The 69 Eyes Karjurockissa

Heinäkuun lopulla kävin pitkästä aikaa Karjurockissa. Edellinen kerta menee niinkin pitkälle kuin kesään 2015. Mitään varsinaista syytä näin pitkään taukoon ei ole, eipä vaan ole tullut käytyä. 

Festivaalit ovat muutenkin osaltani vähentyneet vuosi vuodelta, tosin tänä kesänä asiaan on tullut vähän muutosta. Tulevana lauantaina on tulossa jo kolmas kuluvan kesän rokkifestari. 

Uudenkaupungin Lokalahdella järjestettävän Karjurockin miljöö oli muuttunut yhdeksässä vuodessa. Päälava oli eri paikassa kuin ennen vanhaan. Järjestely oli oikea, koska alueella ei ollut nyt ruuhkaa. 

Muistuu mieleen kesän 2013 festivaali, jolloin Lokalahden perämetsissä oltiin kuin sillit suolassa. Ilmeisesti valtavaan yleisömäärään ei osattu varautua. Aitojen sisältö pursui Cheekin, Paula Koivuniemen ja Petri Nygårdin tahdissa. 

Kun vuonna 2015 yleisöä villitsivät muun muassa WASP ja Uriah Heep, The 69 Eyesin lisäksi lauantaina 20. heinäkuuta esiintyivät Sanni, Gasellit, Tarja Turunen & Marko Hietala ja Haloo Helsinki!. 

Vuonna 1989 glamrock-orkesterina aloittanut The 69 Eyes teki läpimurtonsa vuosituhannen taitteessa. Blessed Be-albumilta tutut hitit The Chair ja Brandon Lee soitettiin Karjurockissakin. Kappaleet ovatkin bändin parhaimmistoa, tosin minulle käy hyvin 90-luvun kimallerokkikin. 

The 69 Eyesin tunnin setti oli varmaa hittikimaraa. Mikäli olisin itse valinnut päivän soittojärjestyksen, ei bändi olisi ollut lavalla ensimmäisenä kello 16, vaan Sannin ja Gasellien jälkeen, ennen Tarja Turusta ja Marko Hietalaa. 

Illan päättänyt Haloo Helsinki! sen sijaan oli oikeassa paikassa. Bändin valtava suosio ja pyrotekniikka pimeässä kesäyössä sekä näytti että kuulosti komealta. 

Yöstä valoon - Jay Lewisin elämänkerta

Viime vuonna ilmestynyt Yöstä valoon (Bazar) on Suomen ehkä kuuluisimpien potkujen saajan, basisti Jay Lewisin elämänkertakirja. Joulukuussa 2016 Yön laulaja Olli Lindholm erotti hänet bändistä tekstiviestillä ja siitä sai alkunsa pari vuotta vatvottu riita, joka eteni käräjille asti.

Rahasta käräjöimisessä oli tietysti kyse. Lewis putosi taloudellisesti tyhjän päälle jäätyään työttömäksi Yöstä. Samoin kävi kitaristi Daffy Terävälle, mutta hän ei vienyt asiaa eteenpäin.

Juttu on ollut etenkin iltapäivälehdissä esillä niin paljon, että veikkaan monen jo kyllästyneen koko aiheeseen. Oikeus päätyi Lindholmin kannalle ja Lewiksen kontolle tipahti kymppitonnien korvausvaatimukset, jotka kuulemma Muusikkojen liitto maksoi.

Olli Lindholm kuoli yllättäen viime vuoden talvella. Siitä ja monesta muusta Lewis kertoo kirjassaan.

Tartuin innokkaasti opukseen. Olen tiennyt Lewisin 80-luvun alkupuolelta, jolloin hän soitteli alunperin nakkilalaisessa OZ-hevibändissä. OZ muutti 1983 Tukholmaan paremman menestymisen toivossa, mutta jäi lopulta vain harvojen tietoisuuteen. Yhtye toimii vielä nykyäänkin rumpali Mark Ruffneckin ollessa kantava voima ja ainoa alkuperäisjäsen.

