näkisi vielä uudestaankin.

Päivän levy - Georgia Satellites: s/t

Georgia Satellitesin ensimmäinen levy ilmestyi lokakuussa 1986. Se on kestänyt aikaa hyvin. Kiekkoon tulee tartuttua silloin tällöin. Ajatonta rock'n'rollia jaksaa kuunnella vuodesta toiseen.

Ostin levyn kesällä 1987, melkein heti sen ilmestyttyä Suomessa. Legendaarinen turkulainen levykauppa Kane Records sijaitsi tuolloin osoiteessa Kauppiaskatu 16. Kane tilasi levynsä Kanadasta, joten painokset poikkesivat jonkun verran muista Suomessa saatavilla olevista levyistä. Kanen tavaramerkiksi muodostuivat lp-levyt, joiden kannen alareunassa saattoi olla sahattu viilto. Usein sisäpussit olivat läpinäkyvää muovia, eikä kuvallisista sisäpusseista tai sanoituksista ei ollut tietoakaan.

Georgia Satellites luokiteltriin jossain "toisen polven southern rockiksi". Hard rock -kategoriaan se sopii myös. Kun bändin ensimmäinen levy ilmestyi Suomessa, kuvaili Helsingin Sanomat yhtyettä "Amerikan Smackiksi", viitaten helsinkiläiseen katurockorkesteriin.

Georgia Satellitesin ensimmäisellä levyllä on kaksi suurta hittiä. Avausraita Keep To Hands To Yourself ja Battleship Chains. Levyn päättävä Rod Stewart -laina Every Picture Tells A Story vuodelta 1971 on sekin kiekon kohokohtia.

1. Keep Your Hands To Yourself
2. Railroad Steel
3. Battleship Chains
4. Red Light
5. The Myth of Love
6. Can't Stand the Pain
7. Golden Light
8. Over and Over
9. Nights of Mystery
10. Every Picture Tells a Story

90-luvun alussa hajonnut Georgia Satellites ehti käydä Suomessa pari kertaa. Näin bändin Ruisrockissa 1989 ja Nummirockissa 1991. Molemmat kaikat ovat yhä muistissa. Laulajakitaristi Dan Baird toimii nykyään omillaan ja on keikkaillut toisinaan Suomessakin. Georgia Satellites on sittemmin koottu ainakin tilapäisesti yhteen, mutta en tiedä sen nykytoimista.