Fishbait -festareilla Ahvenanmaalla

Loppukeväästä huomasin, että brittiläinen The Quireboys on kesäkuussa tulossa keikalle Fishbait -festivaalille Ahvenanmaalle. Ei muuta kuin matkasuunnitelmaa kyhäämään.

Fishbaitista kuulin ensimmäisen kerran viime kesänä, jolloin lomailin saarimaakunnassa. Poikkesin Stallhagenin olutpanimolla Godbyssä ja ihmettelin mitä sinne rakennetaan. Vahvasti tatuoidut roudarit kokosivat kamoja lavalle, joka sijaitsi oudossa paikassa viereisen järven päällä.

Sisällä panimomyymälässä selvisi, että seuraavana viikonloppuna on Fishbait -festivaali. Moisesta tapahtumasta ei ole Manner-Suomessa hiiskuttukaan, ainakaan minä en ole siihen edes some-aikana törmännyt. Tuosta lähtien olenkin seurannut festivaalin kotisivuja.

Matkaseuraa löytyi helposti. Tuttuvapariskunta Marika ja Jari oli Ahvenanmaalla jo perjantaina, kun minä työvelvoitteiden takia vasta lauantaina. Se riittikin vallan hyvin, sillä suurin kiinnostuksen kohde The Quireboys esiintyi samana päivänä.

Marikalla ja Jarilla oli seuranaan useita omia tuttujaan, joista kaksi seilasi Maarianhaminaan samalla Silja Linen paatillakin kuin allekirjoittanut. En vaan tiennyt keitä he olivat, joten menomatka sujui baarituttu Jussi Helkkalan ja tämän siipan kanssa laivan kannella lonkeroa imuroiden.

Majoittuminen Maarianhaminassa oli pienessä ja viihtyisässä Neptum Guesthemissä lähellä länsisatamaa. Se, kuten kai muutkin lähiseudun majapaikat olivat täynnä. Syynä moiseen oli nuorison jalkapalloturnaus, johon osallistui erään uusimaalaisvalmentajan mukaan peräti sataneljäkymmentä joukkoetta. Fishbaitin osuus petipaikoista oli tuohon nähden minimaalinen.

Iltapäivällä olimme porukalla syömässä ja juomassa Maarianhaminan keskustassa Dino's Bar & Grillissä. Jo vuosia sitten mainioksi todettu kuppila on rokkibaarina Suomen huippua ja sen verran erikoinen, että sitä voi suositella pelkästään sisustuksesta kiinnostuneille.

Vaikka Dino's onkin rokkibaari, tuntuu se olevan lapsiperheiden suosiossa. Suurin osa asiakkaista oli haukkaamassa koko perheen voimin apetta. Seurueemme lisäksi muita eivät kiinnostaneet seinillä killuvat kuvasuurennokset talossa esiintyneistä bändeistä ja maalaukset kuolleista rokkitähdistä.

Sen verran täytyy kritisoida talon kokkia, että ainakin minun ranskalaiseni olivat kivikovia. Tuhti hampurilainen onneksi sentään sellainen kuin kai pitikin. Tuopissa kimmeltänyt Carlsberg myös erittäin makoisaa.

Stallhagen sijaitsee Finströmin kunnassa Ahvenanmaan mantereen keskiosassa. Festareille oli ilmainen bussikuljetus Maarianhaminan linja-autoasemalta.

Portilla järjestysmies penkoi laukkuani. En saanut kuulemma tuoda kameraani sisälle. Ohjeissa kyllä kerrottiin, ettei järjestelmäkameraa saa tuoda. Ukko ei taipunut tuumaakaan, vaikka selitin kameran ominaisuuksista ja ettei se ole "systemkamera". Pienen kinastelun jälkeen sain pitää laitteeni, mutta kuvia en uskaltanut sillä ottaa ulosheiton pelossa. Nämä fotot ovat Huawei Honor Lite 7 -puhelimesta.

Vitutti ankarasti. Varsinkin The Quireboysista olisi varmasti saanut hyviä lähikuvia Canon PowerShot SX50:lläni, joka ei siis ole Fishbaitin järjestyssääntöjen vastainen vehje. Nyt etenkin bändikuvat ovat mitä ovat.

Fishbait oli yleisöltään pienempi kuin kuvittelin. Paikalla oli ehkä kolmisen sataa ihmistä. Enempää en olisi kaivannutkaan, koska nyt kaikki oli sopivan rauhallista ja väljää. Tulipa vaan mieleen miten tapahtuma mahtoi taloudellisesti kannattaa. Osa ruotsalaisbändeistä saattoi ilmaantua soittelemaan ruoka-, majoitus- ja kaljapalkalla, mutta The Quireboysille tuskin riitti pelkät lentoliput Lontoosta.

