70's Rock -ryhmä

Facebookiin ilmestyi pari kuukautta sitten mielenkiintoinen uusi ryhmä. Turkulaisen musiikkiharrastajan Tony Lundbergin perustama 70's Rock on nimensä mukaisesti pyhitetty 70-luvun musiikille.

Kuulun Facebookissa kymmeniin erilaisiin ryhmiin. On musiikkia, valokuvausta, majakkaa, Kustavi- ja Turku -aiheista ja taitaa jotain muutakin olla.

70's Rockissa olen ollut viime aikoina aktiivinen. Ryhmään kuuluu monia niin sanottuja alan miehiä, jotka tietävät musiikista todella paljon. Onpa joukossa muutama innokas nainenkin, jotka eivät yhtään sen huonommaksi pistä. Kommentteja sivulla voisi varmaan olla enemmän, eikä vain pelkkiä musiikkivideolinkityksiä.

Eräälle asiantuntijaystävälleni ryhmässä olo jäi vain yhteen vierailuun. Hänen eteensä putkahti videolinkki Lita Fordin vuonna 1988 levyttämästä Close My Eyes Foreveristä, jossa vierailevana laulajana on Ozzy Osbourne. "En tiedä onko tämä tehty 70-luvulla, mutta ainakin Ozzy näyttää tässä nuorelta", kuului linkittäjän kommentti. Tämän luettuaan kaveri erosi välittömästi ryhmästä.

Huomasin itsekin saman postauksen ja ajattelin, että ei helvetti, taasko Facebookiin ilmaantui uusi ryhmä, jossa "amatöörit" linkittelevät mitä sattuu. Onneksi olin väärässä. Moisia katastrofeja ei ole enää tuon jälkeen osunut silmään. Tietenkään kaikki eivät voi tietää musiikista yhtä paljon kuin joku toinen, mutta asioita voisi edes yrittää tarkistaa ennen kuin menee munaamaan itsensä näinkin totaalisesti. Tuohon ei nimittäin riitä selitykseksi edes mahdollinen kännitila.

Kuuntelen 70's Rock -ryhmään postaamani musiikkilinkit samalla kun istun tietokoneella tekemässä esimerkiksi näitä blogikirjoituksia. Olen varmasti päivittäin lisännyt sivulle ainakin yhden videon ja samalla pyrkinyt kommentoimaan toisten linkkejä. Olisikin mukavaa saada aikaiseksi enemmän keskustelua. Onneksi mukana on muutama aktiivinen ihminen, jotka eivät arastele koskea näppäimistöön jos on jotain kielen päällä.

Satunnainen otanta ryhmän sivulta näyttää, että lähiaikoina sinne on lisätty muun muassa Nazarethin Hair Of The Dog, Led Zeppelinin Whole Lotta Love, Cheap Trickin California Man, AC/DC:n Can I Sit Next To You Girl, Lou Reedin Satellite Of Love, Motörheadin Stone Dead Forever, Whitesnaken Bloody Mary, Uriah Heepin Illusion Masquerade, Deep Purplen Drifter, Aerosmithin Walk This Way, Cherin Dark Lady, Isokynä Lindholmin Voi kun riittäis pieni taivas, David Bowien Starman, Eppu Normaalin Science Fiction, Black Sabbathin Hand Of Doom, Sladen Far Far Away ja Thin Lizzyn Suicide sekä Ritchie Blackmore's Rainbown julistekuva vuodelta 1975.

Lööperiä Amerikan malliin

Sehän on tiedetty jo ikiajat, että Amerikassa kaikki on suurta ja varsinkin paljon suurempaa kuin Suomessa. Viihdemaailmassa näin tuntuu olevan vielä enemmän kuin vaikkapa urheilussa.

Kalifornialaisen glamrockyhtye Mötley Crûen tarinan kertova kirja The Dirt - Törkytehdas (2001) oli julkeudessaan niin suurta puppua, että ihmettelen kuinka itseään fiksuina pitävät ihmiset ottivat sen niin tosissaan. Amerikan lisää Mötikkä -miesten kirjassa on niin paljon, että mikäli jutut pitäisivät edes puolittain paikkansa, olisivat äijät olleet haudassa jo vuosikausia.

"Paras kirja ikinä", kommentoi kerran eräs peruskoulunopettaja, jolle oli mennyt täydestä Nikki Sixxin, Vince Neilin ja kumppanien höpinät. Sääli vaan oppilaita.

Joskus tokaisinkin jossain, että olisi ollut kiinnostavaa nähdä miten Mötleyn pojat olisivat pärjänneet edes yhden viikonlopun 80-luvulla Eppu Normaalin, Sielun veljien, Popedan tai Juice Leskinen Grand Slamin keikkabussissa Suomen suvessa. Siinä olisivat jenkit olleet ihmeissään kun suomipojat imuroivat ämpäritolkulla viinaa keikkareissuillaan.

Moisen tripin jälkeen Törkytehtaan kaltaista sontaa tuskin olisi kirjoittettu. Tai jos, niin viina ja huumeet olisivat näytelleet kirjassa paljon pienempää osaa. Kyllähän mainituilla orkestereilla naisiakin riitti, vaikka sitä ei hevillä uskoisikaan esimerkiksi alla olevasta kuvasta.