Jossain vaiheessa Yön kotisivuilla oli soittajien itsensä rustaamat esittelyt, joista Lewiksen tarina oli ehdottomasti kiinnostavin. Todennäköisesti sitä ei ole enää nähtävillä missään, mutta pitkähkössä biografiassa oli kohtia, joita tästä kirjasta puuttuu tai ne oli vähän erilailla kerrottu.

Olen tasan kolme kertaa tavannut Lewiksen ja vaihtanut pari sanaa hänen kanssaan. Ensimmäinen kerta oli Tampereen Tulliklubilla Tammerfestin aikaan vuonna 1999. Tuolloin hän oli tuore Yö-jäsen ja orkesteri vielä todella rock, enemmän kuin edes alkuaikoinaan. Iskelmäajat olivat vielä kaukana edessäpäin.

Kun bändi tykitti menemään Lasisilmän, muistutti se Jani Viitasen ja Markku Petanderin riffittelyn ja armottoman vingutuksen myötä jopa Judas Priestin tuotantoa.

Toisen kerran tapasin Lewiksen Turun Pelimiehessä joulun 2000 aikoihin. Yöllä oli keikka loppuunmyydyssä baarissa, joka tuolloin sijaitsi Läntisellä Pitkälläkadulla lähellä linja-autoasemaa. Sattumoisin samassa pöydässä istuskeli myös OZin entinen kitaristi Speedy Foxx.

Kolmas kerta oli Sauna Open Air-festivaalilla Tampereen Eteläpuistossa vuonna 2010. Aioin ottaa valokuvan olutkarsinassa seisoskelevista Lewiksestä, Negativen basistista Antti Anatomysta ja The 69 Eyesin kitaristista Timo-Timosta.

Jälkimmäinen oli jo häätämässä minua pois, kun Lewis puuttui tilanteeseen ja kuvauslupa heltisi. Myöhemmin yöllä näin hänet Tampereen keskustassa ja mies tervehti reippaasti.

Sauna Open Air 2010. Antti Anatomy, Jay Lewis ja Timo-Timo. 

Yöstä valoon-kirjassa minua kiinnostivat lähinnä OZ-aikakausi ja Jayn Amerikan vuodet 80-luvun lopulta 90-luvun lopulle aina Suomen paluuseen asti. New Yorkissa Lewis vaikutti Princess Pang-yhtyeessä, jonka lp-levyn ostin Turun Hansakorttelin Kultatalossa sijainneesta Epe's-myymälästä vuonna 1990.

Moni on varmaan ihmetellyt Lewis-sukunimeä. Se ei ole taiteilijanimi, vaan perustuu siihen, että Amerikan vuosinaan Jukka alias Jay tarvitsi maahan työskentelyluvan, greencardin. Sellainen heltisi kun meni natiivin kanssa naimisiin.

Yöstä valoon kertoo suunnilleen puoliksi musiikista ja puoliksi päähenkilön naisseikkailuista. Vaikka olen usein kaivannutkin henkilöhistorioihin lisää nais- ja ryyppyjuttuja, on vähän siinä ja siinä onko niitä nyt jopa liikaakin. Toisaalta ainakaan minulle ei tullut vaivautunut olo, mutta kirjasta itsensä tunnistavat naiset saattavat olla toista mieltä. Tosin voihan se olla meriittikin.

Jay Lewis Gang vuonna 2017. Bändi perustettiin heti Yöstä saatujen potkujen jälkeen. Lewis toinen oikealta.

Ruisrockia kymmenen vuoden takaa

Tänä viikonloppuna juhlitaan Suomen ja Euroopan vanhinta yhtäjaksoisesti toiminutta rokkifestivaalia Ruisrockia Turun Ruissalon Kansanpuistossa. Kyseessä 49. kerta, kun tapahtuma järjestetään.

Ruisrockin nykylinja on herättänyt kovasti arvostelua. Kun lavalla nähdään ranskalaisia tiskijukkia soittamassa kappaleita muistitikuilta, eikä perinteisiä rokkibändejä heilumassa kitarat munien korkeudella, on syytäkin ruveta kitisemään.

