Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jens Johansson. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jens Johansson. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Ritchie Blackmore's Rainbow Hartwall Arenalla

Rockin legendaarisimpiin kitaristeihin kuuluva englantilainen Ritchie Blackmore on tunnettu Deep Purple- ja Rainbow-yhtyeistä. Sankari- ja tilutushevin isä kokosi pari vuotta sitten uudelleen Rainbowin, joka on viimeksi toiminut 90-luvun puolivälissä.

Orkesteri on on tehnyt säästeliäästi keikkoja, mutta perjantaina 13. huhtikuuta 2018 vuorossa oli esiintyminen loppuunmyydyllä Helsingin Hartwall Arenalla.


Kun liput tulivat myyntiin marraskuussa 2017, olin minäkin mukana ostohuumassa. Pitihän se Blackmore nähdä edes kerran elämässä rokkibiisien parissa. Viimeiset parikymmentä vuotta hän on soitellut keskiaikamusiikkia Blackmore's Night -yhtyeessä.

Iso Hartwall Arena myytiin hetkessä loppuun, vaikka ihan viime päiviin asti sinne ilmaantuikin jostain lisäpaikkoja.

Turkulainen Levykauppa Äx ilmoitti loppuvuodesta, että se järjestää kuljetuksen Helsinkiin. Ilmoittauduinkin heti mukaan.

Lähdin matkaan vähän sekalaisin tuntein. Ilmassa ei ollut suuren urheilujuhlan tuntua. Ei etenkään, kun erehdyin torstaina katsomaan yhtyeen tuoretta Moskovan konserttia netistä. Aivan hirveää löysää paskaa. Se pani epäilemään, tuleekohan Helsingin keikastakaan oikein mitään. Paikotellen onneksi sentään tuli.

Matka Helsinkiin meni joituisasti. Rokkibussissa oli tuttuja alan miehiä monta, uusia naamojakin melkoisesti. Jopa pari naista oli mukana.




Blackmore on minulle yksi merkittävimmistä, ellei jopa merkittävin kepittäjä raskaan rockin saralla. Rainbow ja Deep Purple ovat suosikkibändejäni. Videopätkät nyky-Rainbowin esiintymistä eivät sen sijaan ole vakuuttaneet lainkaan. Löysää, hidastempoista soittoa, josta puuttuu muna. Loppuunmyytyä Hartwall Arenaa tuskin moiset "pikkuseikat" haittasivat.

Konsertin ensimmäiset kappaleet, vuoden 1981 hittilevy Difficult To Curelta tutut Spotlight Kid ja I Surrender kuulostivat järkyttävän huonoilta. Ajattelin, että voi vittu sentään, tällaisestakö maksoin 99 euroa? Esiintymisen edetessä homma onneksi sentään jotenkin petraantui.

Vaikka Blackmorella on kautta aikojen ollut tapana vähän lintsata ja soitella omia variaatioitaan kappaleisiin, oli Helsingissä sellaista soittoa, että oikein ihmetellä piti. Muut soittajat yrittivät parhaansa mukaan paikkalla maestron aiheuttamaa vajetta.



Laulaja, chileläinen Ronnie Romero hoiti tonttinsa parhaansa mukaan. Jossain toisessa bändissä hän varmasti olisi oikein loistava, mutta mielestäni Rainbowiin kuuluisi 80-luvun alussa bändissä laulanut Joe Lynn Turner. 

Basisti Bob Noveau ja rumpali David Keith ovat tuttuja Blackmore's Nightista. Rainbowissa puolestaan pitäisi olla ihan eri rytmiryhmä.

Kosketinvelho, ruotsalainen Jens Johansson tunnetaan muun muassa suomalaisesta Stratovarius-yhtyeestä. Hänellä olikin kova työ pitää Blackmoren aiheuttamaa vajetta koossa. Tuon tasoinen kaveri kyllä soittelee vaikka unissaan ja pesti Blackmoren bändissä lienee iso sulka hattuun.

Deep Purple-kappaleiden suuri määrä setissä oli tiedossa, mutta Rainbow-keikalla olisin kaivannut Rainbow-materiaalia. Purplea voin mennä katsomaan ihan erikseenkin, sitä varten en tarvitse Rainbowia. Esimeriksi loistavilta Straight Between The Eyes- tai Bent Out Of Shape -levyiltä ei tullut ainuttakaan biisiä.

