Baltic Metal Stormin avauspäivä

Turun Linnanpuiston jylhässä miljöössä järjestettiin heinä-elokuun vaihteessa uusi raskaaseen rokkiin suuntautunut festivaali Baltic Metal Storm. Etukäteen kovaa supinaa aiheuttanut tapahtuma oli menestys. Järjestäjien mukaan paikalla juhli viikonlopun aikana peräti kymmenen tuhatta ihmistä. 

Ostin kahden päivän lippuni viime maaliskuussa. Siitä piti pulittaa 69 euroa. Samoihin aikoihin ostoksilla käynyt kaverini maksoi yhden päivän piljetistä 85 euroa. Vähän ennen h-hetkeä lippuja myytiin kaksi yhden hinnalla. Melko vaihtelevaa hinnoittelua! 

Olin jo etukäteen miettinyt, että koska kaikki hyvät bändit esiintyvät perjantaina, en välttämättä jaksa vaivautua lauantaina paikalle. Kesäviikonloput ovat sen verran tärkeitä, ettei niitä viitsi tuhlata kuuntelemalla Stam1nan tai Lost Societyn kaltaista sahaamista. Huomattavasti parempaa musiikkia voi luukuttaa vaikka omasta bluetooth-kaiuttimesta mökkeilyn lomassa Vepsän saaressa. 

Perjantain esiintyjäkattaus olisi voinut olla vaikka allekirjoittaneen laatima. Ainoastaan Timo Rautiainen & Trio Niskalaukausen vaihto Wolframiin jäi vähän kaivelemaan. Michael Monroe, Tarot, The 69 Eyes, Stratovarius ja Beast In Black - siinäpä aivan tajuton rytmiryhmä. 

Pikkulavalla, jonka sijaintia en tänä päivänäkään tiedä, esiintyi jossain välissä Noora Louhimo Duo. Sen olisin halunnut nähdä. Paikalla olleiden mukaan ruuhka oli valtaisa, lava aivan liian pieni ja täysin väärässä paikassa.

Perjantaina porukkaa oli todella paljon. Kuulemma lauantaina selvästi väljempää. Sitä en ollenkaan ihmettele, vaikka varmasti Stam1nalla, Arionilla, Nestorilla ja kumppaneilla omat faninsa onkin.

Perjantain ensimmäinen esiintyjä oli Turun oma Duracel-pupu Michael Monroe. Jo kello 14:30 aloittanut Monroe ei joutunut tyhjälle festaripuistolle laulamaan, sillä paikalla oli jo paljon populaa. 

Jotta olisin itse ehtinyt paikalle ajoissa, piti pyytää töistä tunti vapaata. Matkalla Liedosta Turkuun satoi oikein kunnolla ja vitutuskäyräni nousi samalla huippulukemiin. Onneksi sade loppui ja pääsin pian jatkamaan jalan kohti Linnanpuistoa. 

Valentin Kononenkin olisi ollut tyytyväinen kävelysuoritukseeni Aurajoen rannoilla. Tässä vaiheessa aurinko paisteli suoralta taivaalta ja ilman kosteusprosentti oli kuin Thaimaassa. Ehdin kuin ehdinkin Monroen aloitukseen. 

Kansainvälinen rokkitähtemme vetäisi takuuvarman keikan keskellä kirkasta päivää. Hän hehkutti lähes joka välissä tuoreinta pitkäsoittoaan Outerstellar. Mielestäni levy on Monroen nykybändin huonoin. Tasapaksua junttaamista kappaleesta toiseen, eikä keikallakaan kuullut näytteet mielipidettäni muuttaneet. 

Festarikeikaksi melko pitkä setti piti sisällään viisi vanhaa Hanoi Rocks-viisua. Soundit olivat viimeisen päälle komeat ja varsinkin I Can't Get It jytisi oikein kunnolla. 

Monroen keikan jälkeen törmäsin tuttuhin, jotka kutsuivat minut jokirannassa sijaitsevaan asuntoon nauttimaan miestä väkevämpää. Koska en voinut vastustaa kiusausta, kävin ostamassa kympin hintaisen rannekkeen, jolla pääsi kulkemaan alueelta sisään ja ulos. 

