Viron saarireissu osa 6 - Kuressaaren piispanlinna

Saarenmaan keskus Kuressaari sijaitsee saaren eteläosassa. Suomalaiset tuntevat tämän viidentoista tuhannen asukkaan kaupungin etenkin sen kylpylöistä, joita kaupungissa riittää.

Olen itsekin vietettänyt aikaa kahdessa Kuressaaren kylpylässä. Kesällä 2006 olin neljän päivän matkalla, jossa majapaikkana toimi kaupungin vanhin kylpylähotelli Saaremaa Valss.

Tuo neuvostoaikana vuonna 1983 rakennettu valkoinen talokompleksi on hintatasoltaan kaupungin edullisin. Neljänkympin lisäsatsauksella olisi päässyt paraatipaikalle Mere- tai Rüütli -kylpylöihin, jotka sijaitsevat reteästi Kuressaaren piispanlinnan edustalla. Myöhäistä rutistaa kun on paskat housuissa, sanoi entinen äijä.

Kolme vuotta myöhemmin olin Matka-Matti Vikströmin järjestämällä kylpyläreissulla. Samoihin aikoihin avattu Grand Rose Spa olikin komea paikka.

Kyseinen matka oli kostea sekä kelinsä että aktiviteettiensa puolesta. Nähtiinpä reissun alkumetreillä "taistelevat metsotkin", kun kaksi isoa miestä löysivät yhteisen kiinnostuksen kohteen viinapullon ulkopuolelta. Kolmas osapuoli ei tosin ollut heistä lainkaan kiinnostunut. Päinvastoin.

Kuressaaren piispanlinna on saaren merkittävin nähtävyys. Koko kaupunki syntyi linnan ympärille. Valli ja vallihauta rakennettiin 1300-luvulla. 1800-luvun lopulla linnan ympärille rakennettiin puisto, jossa on pyökkejä, kastanjoita, jalavia ja lehmuksia.

Ensimmäisen kerran vierailin linnassa vuonna 1996 Saarenmaan debyyttimatkallani. Siksi viime kesän linnakierros tuntui vanhan toistolta - olihan tuo nähty jo neljä kertaa. Tällä erää katselin paikkoja vain linnan ympäristössä ja pihalla. Sunttu ja MP:kaan eivät onneksi sisätiloihin hinkuneet.

Piispanlinnassa oli meneillään valtaisat saneeraustyöt. Rakennusmiehiä kiipeili pitkin torneja, istui pihalla taukotupakalla ja käveli vastaan enemmän kuin turisteja.

Kuressaari-päivämme ilma oli koko reissun huonoin. Linnan ehti juuri ja juuri nähdä ennen kuin alkoi raivokas ukkoskuuro. Sateet estivätkin kaupungin perusteellisemman katselun. Minulle ja Suntulle paikka olikin jo hyvinkin tuttu, mutta MP sai vähemmän materiaalia kameraansa.

1663 rakennetulla Vaakahuoneella kävimme kulauttamassa pari tuopillista herkullista olutta. Se on kulttuurihistoriallisesti arvokas barokkityylinen rakennus ajalta jolloin Ruotsi hallitsi Saarenmaata.

Vierailimme kaupungissa seuraavanakin päivänä. Veski Trahter on varmaankin Kuressaaren legendaarisin ravintola. Siellä nautittu perunamuusi villisikakastikeella oli todella hyvää. Annoksen hinta oli kymmenen euroa. Se on keskitasoa kalliimpi lautasellinen, vaikka suomalaisittain saattaa edulliselta tuntuakin.

Veskin kivisillä penkeillä oli hankala syödä. Paikan imagoon tietysti kuuluvat myllynkivet ja muu rekvisiitta, tarkoittaahan veski viroksi tuulimyllyä. Ei siis suinkaan vessaa, kuten moni tuttavani sen nerokkaasti haluaa suomentaa.