Viime päivinä Facebookin uutissyöttö on täyttynyt Ruisrock-aiheisista postauksista. Keski-ikäiset rutisevat niin helvetisti ja nuorempi polvi painelee festareille onnesta soikeana.

Töissä tekemäni pikku gallupin perusteella kävi ilmi, ettei ainakaan nuorilla mimmeillä ole mitään väliä kuka lavalla kiekuu, kunhan vaan yleisfiilis on hyvä. Kaltaiselleni vanhan liiton rokkimiehelle puolestaan on paljonkin merkitystä kuka estradilla nähdään, toki unohtamatta mukavaa atmosfääriä. Usein on kyllä riittänyt kun musiikin on kuullut anniskelualueelle, eikä ole tarvinnut toljottaa koko keikkaa lavan edustalla.

Vanhoja fotoja katselleni oikein ihmetytti kuinka Ruisrockin taso on kymmenessä vuodessa laskenut kuin lehmän häntä. Jos jo vuonna 2008 haikailtiin festarin "vanhoja hyviä aikoja", niin huh huh tätä nykymeininkiä! Esimerkiksi tämän vuoden esiintyjälistassa ei ole kuin muutama tuttu nimi, nekin kotimaisia. Ulkolaiset ovat täyttä hepreaa.

Vuonna 2008 Ruisrockissa oli ainakin näin jälkikäteen ajateltuna yllättävän kova kattaus. Olin tuolloin juhlistamassa järjestyksessään 39. Ruisrockia musiikkilehti Suen reportterina. Silloisia mietteitäni festivaalista luettavissa linkistä http://www.sue.fi/2008/08/ruisrock-2008-anti-flag-hanoi-rocks-nightwish/

Julkaisin eilen illalla Facebookissa uudelleen kuvia vuoden 2008 Ruisrockista. Kansion on saanut tähän mennessä 48 tykkäystä ja kahdeksan kommenttia. Tässä osa kuvista.

Hevinkelium Klubilla 21. joulukuuta

Pitkänlinjan turkulaismuusikoista koottu Hevinkelium on vuonna 1997 koottu porukka, joka esiintyy nykyään noin kerran vuodessa. Joulun alla.

Viime vuosina bändi on heittänyt Turun Klubilla perinteisen joulukeikkansa. Päivä on ollut yleensä 23. joulukuuta. Se on ehdottomasti yksi vuoden huonoimmista päivistä mennä keikalle, mutta ilmeisesti väkeä on siitä huolimatta riittänyt. Tänä vuonna sattui kumma kyllä niin, että päivämäärä oli eri ja vielä lauantai.

En muista koska olen viimeksi virsiheviä livenä kuunnellut. Tuskin ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Vuonna 1998 olin saman orkesterin joulukeikalla. Baarin nimi oli Citysoundi ja se sijaitsi Klubin naapurissa. Samassa tilassa on nykyään karaokekuppila Silvermoon. Aikoinaan siellä soitti moni rokkibändi Tarotista Michael Monroen ja The 69 Eyesin kautta Andy McCoyn Briad Revisitediin.

Hevinkelium on ymmärtyääkseni täysin vitsinä liikkeelle lähtenyt bändi, joka on tehnyt yhden täyspitkän levyn ja pari singleä. Suurimman yleisön orkesteri on varmaankin saanut Ruisrockissa 1998, jossa se tuurasi pikkulavalla keikkansa perumaan joutunutta esiintyjää. En enää muista kuka tai mikä se mahtoi olla. Virret kumminkin raikuivat mallikkaasti aurinkoisessa Ruissalon Kansanpuistossa vuodenajasta huolimatta.

Muistan Ruisrockin keikasta etenkin bändin alkuintron. Kirkonkellojen pauke kesti yllättävän kauan ennen kuin yhtye asteli lavalle. Sama juttu viime lauantaina Klubilla.