Koska en ole erikoisoluiden ystävä ja suorastaan kammoksun tummia oluita, jostain vehnäoluesta nyt puhumattakaan, oli lagerin saanti Stallhagenista kiven alla. Ilmeisesti lähimmäksi sitä pääsi sitruunaolut, jota tulikin ryystettyä illan mittaan tuoppikaupalla. Aluksi maku oli omituinen, mutta upposi lopulta hyvin.

Lauantain esiintyjät toimivat kaikki ainakin minulle. Hauskasti nimetty Exploding Leather Jackets on Ruotsin Gotlannista kotoisin oleva bändi. Nuorten miesten lavameininki ja musiikki muistutti kovasti maanmiehiään Hellacoptersia. Mielenkiintoinen tuttavuus.

Länsinaapurin ehkä paras rockyhtye Backyard Babies on ilmeisesti sen verran kiireetön, että laulajakitaristi Nicke Borg ehtii touhuamaan muuallakin. Miehellä on monta projektia eri muusikoiden kanssa. Tällä kertaa Stallhagenin pihamaalla kuultiin kokoonpanoa nimeltä Nicke Borg & Märvel's League Of Extraordinary Gentlemen. 

Kahden miehen akustisena alkanut keikka huipentui sähköiseen bändiin, joka esitti lopuksi lainabiisejäkin tyyliin W.A.S.P.:n Love Machine.

Vaikka omistan muutamia The Quireboysin levyjä, en ollut nähnyt orkesteria aiemmin livenä. Johtuen varmasti osaltaan myös sitruunaoluen makuhermoille antamasta tuesta, oli yhtye Fishbaitin lavalla todella hyvässä vedossa.

The Quireboys oli 1990 ilmestyneen debyyttilevynsä aikoihin Suomessakin jonkinlainen nimi. Nyt mukana ei ollut enää samaa miehistöä kuin kaksi jäsentä, laulaja ja kosketinsoittaja.

Bändi veteli tunnetuimpia hittejään kuten Hey You, Sex Party ja 7 O'Clock reilun tunnin verran. Joukkoon mahtui muutamia minulle aivan vieraitakin ralleja. Aluksi ihmettelin aikatauluun merkittyä vaivaista tunnin soittoaikaa, mutta onneksi se ylittyi ainakin vartilla. Vähän turhaan sitä muuten tullaan Lontoosta tänne asti keikalle.

Illan päätti ruotsalainen pitkänlinjan rokkiorkesteri Sator. Jo 80-luvun lopulta nimenä tuttu yhtye heitti niin kovan keikan, etten muista aikoihin vastaavaa kokeneenikaan. Bändi oli yksinkertaisesti sanottuna loistava.

Oikein hävettää, että Sator on ollut tähän asti ollut pelkkä nimi muiden joukossa. Asiaan olisi tehtävä pian korjaus eli hankittava bändin levyjä. Mahtava päätös muutenkin hienolle pikku festivaalille.

Sunnuntaina ei enää ollutkaan yhtä hieno fiilis. Onneksi paluulaivaan sisältyi hytti. Sieltä en poistunutkaan kuin vasta Turun satamassa.

Mahtava reissu kaiken kaikkiaan. Täytyy katsoa mikä tilanne on ensi vuonna, kyllähän Fishbaitiin mielellään uudelleenkin lähtisi.

Katariinanlaaksossa 11. joulukuuta

Turussa sijaitseva luonnonsuojelualue Katariinanlaakso on suosittu ulkoilupaikka. Itse kiertelen alueella muutaman kerran vuodessa, vaikka noissa komeissa maisemissa voisi rampata huomattavasti useamminkin.

Sunnuntaina 10. joulukuuta Turussa oli yksitoista astetta pakkasta. Höyryävän, makoisan meksikonpata-aterian jälkeen ajattelin heittäytyä pitkäkseni sohvalle ja katsella digiboksilta Fox-kanavalta tullutta mainiota The Walking Deadia.

Kuinka ollakaan, pilkotti aurinko verhojen raosta niin innokkasti, että oli suorastaan pakko heittää roitit päälle ja lähteä ulkoilemaan. Muuten huono omatunto olisi soimannut moisen kelin hukkaamisesta.

Paikaksi valikoitui vauhdissa Katariinanlaakso. Kaasupoljinta kiihkeästi pumpaten ja Backyard Babiesin Total 13 -cd-levy pauhaten ajelin kohteeseen. Oli toimittava nopeasti, mikäli halusi aurinkoisia talvikuvia. Tähän aikaan vuodesta valo on niin kortilla, että nytkin oli tuurista kiinni miten kävisi.

Katariinanlaakso näytti pirun komealta eritoten Pitkänsalmen puolelta. Meri oli jäätynyt. Pari oravaa pomppi ja kiipeili lähistöllä, mutten saanut niitä kuvattua. Yleensä luontopolun varrella olevalla vanhaa uhrikiveä muistuttavalla möhkäleellä tapaa paljonkin kurreja. Nyt niillä oli varmaan jotain muuta tekemistä.