Wolfram jäi kerrostalokeikan takia väliin. ParinYoutube-videon perusteella en menettänyt mitään. Ehkä bändiin törmää vielä jossain. 

Jokirannassa paluumatkalla Linnanpuistoon, juutuin suustani kiinni huonekalukeisari Toivo Sukarin kanssa. Topi oli lenkillä ja toivotti rokkareille hyvää festari-iltaa. Siinä vasta mukava ja maanläheinen mies, jota ei hevillä uskoisi tunnetuksi yritysjohtajaksi. 

Saavuin festarialueelle Tarotin aloittaessa settiään. Kuopiolainen veteraanihevibändi on vanhoja suosikkejani, joten se oli syytäkin nähdä pitkästä aikaa. 

Yleisjulkkikseksi viime vuosina nousseen Marko Hietalan johdolla festarikansa sai kuulla Tarotin tunnetuimpia kappaleita. Vanhan liiton lavameininkiä edusti isoveljensä, kitaristi Zachary Hietala, jonka suunpielessä sauhusi tupakka. 

Tasaisen varma The 69 Eyes oli mannaa korville, mutta illan yllättäjä oli vanha suosikkibändini Stratovarius. Yhtye oli pitkästä aikaa ottanut settilistaansa kymmenminuuttisen, eeppisen Destinyn sekä takavuosien hittinsä Kiss Of Judas. 

Beast In Blackia en ollut aiemmin nähnyt lavalla. Yhtyeen discohevi sopi Linnanpuiston pimenevään kesäyöhön kuin drooni itänaapuriin. Kreikkalainen laulaja Yannis Papadopoulos on äänialaltaan aivan uskomaton kaveri. Bändin tarttuvat rallit soivat päässä vielä seuraavalla viikollakin. 

Juomahinnoista voisi toki marmattaa maailman tappiin asti. 0,33 litran oluttölkki maksoi pantin kanssa kymmenisen euroa. Lonkero hiukan enemmän. Pepsi Max vitosen. Omatoimisen tankkauksenkin lisäksi rahaa paloi festarijuomiin noin sata euroa. 

Bändien lomassa ehtoo meni tuttujen kanssa jutellessa. Heitä oli paljon ja varmasti moni jäi tungoksessa näkemättäkin. 

The 69 Eyes Karjurockissa

Heinäkuun lopulla kävin pitkästä aikaa Karjurockissa. Edellinen kerta menee niinkin pitkälle kuin kesään 2015. Mitään varsinaista syytä näin pitkään taukoon ei ole, eipä vaan ole tullut käytyä. 

Festivaalit ovat muutenkin osaltani vähentyneet vuosi vuodelta, tosin tänä kesänä asiaan on tullut vähän muutosta. Tulevana lauantaina on tulossa jo kolmas kuluvan kesän rokkifestari. 

Uudenkaupungin Lokalahdella järjestettävän Karjurockin miljöö oli muuttunut yhdeksässä vuodessa. Päälava oli eri paikassa kuin ennen vanhaan. Järjestely oli oikea, koska alueella ei ollut nyt ruuhkaa. 

Muistuu mieleen kesän 2013 festivaali, jolloin Lokalahden perämetsissä oltiin kuin sillit suolassa. Ilmeisesti valtavaan yleisömäärään ei osattu varautua. Aitojen sisältö pursui Cheekin, Paula Koivuniemen ja Petri Nygårdin tahdissa. 

Kun vuonna 2015 yleisöä villitsivät muun muassa WASP ja Uriah Heep, The 69 Eyesin lisäksi lauantaina 20. heinäkuuta esiintyivät Sanni, Gasellit, Tarja Turunen & Marko Hietala ja Haloo Helsinki!. 

Vuonna 1989 glamrock-orkesterina aloittanut The 69 Eyes teki läpimurtonsa vuosituhannen taitteessa. Blessed Be-albumilta tutut hitit The Chair ja Brandon Lee soitettiin Karjurockissakin. Kappaleet ovatkin bändin parhaimmistoa, tosin minulle käy hyvin 90-luvun kimallerokkikin. 