Yllättävän kauan myös kesti päästä Klubin yläkerran esiintilaan. Sinne kun piti luovia merkillisen sokkelon läpi ja monen kerroksen kautta. Ennen on päässyt suoraan päätyovesta ja siitä kapuamalla rappuset ylös. Se olisi nytkin ollut järkevintä.

Hevinkeliumin biisit olivat rankempia kuin muistinkaan. Monet sovitukset noudattivat Black Sabbathilta tuttuja raskaustasoja. Kappaleita ei olisi tunnistanut millään pelkästä soitosta, mutta kun murjaanin ja manoliiton välimuodoksi meikattu laulaja Taage Laihon avoi suunsa, löysivät jo ala-asteelta tutut virret muotonsa.

Bändi on ujuttanut sovituksiin reippaasti hevihistoriasta tuttuja riffejä ja kohtia, joiden tunnistamiseksi tarvitsee olla vähintään jonkinlainen alan harrastaja. Välillä jokin biisi saattaa kulkea aivan kuin Gillanin Running White Face City Boy, kun taas toinen puolestaan muistuttaa Deep Purplen Burnia. Sellainen tuo väkisinkin hymyn suunpieleen.

Hevinkelium on niin rautainen porukka, että esitystä seuratessa ei uskoisi keikkoja olevan vain yksi vuodessa. Treenäjäkään tuskin kovin montaa järjestetään. Moni saattaa pitää hommaa silkkana pelleilynä, mutta sopii mennä vaikka ensi jouluna kuuntelemaan kuinka Tiellä ken vaeltaa, Heinillä härkien kaukalon, herraa hyvää kiittäkää ja muut kirkosta tutut rallit kulkevat heviversioina.

Hevinkeliumin 90-luvun lopulla otettu promokuva valittiin pari vuotta sitten eräällä internetsivustolla maailman 36. huonoimmaksi bändikuvaksi.

Viron saarireissu osa 6 - Kuressaaren piispanlinna

Saarenmaan keskus Kuressaari sijaitsee saaren eteläosassa. Suomalaiset tuntevat tämän viidentoista tuhannen asukkaan kaupungin etenkin sen kylpylöistä, joita kaupungissa riittää.

Olen itsekin vietettänyt aikaa kahdessa Kuressaaren kylpylässä. Kesällä 2006 olin neljän päivän matkalla, jossa majapaikkana toimi kaupungin vanhin kylpylähotelli Saaremaa Valss.

Tuo neuvostoaikana vuonna 1983 rakennettu valkoinen talokompleksi on hintatasoltaan kaupungin edullisin. Neljänkympin lisäsatsauksella olisi päässyt paraatipaikalle Mere- tai Rüütli -kylpylöihin, jotka sijaitsevat reteästi Kuressaaren piispanlinnan edustalla. Myöhäistä rutistaa kun on paskat housuissa, sanoi entinen äijä.

Kolme vuotta myöhemmin olin Matka-Matti Vikströmin järjestämällä kylpyläreissulla. Samoihin aikoihin avattu Grand Rose Spa olikin komea paikka.

Kyseinen matka oli kostea sekä kelinsä että aktiviteettiensa puolesta. Nähtiinpä reissun alkumetreillä "taistelevat metsotkin", kun kaksi isoa miestä löysivät yhteisen kiinnostuksen kohteen viinapullon ulkopuolelta. Kolmas osapuoli ei tosin ollut heistä lainkaan kiinnostunut. Päinvastoin.

Kuressaaren piispanlinna on saaren merkittävin nähtävyys. Koko kaupunki syntyi linnan ympärille. Valli ja vallihauta rakennettiin 1300-luvulla. 1800-luvun lopulla linnan ympärille rakennettiin puisto, jossa on pyökkejä, kastanjoita, jalavia ja lehmuksia.

Ensimmäisen kerran vierailin linnassa vuonna 1996 Saarenmaan debyyttimatkallani. Siksi viime kesän linnakierros tuntui vanhan toistolta - olihan tuo nähty jo neljä kertaa. Tällä erää katselin paikkoja vain linnan ympäristössä ja pihalla. Sunttu ja MP:kaan eivät onneksi sisätiloihin hinkuneet.