Popeda vuosimallia 1982


Pari kuukautta sitten iltapäivälehdet kirjoittivat entisen Guns N' Roses -basisti Duff McKaganin vanhoista juomatottumuksista, joista McKagan kertoo uutuuskirjassaan It's So Easy and Other Lies. Amerikan lisää oli siinäkin suorastaan saavitolkulla.

"Haiman laajentuminen johtui McKaganin ankarasta ryyppäämisestä. Pahimmillaan hän joi 1 gallonan, eli noin 3,8 litraa vodkaa päivässä.

- Sen jälkeen yritin vähentää ja siirryin juomaan viiniä. Sitä kului 10 pulloa päivässä."

Justiinsa juu ja jetsulleen! Vedäppä itse nelisen litraa eli kahdeksan pulloa vodkaa päivässä vaikka kuukauden verran ja kerro sitten juopottelustasi medialle vajaat 20 vuotta myöhemmin. Jää kyllä toteuttamatta jopa maailman suurimpiin kuuluneen rockbändin jäseneltä.

Lehtijutuissa McKagan unohti mainita miten soittopuoli mahtoi sujua esiintymislavalla pikku viinapaukuissa. Veikkaan, että keikalla November Rain olisi ollut suoranainen vodkasade ja mies itse kuin Welcome To The Jungle, jos tuosta viinamäärästä puoletkaan pitäisi paikkaansa.

Tänään näin punaista kuin luin Iltalehteä netistä. Aerosmithin laulaja Steven Tyler, joka nykyään tunnetaan paremmin näyttelijä Liv Tylerin isukkina ja American Idol -ohjelman tuomarina, kertoi sekoiluvuosistaan.

"Kun vuonna 1976 luin lehdestä kavereista, jotka olivat kiskoneet miljoonia sieraimiinsa ja menettäneet lopulta koko omaisuutensa, sanoin aina, että minä en koskaan ole noin tyhmä. Loppujen lopuksi niistin menemään kaksikymmentä miljoonaa."

Kamoon Steven, edes jotain rajaa hei!

Steven Tyler

Suomessa satusedän hommia on lahjakkaasti tehnyt entinen Hanoi Rocks -kitaristi Andy McCoy. Vaikka pidänkin miestä erinomaisena biisintekijänä, on hän silmissäni jo 80-luvulla menettänyt uskottavuutensa henkilönä.

Nyt Andy on ollut tovin hiljaa, mutta eiköhän sieltäkin vielä kuulu hurjia juttuja kuinka hän teki sitä ja tätä, veti huumeita oikein urakalla ja sekoili täysillä. Siitä huolimatta Andy on päihdeasioissa uskottavampi kuin Amerikan kollegansa!

Andy McCoy

Guns N' Roses -etiäinen

Silloin tällöin tulee etiäinen.

Että mitenkä?

"Etiäinen on kansanuskomusten mukaan ihmisen kuvajainen, joka kulkee hänen edellään ja tekee tai on tekevinään edellä samoja asioita joita asianosainen itse myöhemmin tekee. Etiäiseksi voidaan kutsua myös kokemusta tällaisen "olennon" kohtaamisesta. Etiäinen voi kuulua, joskus näkyäkin." (Wikipedia)

Tänään istuessani tietokoneen äärellä, mieleen tuli jostain syystä Guns N' Roses -orkesteri. Eipä mennyt aikaakaan, kun avasin television ja kanavasurffailun tuloksena päälle jäi Voice -musiikkikanava. Seuraava video oli Guns 'N Rosesin Paradise City. Että pitikin sattua.

 

Paraside City on Guns N' Rosesin debyyttilevy Appetite For Destructionin (1987) A-puolen viimeinen kappale. Olen tuttavapiiristäni ensimmäinen, joka osti tuon levyn. Lueskelin Metal Hammer -hevilehtiä ahkerasti tuohon aikaan ja bongasin sieltä bändin kuvan. Eihän tuonnäköinen yhtye voinut olla huono, joten toukokuussa 1987 kävin Levymyynnin asiakkaana Turun Yliopistonkadulla.

Samalla kertaa mukaan tarttui Lizzy Bordenin Visual Lies -älppäri. Sitä en ole tainnut kuunnella läpi kuin muutaman kerran, enkä muista levyltä kuin yhden kappaleen. Appetite For Destructionin sen sijaan osaan ulkoa vaikka takaperin.

Guns N' Roses alkoi herättää laajemmin huomiota Suomessa syksyllä 1988. Tuolloin bändistä alkoi tulla suurnimi ympäri maailman ja Appetite For Destruction rupesi myymään huimia määriä.

Paradise city -video on kuvattu kesällä 1988. Gunnarit lämmittelivät tuolloin Aerosmithia, joten videon stadionyleisö ei ole Guns N' Roses -faneja, vaan Aerosmithin. Bändi oli silloin vielä liian pikkunimi kerätäkseen noin valtavat ihalijalaumat.

Videossa vilahtaa myös alkuperäinen Hanoi Rocks -kitaristi Nasty Suicide, joka istuu silloisen vaimonsa kanssa Guns N' Rosesin keikkabussissa.