The 69 Eyesin tunnin setti oli varmaa hittikimaraa. Mikäli olisin itse valinnut päivän soittojärjestyksen, ei bändi olisi ollut lavalla ensimmäisenä kello 16, vaan Sannin ja Gasellien jälkeen, ennen Tarja Turusta ja Marko Hietalaa. 

Illan päättänyt Haloo Helsinki! sen sijaan oli oikeassa paikassa. Bändin valtava suosio ja pyrotekniikka pimeässä kesäyössä sekä näytti että kuulosti komealta. 

Yöstä valoon - Jay Lewisin elämänkerta

Viime vuonna ilmestynyt Yöstä valoon (Bazar) on Suomen ehkä kuuluisimpien potkujen saajan, basisti Jay Lewisin elämänkertakirja. Joulukuussa 2016 Yön laulaja Olli Lindholm erotti hänet bändistä tekstiviestillä ja siitä sai alkunsa pari vuotta vatvottu riita, joka eteni käräjille asti.

Rahasta käräjöimisessä oli tietysti kyse. Lewis putosi taloudellisesti tyhjän päälle jäätyään työttömäksi Yöstä. Samoin kävi kitaristi Daffy Terävälle, mutta hän ei vienyt asiaa eteenpäin.

Juttu on ollut etenkin iltapäivälehdissä esillä niin paljon, että veikkaan monen jo kyllästyneen koko aiheeseen. Oikeus päätyi Lindholmin kannalle ja Lewiksen kontolle tipahti kymppitonnien korvausvaatimukset, jotka kuulemma Muusikkojen liitto maksoi.

Olli Lindholm kuoli yllättäen viime vuoden talvella. Siitä ja monesta muusta Lewis kertoo kirjassaan.

Tartuin innokkaasti opukseen. Olen tiennyt Lewisin 80-luvun alkupuolelta, jolloin hän soitteli alunperin nakkilalaisessa OZ-hevibändissä. OZ muutti 1983 Tukholmaan paremman menestymisen toivossa, mutta jäi lopulta vain harvojen tietoisuuteen. Yhtye toimii vielä nykyäänkin rumpali Mark Ruffneckin ollessa kantava voima ja ainoa alkuperäisjäsen.

Jossain vaiheessa Yön kotisivuilla oli soittajien itsensä rustaamat esittelyt, joista Lewiksen tarina oli ehdottomasti kiinnostavin. Todennäköisesti sitä ei ole enää nähtävillä missään, mutta pitkähkössä biografiassa oli kohtia, joita tästä kirjasta puuttuu tai ne oli vähän erilailla kerrottu.

Olen tasan kolme kertaa tavannut Lewiksen ja vaihtanut pari sanaa hänen kanssaan. Ensimmäinen kerta oli Tampereen Tulliklubilla Tammerfestin aikaan vuonna 1999. Tuolloin hän oli tuore Yö-jäsen ja orkesteri vielä todella rock, enemmän kuin edes alkuaikoinaan. Iskelmäajat olivat vielä kaukana edessäpäin.

Kun bändi tykitti menemään Lasisilmän, muistutti se Jani Viitasen ja Markku Petanderin riffittelyn ja armottoman vingutuksen myötä jopa Judas Priestin tuotantoa.

Toisen kerran tapasin Lewiksen Turun Pelimiehessä joulun 2000 aikoihin. Yöllä oli keikka loppuunmyydyssä baarissa, joka tuolloin sijaitsi Läntisellä Pitkälläkadulla lähellä linja-autoasemaa. Sattumoisin samassa pöydässä istuskeli myös OZin entinen kitaristi Speedy Foxx.

Kolmas kerta oli Sauna Open Air-festivaalilla Tampereen Eteläpuistossa vuonna 2010. Aioin ottaa valokuvan olutkarsinassa seisoskelevista Lewiksestä, Negativen basistista Antti Anatomysta ja The 69 Eyesin kitaristista Timo-Timosta.

