Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ritchie Blackmore's Rainbow. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ritchie Blackmore's Rainbow. Näytä kaikki tekstit

perjantai 17. toukokuuta 2019

Van Halenista ja vähän muustakin

Facebookin ihmeellisessä maailmassa oli muutama päivä takaperin keskustelua amerikkalaisesta hard rock-yhtye Van Halenista. Eräs kaverini oli ostanut bändin ensimmäisen lp-levyn ja postannut siitä kuvan näytille.

Kyseinen tuotos kuuluu orkesterin parhaimpiin, ollen ehkä jopa sen paras. Näin myös kommentoin kuvaa ja lisäsin, etteivät suinkaan kaikki Van Halenit ole lähellekään samaa tasoa. Esimerkiksi heidän neljäs albuminsa, Fair Warning vuodelta 1981, on suorastaan huono. 

Siitähän nousi myrsky vesilasissa ja levyä alettiin kiivaasti puolustamaan. Samat ihmiset ovat aiemminkin vannoneet Fair Warningin nimeen vastaavissa keskusteluissa, joten sikäli se ei tullut yllätyksenä.

Jotten olisi ollut aivan väärässä itseni kanssa, piti kaivaa Fair Warning esille levyhyllystä ja kuunnella se oikein keskittyneesti. Muistikuvani eivät pettäneet. 


Olen sitä mieltä, että Fair Warning on Halenin heikoin levy. Se sisältää vain kaksi hyvää biisiä, eivätkä nekään niin kummoisia ole. Unchained ja Mean Street erottuvat silti levyn umpitylsästä materiaalista, josta ei jää mitään mieleen useammallakaan kuuntelukerralla. 

Levy on todennäköisesti tehty vain siksi, että kovassa nosteessa 80-luvun alussa olleen Van Halenin piti saada uutta materiaalia ulos. Tuohon aikaan tapana oli pukata uusi albumi markkinoille kerran vuodessa. Fair Warningiin on juuri ja juuri saatu puristettua lp-levyn puolen tunnin vähimmäismitta.

Albumin kappaleet vaan ovat hävyttömän huonoja yhtyeen siihen astiseen tasoon nähden. Tosin eipä edeltajänsä, vuonna 1980 ilmestynyt Women And Children First sekään mikään erikoinen ole varsinkaan verrattuna yhtyeen kahteen ensimmäiseen albumiin. Ne kun ovat erinomaisia. Onneksi yhtye petrasi 80-luvun kuluessa. 


Van Halen-keskustelussa kielenkäyttö oli aika kevyttä ja asiallista. Toisinkin on ollut. Viime vuonna poistin Facebook-muonavahvuudesta kaksi tyyppiä, jotka keskittyivät lähinnä vittuiluun ja lukivat päivityksiäni kuin piru Raamattua. 

Toinen oli puolituttu pyöräilevä kuntosalimies, joka tapasi esitellä pohjelihaksiaan ja muita vimmatusti tatuoituja ruumiinosiaan Facebookissa. Eipä voisi vähempää kiinnostaa. Muutaman viimeisen vuoden hän olikin uutisvirrastani visusti peitossa. 

Heppu takertui viime kesänä kirjoituksiini sellaisella tarmolla, että oikein ihmetytti mistä hän sai kipinän ruveta mussuttamaan vähän joka asiasta. Kun kirjoitin, että vastustan Hesburgerin drive-in-kopperon tuloa Turun Marttiin, puuttui hän kovin sanoin siihen. 

Jos taas olin sitä mieltä, että rokkifestivaalien alkoholimyyntihinnat ovat pilvissä, oli hänen pakko kommentoida, että asian laita ei suinkaan näin ole ja olen väärässä. Suoranainen punainen vaate oli se, että kerroin usein salakuljettavani festareille oman viinapullon. Hänhän kimpaantui täysin moisesta rikoksesta ja sain kuulla kunniani. 

Lopulta päätin tiputtaa tämän tapauksen kaverilistalta. Ottakoon kohteekseen jonkun toisen. En ole pannut hänen vaimoaan tai kussut hänen aamumuroihinsa. 

Eräs vuosikausia epämiellyttäviä letkautuksiaan jaellut narsistinen nimikirjoitustenmetsästäjä sen sijaan kohosi viime vuonna käytöksellään astetta rankemmalle tasolle. Aikaisemmin vittuilunsa olivat koskeneet lähinnä asuinpaikkaani Turkua ja kyvyttömyyttäni olla käymättä hänen hyväksymissään musiikkitapahtumissa. 

Tämä entinen kaverini sai bensaa liekkeihin luettuaan blogikirjoitukseni Ritchie Blackmore's Rainbown konsertista, joka pidettiin viime huhtikuussa Helsingissä Hartwall Areenalla. Homma meni täysin yli hänen ladellessaan mauttomuuksiaan minusta Facebookin Deep Purplen ystävät-ryhmässä. Olen vieläkin loukkaantunut. 