Piispanlinnassa oli meneillään valtaisat saneeraustyöt. Rakennusmiehiä kiipeili pitkin torneja, istui pihalla taukotupakalla ja käveli vastaan enemmän kuin turisteja.

Kuressaari-päivämme ilma oli koko reissun huonoin. Linnan ehti juuri ja juuri nähdä ennen kuin alkoi raivokas ukkoskuuro. Sateet estivätkin kaupungin perusteellisemman katselun. Minulle ja Suntulle paikka olikin jo hyvinkin tuttu, mutta MP sai vähemmän materiaalia kameraansa.

1663 rakennetulla Vaakahuoneella kävimme kulauttamassa pari tuopillista herkullista olutta. Se on kulttuurihistoriallisesti arvokas barokkityylinen rakennus ajalta jolloin Ruotsi hallitsi Saarenmaata.

Vierailimme kaupungissa seuraavanakin päivänä. Veski Trahter on varmaankin Kuressaaren legendaarisin ravintola. Siellä nautittu perunamuusi villisikakastikeella oli todella hyvää. Annoksen hinta oli kymmenen euroa. Se on keskitasoa kalliimpi lautasellinen, vaikka suomalaisittain saattaa edulliselta tuntuakin.

Veskin kivisillä penkeillä oli hankala syödä. Paikan imagoon tietysti kuuluvat myllynkivet ja muu rekvisiitta, tarkoittaahan veski viroksi tuulimyllyä. Ei siis suinkaan vessaa, kuten moni tuttavani sen nerokkaasti haluaa suomentaa.

Viitisen vuotta sitten oli myynnissä virolaista Veski -nimistä vodkaakin. Etiketissä oli tuulimyllyn kuva. Riemu oli yleensä lähes rajaton kun kaivoin pullon esille ja ryhdyin tekemään siitä paukkuja. Pienestä se huumori irtoaa.

Villisian lihalla itsemme ravittuamme suuntana oli Kuressaaren hautausmaat. Ainakin minua on pitkään kiinnostanut nämä kiviset puutarhat, jotka ulkomailla poikkeavat yleensä suomalaisista kollegoistaan.

Kaupungin ulkopuolella on vierekkäin kaksi saapasmäkeä. Toisessa lepää Saarenmaan taisteluissa toisen maailmansodan aikaan kaatuneita saksalaissotilaita. Alue näyttää niin hoidetulta, että ainakin jonkunlainen remontti siellä on tehty lähivuosina.

Viereisellä tontilla Kudjapen hautausmaa. Sieltä löytyy komeita ristejä, isoja hautakiviä- ja holveja. Alue on perustettu 1780. Hautausmaa on kuin entisajan kuvanveistäjien kokoontumisajo.

Rokkibändien promootiokuvaukseen hautuumaa olisi aivan ehdoton. Voin kuvitella vaikkapa The 69 Eyesin jäsenten poseeravan aurinkolasit ja mustat vaatteet päällä ristien lomassa.

Down By The Laituri keskiviikkona 24.7.2013

Rakkauden festivaaliksi nimetty Down By The Laituri sai taannoin uudet vetäjät. Ainakaan vielä tänä vuonna heidän vaikutuksensa tapahtumaan ei tuntunut olevan kovinkaan kummoinen. Festariohjelma noudatti samanlaista linjaa kuin ennenkin.

Aurajokirannassa, Turun kaupunginteatterin viereisellä parkkipaikalla (ns. hämähäkkiparkki) järjestettävä DBTL oli jälleen neljäpäiväinen.

Rakkauden festivaali luotti tuttuun ja turvalliseen konseptiin. Takuuvarmoja suomalaisnimä vilisi esiintyjälistassa. Dingo, Paula Koivuniemi, Mokoma ja Jean S lukevat varmasti monen muunkin festivaalin ohjelmistossa. Hieman erkoisempaa antia edustivat puolestaan ainakin Korroosio ja Eurooppa 3.