Välillä bändi kuulosti lähes siltä miltä sen kai pitäisikin. Sixteenth Century Greensleeves,  Purplen Child In Time ja vuoden 1976 klassikkolevyltä Rising tuttu Stargazer olivat illan parasta antia.

Konsertin viimeiseksi jäänyt kappale oli Burn, joka Deep Purplen vuonna 1974 ilmestyneen samannimisen levyn avausraita. Blackmore oli näemmä unohtanut miten yksi maailman parhaimmista riffeistä menee ja soitteli sen hiukan sinnepäin. Pidän tuollaista yleisön halveksimisena, en suinkaan minään taiteilijan vapautena.



Nyky-Rainbowia on puolusteltu esimerkiksi sillä, että "Blackmore on jo vanha mies, 73-vuotias". Entä sitten? Jollei homma toimi, olisi syytä lopettaa. Surullisia esimerkkejä vähän vastaavista virityksistä on koto-Suomessa Remu Aaltosen kivireki-Hurriganes. Se oli parin viime vuosikymmenen aikana jotain niin kammottavaa, ettei mitään rajaa. Hyvä, jos biisit edes tunnisti! Onneksi hän vihdoinkin tajusi lopettaa ja toivottavasti päätös myös pitää.

Ilta menee sarjaan "paska reissu, mutta tulipa tehtyä". Tai ei itse reissussa vikaa ollut, päinvastoin. Mukavaa sakkia bussissa ja näin monia tuttuja pitkästä aikaa. Vaikka odotukset eivät korkealla olleetkaan, olisi musiikillinen anti saanut silti olla parempi.




Konsertin kappaleet https://www.setlist.fm/setlist/rainbow/2018/hartwall-areena-helsinki-finland-6bec82b2.html

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Stratovariuksen "Live In Tampere" -dvd


Vanhan suosikkibändini Stratovariuksen uraa on tullut seurattua aktiivisesti, vaikka orkesterin nykytuotanto ei ole juurikaan vakuuttanut. Vanhatkaan levyt eivät enää soi yhtä usein levysoittimessani kuin takavuosina, mutta toisinaan niitä on mukava pyörittää vaikkapa illanistujaisissa.

Kun Stratovarius 80-luvun lopulla sai ensimmäisen levynsä ulos, pidin käärmekantista Fright Night -kiekkoa kohtalaisena Yngwie Malmsteen- ja Rainbow -kopiona. Eipä oikein herättänyt suuria tunteita suuntaan jos toiseen. Future Shock oli ja on silti kova biisi.

Voi sanoa, että suorastaan hurahdin Stratovariukseen alkusyksyllä 1997. Saman vuoden keväällä ilmestyi bändin läpimurtolevy Visions. Se oli herätys omalla kohdallani. Jostain syystä olin pitänyt yhtyettä koko 90-luvun tympeänä Helloween -kopiona. Nyttemmin kuunneltuna Visionsia aikaisemmatkin levyt ovat joko hyviä tai erittäin hyviä.


Stratovarius 2011

Jos aikakone joskus keksitään, voisin matkustaa vaikka juhannukseen 1995 ja Nummirockiin. Stratovarius soitti sinisellä lavalla pitkän keikan. Katsoin sen alusta loppuun, mutten innostunut. Nyt asia olisi varmasti toisin.

Yhtye on ajankohtainen juuri nyt, sillä tänään julkistettiin uusi rumpali poislähteneen Jörg Michaelin tilalle. Heppu on nimeltään Rolf Pilve ja hän on 24-vuotias suomalainen. En ole koskaan kuullutkaan koko miehestä, mutta varmaan hän on paikkansa ansainnut. Luulisi Stratovariuksen kaltaiseen bändiin olevan suorastaan tunkua. Oli kyse sitten kitaristin, basistin tai rumpalin paikasta. Ne kaikki ovat lähivuosina vaihtuneet.

Stratolta ilmestyy kesäkuun lopussa dvd "Under Flaming Winter Skies - Live In Tampere", joka nimensä mukaisesti on kuvattu Tampereen Pakkahuoneella. Tänään näin ensimmäisen näytteen siltä.