Viitisen vuotta sitten oli myynnissä virolaista Veski -nimistä vodkaakin. Etiketissä oli tuulimyllyn kuva. Riemu oli yleensä lähes rajaton kun kaivoin pullon esille ja ryhdyin tekemään siitä paukkuja. Pienestä se huumori irtoaa.

Villisian lihalla itsemme ravittuamme suuntana oli Kuressaaren hautausmaat. Ainakin minua on pitkään kiinnostanut nämä kiviset puutarhat, jotka ulkomailla poikkeavat yleensä suomalaisista kollegoistaan.

Kaupungin ulkopuolella on vierekkäin kaksi saapasmäkeä. Toisessa lepää Saarenmaan taisteluissa toisen maailmansodan aikaan kaatuneita saksalaissotilaita. Alue näyttää niin hoidetulta, että ainakin jonkunlainen remontti siellä on tehty lähivuosina.

Viereisellä tontilla Kudjapen hautausmaa. Sieltä löytyy komeita ristejä, isoja hautakiviä- ja holveja. Alue on perustettu 1780. Hautausmaa on kuin entisajan kuvanveistäjien kokoontumisajo.

Rokkibändien promootiokuvaukseen hautuumaa olisi aivan ehdoton. Voin kuvitella vaikkapa The 69 Eyesin jäsenten poseeravan aurinkolasit ja mustat vaatteet päällä ristien lomassa.

Puolan matkaraportti osa 4 - Sopot

Sopot (saks. Zoppot) on kylpyläkaupunki Puolassa lähellä Gdańskin ja Gdynian kaupunkeja Itämeren rannalla. Siellä on noin 40 000 asukasta, ja se on yksi Puolan suosituimmista matkailukohteista. Kaupungissa järjestetään myös Sopotin laulufestivaalit ja Sopotin ATP-tennisturnaus.

Sopot on kuuluisa kilometrien mittaisista hiekkarannoistaan, joiden ansiosta sitä kutsutaankin Puolan Rivieraksi. Hiekkarantaa hallitsee Grand Hotel, jonka loistosta ovat nauttineet erinäiset hallitsijat, mm. Adolf Hitler aikanaan. Grand Hotelin edustalla on Euroopan pisin puulaituri.

Sopot on myös tunnettu biletyspaikkana. (Wikipedia)

Sopot on suomalaisille tuttu nimi. Neuvostoaikana siellä pidettiin Itäblokin maiden laulukilpailuja, joihin Suomikin auliisti osallistui. Maring Rung ja kumppanit el bimboilivat minkä ehtivät ja vasemmistolaishuuma oli käsinkoskelteltavaa.

Kuuluisa Grand Hotel.


Sopotin retkipäivä oli viikon aikana ainoa, jolloin taivaalta tippui vettä. Juna-asemalla Gdanskissa ilma oli vielä melko hyvä, mutta heti Sopotissa alkoi sataa. Ongelma ratkaistiin siten, että kohdalle osunut kahvilaravintola sai toimia taukotupana sateen ajan. Aikamme siemailtuamme huokean hintaisia oluita ja vodkacolaa, oli aika katsastaa minkälainen paikka se Sopot oikein onkaan.

Kuminaiset Sopotin raitilla.


Sopotin kaduilla oli vilkasta. Samoin kuin Gdyniassa, tuntui että puolalaisilla on joko lomaa tai arkena vapaata muuten vaan. Ulkomaisía kieliä ihmisvilinässä ei kuulunut, joten olen teoriastani melko varma.

Koska Sopot tunnetaan etenkin rantapaikkana, oli suuntanammekin ranta. Sateen loputtua kokonaan, alkoi ihmisvilinä joka puolella. Tutulta kuulin ennen reissulle lähtölä, että rannassa on valtavan pitkä puulaituri. Sitä ei voinut olla näkemättä. Varsinkin kun laituri on puolaksi molo. Siitä puolestaan tulee suomeksi mieleen aivan muuta kuin laituri.

Sopot muistutti pitkine hiekkarantoineen Latvian Jurmalaa ja myös Viron Pärnua. Molemmat pitkälti vastaavantyyppisiä kesäkaupunkeja.