Aikaisempien vuosien tapaan ulkomaista bändikiinnitystä ei ollut lainkaan. Lähinnä raskaampaa osastoa edustaneet orkesterit kuten W.A.S.P., Sepultura ja L.A. Guns ovat yleensä olleet piristävä poikkeus.

Keskiviikkona 24.7. päivän aloitti Timo Rautiainen nykyisen bändinsä Neljännen sektorin kanssa. Muutaman Trio Niskalaukauksenkin rallin esittänyt yhtye ei sen kummemmin minuun vedonnut, mutta asiallinen meininki äijillä kumminkin tuntui olevan.

Turkulainen rhytm'n'blues-yhtye Gangster of Love ei ole suurelle yleisölle tuttu nimi. Yhtye saa ainakin kotikaupungissaan kannatusta yli musiikiliisten genrerajojen. Omaan makuuni hieman liian lyhyet ja nopeat kappaleet vaatisivat tarkempaa tutustumista. Ammattitaidollisesti yhtye on toki erittäin pätevä.

The 69 Eyesiä diggailin kovastikin 90-luvulla heti bändin ensimmäisestä levystä lähtien. Muutama orkesterin kaverikin tuli puolitutuksi erinäisillä kesäfestivaaleilla, joissa joko esiintyivät tai olivat vain yleisön edustajina. Mukavat heput ovat turhaan saaneet osansa parin suurisuisen yhtyetoverinsa käytöksestä.

En muista koska viimeksi olisin nähnyt 69 Eyesin livenä. Varmaan lähivuosina Ruisrockissa. Nyt oikein odotin tapaavani vanhan ystävän pitkästä aikaa. Yhtye latasi tiskiin niin kovia biisejä, että oksat pois. Monet orkesterin suurimmat hitit ja samalla eräät sen parhaimmat kappaleet kuten The Chair ja Wasting The Dawn onneksi kuultiin.

Lappeenrantalainen Mokoma edustaa naapurikuntansa Lemin poikien Stam1nan ohella sellaisia metallimusiikkigenrejä, joita en voi sietää. Saattaisi jopa olla, että pakkotilanteessa valitsisin jopa Petri Nygårdin pilluräpin mielummin kuin jommankumman näistä.

Mokoman keikka menikin teltan ulkopuolella tuttujen kanssa seurustellessa. Yhtyeen möykkä ja huuto kuului hyvin sinnekin asti, mutta sen vetovoima ei riittänyt lähempään tutkiskeluun.

Turkulainen Kilpi on viime vuosina ottanut rauhallisemmin verrattuna muutaman ensimmäisen levynsä aikaiseen tahtiin, mutta on kumminkin ollut koko ajan aktiivinen ainakin jossain määrin. Viimeksi taisin nähdä bändin viime vuonna Karjurockissa Lokalahdella.

DBTL:ssä nähtiin ja koettiin Kilven kymmenvuotisjuhlakeikka. Tarkemmin määriteltynä tänä vuonna on kulunut kymmenen vuotta yhtyeen ensimmäisen levyn Sähkönsinistä sinfoniaa julkaisusta.

Laulaja Taage Laihon johdolla bändi sai runsaslukuisen kotiyleisönsä hyvin mukaan. Yleisö hoilasi sanoituksia Taagen mukana ja syttyi etenkin orkesterin tunnetuimpien biisien kuten Sielut iskee tulta aikana.

Taagen mukaan DBTL-esiintyminen oli eräs bändin parhaimmista keikoista kautta aikojen, enkä lainkaan ihmettele moista.

Festivaalijuontajana toimi lähinnä Big Brother -ohjelmasta tuttu Kaki Hautoniemi. Moottoriturpa pälätti lavallakin pitkään, muttei sentään varastanut showta illan varsinaisilta esiintyjiltä. Kummalliseen peruukkiin sonnustautunut mies oli hyvä valinta höpöttämään esiintyjien välille, vaikka kaveri herättääkin tunteita puolesta ja vastaan.

Toinen vaihtoehto lavajuontajaksi olisi voinut olla Vuoden turkulaiseksikin valittu puhetyöläinen Jethro Rostedt, jonka bongasin yleisön joukosta.