Jälkimmäinen oli jo häätämässä minua pois, kun Lewis puuttui tilanteeseen ja kuvauslupa heltisi. Myöhemmin yöllä näin hänet Tampereen keskustassa ja mies tervehti reippaasti.

Sauna Open Air 2010. Antti Anatomy, Jay Lewis ja Timo-Timo. 

Yöstä valoon-kirjassa minua kiinnostivat lähinnä OZ-aikakausi ja Jayn Amerikan vuodet 80-luvun lopulta 90-luvun lopulle aina Suomen paluuseen asti. New Yorkissa Lewis vaikutti Princess Pang-yhtyeessä, jonka lp-levyn ostin Turun Hansakorttelin Kultatalossa sijainneesta Epe's-myymälästä vuonna 1990.

Moni on varmaan ihmetellyt Lewis-sukunimeä. Se ei ole taiteilijanimi, vaan perustuu siihen, että Amerikan vuosinaan Jukka alias Jay tarvitsi maahan työskentelyluvan, greencardin. Sellainen heltisi kun meni natiivin kanssa naimisiin.

Yöstä valoon kertoo suunnilleen puoliksi musiikista ja puoliksi päähenkilön naisseikkailuista. Vaikka olen usein kaivannutkin henkilöhistorioihin lisää nais- ja ryyppyjuttuja, on vähän siinä ja siinä onko niitä nyt jopa liikaakin. Toisaalta ainakaan minulle ei tullut vaivautunut olo, mutta kirjasta itsensä tunnistavat naiset saattavat olla toista mieltä. Tosin voihan se olla meriittikin.

Jay Lewis Gang vuonna 2017. Bändi perustettiin heti Yöstä saatujen potkujen jälkeen. Lewis toinen oikealta.

Ruisrockia kymmenen vuoden takaa

Tänä viikonloppuna juhlitaan Suomen ja Euroopan vanhinta yhtäjaksoisesti toiminutta rokkifestivaalia Ruisrockia Turun Ruissalon Kansanpuistossa. Kyseessä 49. kerta, kun tapahtuma järjestetään.

Ruisrockin nykylinja on herättänyt kovasti arvostelua. Kun lavalla nähdään ranskalaisia tiskijukkia soittamassa kappaleita muistitikuilta, eikä perinteisiä rokkibändejä heilumassa kitarat munien korkeudella, on syytäkin ruveta kitisemään.

Viime päivinä Facebookin uutissyöttö on täyttynyt Ruisrock-aiheisista postauksista. Keski-ikäiset rutisevat niin helvetisti ja nuorempi polvi painelee festareille onnesta soikeana.

Töissä tekemäni pikku gallupin perusteella kävi ilmi, ettei ainakaan nuorilla mimmeillä ole mitään väliä kuka lavalla kiekuu, kunhan vaan yleisfiilis on hyvä. Kaltaiselleni vanhan liiton rokkimiehelle puolestaan on paljonkin merkitystä kuka estradilla nähdään, toki unohtamatta mukavaa atmosfääriä. Usein on kyllä riittänyt kun musiikin on kuullut anniskelualueelle, eikä ole tarvinnut toljottaa koko keikkaa lavan edustalla.

Vanhoja fotoja katselleni oikein ihmetytti kuinka Ruisrockin taso on kymmenessä vuodessa laskenut kuin lehmän häntä. Jos jo vuonna 2008 haikailtiin festarin "vanhoja hyviä aikoja", niin huh huh tätä nykymeininkiä! Esimerkiksi tämän vuoden esiintyjälistassa ei ole kuin muutama tuttu nimi, nekin kotimaisia. Ulkolaiset ovat täyttä hepreaa.

Vuonna 2008 Ruisrockissa oli ainakin näin jälkikäteen ajateltuna yllättävän kova kattaus. Olin tuolloin juhlistamassa järjestyksessään 39. Ruisrockia musiikkilehti Suen reportterina. Silloisia mietteitäni festivaalista luettavissa linkistä http://www.sue.fi/2008/08/ruisrock-2008-anti-flag-hanoi-rocks-nightwish/

Julkaisin eilen illalla Facebookissa uudelleen kuvia vuoden 2008 Ruisrockista. Kansion on saanut tähän mennessä 48 tykkäystä ja kahdeksan kommenttia. Tässä osa kuvista.