Huomatessaan tippuneensa kaverilistaltani, sain seuraavana päivänä tekstiviestin häneltä. Siinä luki "Vitun pelle!". Sen koommin en ole tästä sankarista kuullut, eikä ole ollut ikävä. 

Mielipiteitä saa toki olla, mutta kun kommentoinnit muuttuvat henkilökohtaiseksi vittuiluksi, alkaa homma mennä yli äyräidensä.



sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Ritchie Blackmore's Rainbow Hartwall Arenalla

Rockin legendaarisimpiin kitaristeihin kuuluva englantilainen Ritchie Blackmore on tunnettu Deep Purple- ja Rainbow-yhtyeistä. Sankari- ja tilutushevin isä kokosi pari vuotta sitten uudelleen Rainbowin, joka on viimeksi toiminut 90-luvun puolivälissä.

Orkesteri on on tehnyt säästeliäästi keikkoja, mutta perjantaina 13. huhtikuuta 2018 vuorossa oli esiintyminen loppuunmyydyllä Helsingin Hartwall Arenalla.


Kun liput tulivat myyntiin marraskuussa 2017, olin minäkin mukana ostohuumassa. Pitihän se Blackmore nähdä edes kerran elämässä rokkibiisien parissa. Viimeiset parikymmentä vuotta hän on soitellut keskiaikamusiikkia Blackmore's Night -yhtyeessä.

Iso Hartwall Arena myytiin hetkessä loppuun, vaikka ihan viime päiviin asti sinne ilmaantuikin jostain lisäpaikkoja.

Turkulainen Levykauppa Äx ilmoitti loppuvuodesta, että se järjestää kuljetuksen Helsinkiin. Ilmoittauduinkin heti mukaan.

Lähdin matkaan vähän sekalaisin tuntein. Ilmassa ei ollut suuren urheilujuhlan tuntua. Ei etenkään, kun erehdyin torstaina katsomaan yhtyeen tuoretta Moskovan konserttia netistä. Aivan hirveää löysää paskaa. Se pani epäilemään, tuleekohan Helsingin keikastakaan oikein mitään. Paikotellen onneksi sentään tuli.

Matka Helsinkiin meni joituisasti. Rokkibussissa oli tuttuja alan miehiä monta, uusia naamojakin melkoisesti. Jopa pari naista oli mukana.




Blackmore on minulle yksi merkittävimmistä, ellei jopa merkittävin kepittäjä raskaan rockin saralla. Rainbow ja Deep Purple ovat suosikkibändejäni. Videopätkät nyky-Rainbowin esiintymistä eivät sen sijaan ole vakuuttaneet lainkaan. Löysää, hidastempoista soittoa, josta puuttuu muna. Loppuunmyytyä Hartwall Arenaa tuskin moiset "pikkuseikat" haittasivat.

Konsertin ensimmäiset kappaleet, vuoden 1981 hittilevy Difficult To Curelta tutut Spotlight Kid ja I Surrender kuulostivat järkyttävän huonoilta. Ajattelin, että voi vittu sentään, tällaisestakö maksoin 99 euroa? Esiintymisen edetessä homma onneksi sentään jotenkin petraantui.

Vaikka Blackmorella on kautta aikojen ollut tapana vähän lintsata ja soitella omia variaatioitaan kappaleisiin, oli Helsingissä sellaista soittoa, että oikein ihmetellä piti. Muut soittajat yrittivät parhaansa mukaan paikkalla maestron aiheuttamaa vajetta.



Laulaja, chileläinen Ronnie Romero hoiti tonttinsa parhaansa mukaan. Jossain toisessa bändissä hän varmasti olisi oikein loistava, mutta mielestäni Rainbowiin kuuluisi 80-luvun alussa bändissä laulanut Joe Lynn Turner. 

Basisti Bob Noveau ja rumpali David Keith ovat tuttuja Blackmore's Nightista. Rainbowissa puolestaan pitäisi olla ihan eri rytmiryhmä.

Kosketinvelho, ruotsalainen Jens Johansson tunnetaan muun muassa suomalaisesta Stratovarius-yhtyeestä. Hänellä olikin kova työ pitää Blackmoren aiheuttamaa vajetta koossa. Tuon tasoinen kaveri kyllä soittelee vaikka unissaan ja pesti Blackmoren bändissä lienee iso sulka hattuun.

Deep Purple-kappaleiden suuri määrä setissä oli tiedossa, mutta Rainbow-keikalla olisin kaivannut Rainbow-materiaalia. Purplea voin mennä katsomaan ihan erikseenkin, sitä varten en tarvitse Rainbowia. Esimeriksi loistavilta Straight Between The Eyes- tai Bent Out Of Shape -levyiltä ei tullut ainuttakaan biisiä.

Välillä bändi kuulosti lähes siltä miltä sen kai pitäisikin. Sixteenth Century Greensleeves,  Purplen Child In Time ja vuoden 1976 klassikkolevyltä Rising tuttu Stargazer olivat illan parasta antia.