Rokkia etsimässä Ruisrockissa

Turun Ruissalon Kansanpuistossa 3.-5. heinäkuuta järjestetty Ruisrock oli 46. kerta kun saarella rokattiin. Tai oikeastaan tapahtumasta ei voi enää käyttää "rock" -nimitystä, sillä ohjelmiston luonne on muuttunut viime vuosina sellaiseen suuntaan, että paremminkin tapahtuman nimeksi sopisi vaikka Ruispop tai Ruisfest.

Onkin käsittämätöntä, että rokkifestivaalilla tarjotaan pääosin aivan jotain muuta kuin rokkia. Nykyään kovassa huudossa oleva puhelaulu eli rap kahmaisi leijonanosan ohjelmistosta. Sen lisäksi lavalla nähtiin suuria ulkomaisia naistähtiä, joista minä tai useimmat tuttavani eivät olleet koskaan ennen kuulleetkaan.

Nuoriso ilmeisesti tunsi ulkomaisetkin hömppänimet. Ruisrock nimittäin teki melkein yleisöennätyksensä; kolmen päivän aikana Ruissalossa kävi noin 95 000 ihmistä. Tällainen Suomessa käytetty, harhaanjohtava laskutapa ei tienkään ole realistinen - jos ostit kolmen päivän lipun, olit samalla kolme eri kävijää.

Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Turku kylpi helleaallossa. Ruisrockilla kävi ilmiömäinen tuuri sään suhteen. Parempaa festarikeliä ei Suomessa voi enää olla. 

Itse olin jälleen onnekas saadessani kolmen päivän VIP-passin. Muuten olisi varmaan jäänyt Ruissit väliin tällä esiintyjäkattauksella. Joukossa oli toki pari helmeäkin - perjantaina Lounalavalla soittanut ruotsalainen Backyard Babies heitti vallan mainion keikan. Siinä vasta loistava rokkibändi.

Backyard Babies.


Mainittava on myös 90-luvun alkupuolella toimineen ja Ruirockin sivulavalla kesällä 1993 esiintyneen helsinkiläisen Kingston Wallin uudelleenlämmitys nimellä Kingston Wall Freakout. 1995 itsemurhan tehneen pääjehu Petri Wallin tilalla nähtiin peräti kolme kitaristia ja joukko vierailevia laulajia.

Telttavalla nähty spektaakkeli keräsi kovasti kehuja. Valoshow oli huippuluokkaa, eikä sekalainen kokoonpano pystynyt tyrimään arvostetun bändin muistoa. 

Kingston Wall Freakuot. 


Juhlien suurimpia tähtiä kuten Ellie Gouldingia en tainnut nähdä tai kuulla edes vilaukselta, enkä usko mitään menettäneenikään.

Amerikkalainen Public Enemy on rap-ledenga, jonka näin livenä Seinäjoen Provinssirockissa vuonna 1992. Nyt havainnot rajoittuivat vartin verran sivukorvalla kuunteluun kaljajonossa pönöttäessä.  

Pharrell Williams on kuulemma kovinkin kuuluisa tähti, mutta minulle täysin yhdentekevä kaveri, jonka esitystä jaksoin seurata tasan yhden kappaleen ajan.

Ruisrockin ohjelmistoa tuijottaessa jää helposti huomaamatta alueohjelma, josta ei suurta meteliä pidetä. Pellolla ja rannalla kun voi olla mitä tahansa performanssia tanssista graffitinmaalukseen. Ilmeisesti ulkomaisilta festareilta pöllittyä ideaa oli nytkin totetuttamassa varmaan kymmeniä erilaisia ryhmiä.

Parannellessani krapulaa lauantaina iltapäivällä törkeän hintaisilla myyntituotteilla, tuli niemenkärjen annniskelualueen lavalle punaperuukkinen kuvankaunis nainen ja Costello Hautamäkeä muistuttanut kitaristi. Hän luritteli menemään reippaita instrumentaalikappaleita, joista tuli hieman Joe Satriani mieleen. Mies osoittautui Timo Tex Turpeiseksi ja nainen Raggarin morsiameksi.

Raggarin morsian ja Timo Tex Turpeinen.


Samalla lavalla nähtiin pari tuntia myöhemmin 90-luvun alussa valtavan suosittujen Ne Luumäkien kitaristi Heko ja Pojat -yhtyeen laulajakitaristi Miika Söderholm. Kaksikko veto Punk-pajaa, jossa noin tunnin aikana tehtiin uusi punk-kappale. Yleisö heitteli lauseita lavalle ja hiljalleen kappale eteni. Se sai nimekseen Emilia. Tarttuva ralli siitä tulikin.