Hevinkelium Klubilla 21. joulukuuta

Pitkänlinjan turkulaismuusikoista koottu Hevinkelium on vuonna 1997 koottu porukka, joka esiintyy nykyään noin kerran vuodessa. Joulun alla.

Viime vuosina bändi on heittänyt Turun Klubilla perinteisen joulukeikkansa. Päivä on ollut yleensä 23. joulukuuta. Se on ehdottomasti yksi vuoden huonoimmista päivistä mennä keikalle, mutta ilmeisesti väkeä on siitä huolimatta riittänyt. Tänä vuonna sattui kumma kyllä niin, että päivämäärä oli eri ja vielä lauantai.

En muista koska olen viimeksi virsiheviä livenä kuunnellut. Tuskin ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Vuonna 1998 olin saman orkesterin joulukeikalla. Baarin nimi oli Citysoundi ja se sijaitsi Klubin naapurissa. Samassa tilassa on nykyään karaokekuppila Silvermoon. Aikoinaan siellä soitti moni rokkibändi Tarotista Michael Monroen ja The 69 Eyesin kautta Andy McCoyn Briad Revisitediin.

Hevinkelium on ymmärtyääkseni täysin vitsinä liikkeelle lähtenyt bändi, joka on tehnyt yhden täyspitkän levyn ja pari singleä. Suurimman yleisön orkesteri on varmaankin saanut Ruisrockissa 1998, jossa se tuurasi pikkulavalla keikkansa perumaan joutunutta esiintyjää. En enää muista kuka tai mikä se mahtoi olla. Virret kumminkin raikuivat mallikkaasti aurinkoisessa Ruissalon Kansanpuistossa vuodenajasta huolimatta.

Muistan Ruisrockin keikasta etenkin bändin alkuintron. Kirkonkellojen pauke kesti yllättävän kauan ennen kuin yhtye asteli lavalle. Sama juttu viime lauantaina Klubilla.

Yllättävän kauan myös kesti päästä Klubin yläkerran esiintilaan. Sinne kun piti luovia merkillisen sokkelon läpi ja monen kerroksen kautta. Ennen on päässyt suoraan päätyovesta ja siitä kapuamalla rappuset ylös. Se olisi nytkin ollut järkevintä.

Hevinkeliumin biisit olivat rankempia kuin muistinkaan. Monet sovitukset noudattivat Black Sabbathilta tuttuja raskaustasoja. Kappaleita ei olisi tunnistanut millään pelkästä soitosta, mutta kun murjaanin ja manoliiton välimuodoksi meikattu laulaja Taage Laihon avoi suunsa, löysivät jo ala-asteelta tutut virret muotonsa.

Bändi on ujuttanut sovituksiin reippaasti hevihistoriasta tuttuja riffejä ja kohtia, joiden tunnistamiseksi tarvitsee olla vähintään jonkinlainen alan harrastaja. Välillä jokin biisi saattaa kulkea aivan kuin Gillanin Running White Face City Boy, kun taas toinen puolestaan muistuttaa Deep Purplen Burnia. Sellainen tuo väkisinkin hymyn suunpieleen.

Hevinkelium on niin rautainen porukka, että esitystä seuratessa ei uskoisi keikkoja olevan vain yksi vuodessa. Treenäjäkään tuskin kovin montaa järjestetään. Moni saattaa pitää hommaa silkkana pelleilynä, mutta sopii mennä vaikka ensi jouluna kuuntelemaan kuinka Tiellä ken vaeltaa, Heinillä härkien kaukalon, herraa hyvää kiittäkää ja muut kirkosta tutut rallit kulkevat heviversioina.

Hevinkeliumin 90-luvun lopulla otettu promokuva valittiin pari vuotta sitten eräällä internetsivustolla maailman 36. huonoimmaksi bändikuvaksi.