Konsertin viimeiseksi jäänyt kappale oli Burn, joka Deep Purplen vuonna 1974 ilmestyneen samannimisen levyn avausraita. Blackmore oli näemmä unohtanut miten yksi maailman parhaimmista riffeistä menee ja soitteli sen hiukan sinnepäin. Pidän tuollaista yleisön halveksimisena, en suinkaan minään taiteilijan vapautena.



Nyky-Rainbowia on puolusteltu esimerkiksi sillä, että "Blackmore on jo vanha mies, 73-vuotias". Entä sitten? Jollei homma toimi, olisi syytä lopettaa. Surullisia esimerkkejä vähän vastaavista virityksistä on koto-Suomessa Remu Aaltosen kivireki-Hurriganes. Se oli parin viime vuosikymmenen aikana jotain niin kammottavaa, ettei mitään rajaa. Hyvä, jos biisit edes tunnisti! Onneksi hän vihdoinkin tajusi lopettaa ja toivottavasti päätös myös pitää.

Ilta menee sarjaan "paska reissu, mutta tulipa tehtyä". Tai ei itse reissussa vikaa ollut, päinvastoin. Mukavaa sakkia bussissa ja näin monia tuttuja pitkästä aikaa. Vaikka odotukset eivät korkealla olleetkaan, olisi musiikillinen anti saanut silti olla parempi.




Konsertin kappaleet https://www.setlist.fm/setlist/rainbow/2018/hartwall-areena-helsinki-finland-6bec82b2.html

lauantai 22. marraskuuta 2014

70's Rock -ryhmä

Facebookiin ilmestyi pari kuukautta sitten mielenkiintoinen uusi ryhmä. Turkulaisen musiikkiharrastajan Tony Lundbergin perustama 70's Rock on nimensä mukaisesti pyhitetty 70-luvun musiikille.


Kuulun Facebookissa kymmeniin erilaisiin ryhmiin. On musiikkia, valokuvausta, majakkaa, Kustavi- ja Turku -aiheista ja taitaa jotain muutakin olla.

70's Rockissa olen ollut viime aikoina aktiivinen. Ryhmään kuuluu monia niin sanottuja alan miehiä, jotka tietävät musiikista todella paljon. Onpa joukossa muutama innokas nainenkin, jotka eivät yhtään sen huonommaksi pistä. Kommentteja sivulla voisi varmaan olla enemmän, eikä vain pelkkiä musiikkivideolinkityksiä.

Eräälle asiantuntijaystävälleni ryhmässä olo jäi vain yhteen vierailuun. Hänen eteensä putkahti videolinkki Lita Fordin vuonna 1988 levyttämästä Close My Eyes Foreveristä, jossa vierailevana laulajana on Ozzy Osbourne"En tiedä onko tämä tehty 70-luvulla, mutta ainakin Ozzy näyttää tässä nuorelta", kuului linkittäjän kommentti. Tämän luettuaan kaveri erosi välittömästi ryhmästä.

Huomasin itsekin saman postauksen ja ajattelin, että ei helvetti, taasko Facebookiin ilmaantui uusi ryhmä, jossa "amatöörit" linkittelevät mitä sattuu. Onneksi olin väärässä. Moisia katastrofeja ei ole enää tuon jälkeen osunut silmään. Tietenkään kaikki eivät voi tietää musiikista yhtä paljon kuin joku toinen, mutta asioita voisi edes yrittää tarkistaa ennen kuin menee munaamaan itsensä näinkin totaalisesti. Tuohon ei nimittäin riitä selitykseksi edes mahdollinen kännitila.

Kuuntelen 70's Rock -ryhmään postaamani musiikkilinkit samalla kun istun tietokoneella tekemässä esimerkiksi näitä blogikirjoituksia. Olen varmasti päivittäin lisännyt sivulle ainakin yhden videon ja samalla pyrkinyt kommentoimaan toisten linkkejä. Olisikin mukavaa saada aikaiseksi enemmän keskustelua. Onneksi mukana on muutama aktiivinen ihminen, jotka eivät arastele koskea näppäimistöön jos on jotain kielen päällä.

Satunnainen otanta ryhmän sivulta näyttää, että lähiaikoina sinne on lisätty muun muassa Nazarethin Hair Of The Dog, Led Zeppelinin Whole Lotta Love, Cheap Trickin California Man, AC/DC:n Can I Sit Next To You Girl, Lou Reedin Satellite Of Love, Motörheadin Stone Dead Forever, Whitesnaken Bloody Mary, Uriah Heepin Illusion Masquerade, Deep Purplen Drifter, Aerosmithin Walk This Way, Cherin Dark Lady, Isokynä Lindholmin Voi kun riittäis pieni taivas, David Bowien Starman, Eppu Normaalin Science Fiction, Black Sabbathin Hand Of Doom, Sladen Far Far Away ja Thin Lizzyn Suicide sekä Ritchie Blackmore's Rainbown julistekuva vuodelta 1975.