Molon, laiturin, loppupäässä oli ravintola, jossa eteemme lyötiin välittömästi ruokalistat. Hyvää sapuskaa näytti ainakin naapuripöydissä olevan, mutta tyydyimme juomapuoleen eli vodkacoliin.

Sama harrastus jatkui pitkin päivää, mutta tuon jalon juoman tilaaminen ei aina sujunut ongelmitta. Monessa paikassa tilaus piti ilmaista sanoilla "vodka and Coca Cola", koska tarjoilijat eivät tajunneet mitä olimme tilaamassa. Merkillistä. Sama homma tuli eteen bacardicolan kanssa. Olo oli välillä kuin konstaapeli Reinikaisella kreikkalaisravintolassa, jossa hän omalla tyylillään tavasi tilauksensa!

Eläinseksiä.


Suosittelen Sopotia lämpimästi kaikille Gdanskin kävijöille. Kaupungit ovat melkein vierekkäin, joten ei liene ylivoimaista hurauttaa sinne vaikka taksilla, jos junan käyttö on vierasta.

Jos itse menen joskus uudestaan Gdanskiin, on Sopot myös ohjelmassa. Se taas riippuu pitkälti ensinnäkin siitä, onko lentolinja Turusta Gdanskiin toiminnassa vielä jatkossakin.

Jotenkin tuntuu, että rakennusmestari on ollut kännissä taloa piirtäessään.

Lööperiä Amerikan malliin

Sehän on tiedetty jo ikiajat, että Amerikassa kaikki on suurta ja varsinkin paljon suurempaa kuin Suomessa. Viihdemaailmassa näin tuntuu olevan vielä enemmän kuin vaikkapa urheilussa.

Kalifornialaisen glamrockyhtye Mötley Crûen tarinan kertova kirja The Dirt - Törkytehdas (2001) oli julkeudessaan niin suurta puppua, että ihmettelen kuinka itseään fiksuina pitävät ihmiset ottivat sen niin tosissaan. Amerikan lisää Mötikkä -miesten kirjassa on niin paljon, että mikäli jutut pitäisivät edes puolittain paikkansa, olisivat äijät olleet haudassa jo vuosikausia.

"Paras kirja ikinä", kommentoi kerran eräs peruskoulunopettaja, jolle oli mennyt täydestä Nikki Sixxin, Vince Neilin ja kumppanien höpinät. Sääli vaan oppilaita.

Joskus tokaisinkin jossain, että olisi ollut kiinnostavaa nähdä miten Mötleyn pojat olisivat pärjänneet edes yhden viikonlopun 80-luvulla Eppu Normaalin, Sielun veljien, Popedan tai Juice Leskinen Grand Slamin keikkabussissa Suomen suvessa. Siinä olisivat jenkit olleet ihmeissään kun suomipojat imuroivat ämpäritolkulla viinaa keikkareissuillaan.

Moisen tripin jälkeen Törkytehtaan kaltaista sontaa tuskin olisi kirjoittettu. Tai jos, niin viina ja huumeet olisivat näytelleet kirjassa paljon pienempää osaa. Kyllähän mainituilla orkestereilla naisiakin riitti, vaikka sitä ei hevillä uskoisikaan esimerkiksi alla olevasta kuvasta.

Popeda vuosimallia 1982


Pari kuukautta sitten iltapäivälehdet kirjoittivat entisen Guns N' Roses -basisti Duff McKaganin vanhoista juomatottumuksista, joista McKagan kertoo uutuuskirjassaan It's So Easy and Other Lies. Amerikan lisää oli siinäkin suorastaan saavitolkulla.

"Haiman laajentuminen johtui McKaganin ankarasta ryyppäämisestä. Pahimmillaan hän joi 1 gallonan, eli noin 3,8 litraa vodkaa päivässä.

- Sen jälkeen yritin vähentää ja siirryin juomaan viiniä. Sitä kului 10 pulloa päivässä."

Justiinsa juu ja jetsulleen! Vedäppä itse nelisen litraa eli kahdeksan pulloa vodkaa päivässä vaikka kuukauden verran ja kerro sitten juopottelustasi medialle vajaat 20 vuotta myöhemmin. Jää kyllä toteuttamatta jopa maailman suurimpiin kuuluneen rockbändin jäseneltä.

Lehtijutuissa McKagan unohti mainita miten soittopuoli mahtoi sujua esiintymislavalla pikku viinapaukuissa. Veikkaan, että keikalla November Rain olisi ollut suoranainen vodkasade ja mies itse kuin Welcome To The Jungle, jos tuosta viinamäärästä puoletkaan pitäisi paikkaansa.

Tänään näin punaista kuin luin Iltalehteä netistä. Aerosmithin laulaja Steven Tyler, joka nykyään tunnetaan paremmin näyttelijä Liv Tylerin isukkina ja American Idol -ohjelman tuomarina, kertoi sekoiluvuosistaan.

"Kun vuonna 1976 luin lehdestä kavereista, jotka olivat kiskoneet miljoonia sieraimiinsa ja menettäneet lopulta koko omaisuutensa, sanoin aina, että minä en koskaan ole noin tyhmä. Loppujen lopuksi niistin menemään kaksikymmentä miljoonaa."

Kamoon Steven, edes jotain rajaa hei!

Steven Tyler

Suomessa satusedän hommia on lahjakkaasti tehnyt entinen Hanoi Rocks -kitaristi Andy McCoy. Vaikka pidänkin miestä erinomaisena biisintekijänä, on hän silmissäni jo 80-luvulla menettänyt uskottavuutensa henkilönä.

Nyt Andy on ollut tovin hiljaa, mutta eiköhän sieltäkin vielä kuulu hurjia juttuja kuinka hän teki sitä ja tätä, veti huumeita oikein urakalla ja sekoili täysillä. Siitä huolimatta Andy on päihdeasioissa uskottavampi kuin Amerikan kollegansa!

Andy McCoy

Syyskuun 11. päivä 2001

Missä olin 11. syyskuuta 2001? No, Turussa Hämeenkatu 14 C:ssä, Kristian "Jeppe" Kavanterän asunnossa. Mies itse lähti Turun yliopistolle espanjankielentunnille. Jäin olohuoneeseen odottamaan hänen paluutaan opintojen syövereistä. Katselin samalla televisioita.

"Ylimääräinen uutislähetys", hmmm... Kello 17:sta pari tuntia eteenpäin seurasin suorana lähetyksenä WTC-tornien tuhoutumista. Näin kaaoksen ja lentokoneen törmäyksen toiseen torniin. Ennen pitkää Kavanteräkin saapui kämpilleen ja totesi televisiolehetyksen nähtyään, että "kolmas maailmansota on syttynyt!". Eipä sentään, mutta aikamoinen kohu ja seuraamukset tapahtumasta nousi.

Lentoturvallisuuteen on tapahtuman jälkeen kiinnitetty huomiota todella paljon. Mielestäni suurin osa turvatoimista on silkkaa turhuutta, koska talteen otettaan hiuslakat, hammastahnat ja muut "nestemäiset tarvikkeet". Koneeseen saa  kuitenkin viedä viinaa ja muita nesteitä, mitä sitten ostatkin turvatarkastuksen jälkeen taxfree -myymälöistä. Kai niistäkin joku pystyy pommin väsäämään, jos niin haluaisi. Välttämättä turvallisuutta ei lisää sellainenkaan, että ainakin espanjalaisen Iberworldin lomalennoilla Turusta Kanarian saarille, voi koneessa ostaa litran Smirnoff -vodkapulloja rajattomasti ja kumota niitä kurkkuunsa kaikessa rauhassa.

Tänään WTC-tapahtumia muistellaan ja kauhistellaan oikein urakalla, kun terroriteosta on kulunut tasan kymmenen vuotta. Kannoin korteni kekoon tämän tarinan muodossa.