Punk-pajan vetäjät Heko Luumäki ja Miika Söderholm. 


Kahden päivän Ruissini aikana näin tuttuja todella vähän. Menneinä vuosina olen juuttunut suustani kiinni vähän väliä. Jopa niin, että eteneminen on ollut hankalaa. Nyt sitä hidasti ainoastaan ylisuuri ihmismassa, jonka mukana oli paikoin vaivalloista mennä.

Tuttukadon uskon johtuneen onnettomasta musiikkitarjonnasta, joka ei antanut ainakaan yli neljäkymppisille juuri yhtään mitään. Ruisrockissa on kumminkin perinteisesti käyneet hieman varttuneemmatkin. Mikäli valittu linja jatkuu, pääsevät järjestäjät varmasti lopuistakin eroon.

Autoilumusiikkia Viron reissulla

Viime viikon Viron reissulla autossa soi useampikin cd-levy, jonka pakkasin vartavasten mukaan. Yritin valita mukaan mahdollisimman monipuolista musiikkia ja luulen onnistuneenikin siinä suhteellisen hyvin.

Kahdenkymmenenneljän levyn kansioon mahtui satunnaisotannalla ainakin seuraavia artisteja: Helloween, Anna Eriksson, Backyard Babies, Michael Monroe, Roxette, Jason & The Scorchers, Whitesnake, Hassisen kone, Eppu Normaali, Black Sabbath, Sisters Of Mercy, Dingo, Crashdiet, Europe, Shooting Gallery, Bruce Springsteen, Airbourne, Altaria, Tiktak ja Garbo sekä muutama levyllinen Suomirokkia -kokoelmia.

Kaikki lätyt taisivat soida ainakin kerran läpi ja osa muutamaankin otteeseen. Ihmeen vähän soraääniä kuului kanssamatkustajilta, vaikka olin siihen toki varautunut. Tarpeen vaatiessa levy vaihdettiin astetta rankempaan musiikkiin, mikäli kuskilla ilmeni vaikka väsymystä.

Automatkailuun sopivat erinomaisesti muun muassa Helloweenin Keeper Of The Seven Keys part 1, Altarian Divinity, Crashdietin Generation Wild, Michael Monroen Sensory Overdrive ja Dingon Live. Nämä ovat tietysti vain minun mielipiteitäni, mutta hyvin ne tuntuivat muillekin kelpaavan.

Sunnuntaista sunnuntaihin kestänyt matka naapurimaahan sijoittui lähinnä Saarenmaalle ja Hiidenmaalle. Paluumatkalla kolusimme mantereen puolella Haapsalua ja lopuksi Tallinnan Patarein vankilan, jossa on tehnyt mieli käydä jo pitemmän aikaa. Nyt siihen tuli tilaisuus kuin varkain.

Reissukertomuksia tipahtelee blogiin lähiaikoina.

Lowdown Shakin' Chills

Vammalassa vuonna 1985 perustettu Lowdown Shakin' Chills ei ole erityisemmin jäänyt suomalaisen rockin aikakirjoihin. Mutta ainakin tämän näppäimistön takaa löytyy henkilö, jotka bändin muistaa.

Törmäsin muutama viikko sitten Youtubessa surffaillessani bändin tuotantoon. Sitä ei ole siellä aikaisemmin ollut Everything -singleä (-90) lukuunottamatta. Mutta nyt joku, ilmeisesti bändin entinen jäsen, on ladannut palveluun monta orkesterin kappaletta. Oli vallan piristävää kuunnella pitkästä aikaa LSC:n biisejä.

Ruotsalaisen The Nomadsin biisistä nimensä ottanut ryhmä (tarkoittaa vilunväreitä suomeksi) soitti aluksi  kitararokkia siihen aikaan huudossa olleiden australialaisbändien tapaan. Orkesterin ulkoinen tyyli oli jossain eräässä hivenen 50-lukuvaikutteinen, mutta miehistönvaihdosten jälkeen imago muuttui glamhenkiseksi.

Ostin aikoinaan bändin molemmat pitkäsoittolevyt, jotka ilmestyivät 1992 ja 1994 tamperelaisen pienlevy-yhtiö Hiljaisten levyjen kautta. Debyytti Up My Spine on näistä mielestäni parempi. Siinä on tarttuvampia biisejä ja musiikki enemmän sellaista rokkia josta tykkään - nimittäin punkin, glamin ja katurockin sekaista räimettä, jollaista sittemmin ovat menestyksekkäästi tehneet esimerkiksi ruotsalaiset Backyard Babies ja Hardcore Superstar.

Orkesterin joutsenlauluksi jäänyt levy Sex Is Boring onkin jo aikalailla erilaista rokkia. Bändi kuulostaa moninpaikoin The Clashilta, eikä esikoislevyn kaltaisia raakoja rockrenkutuksia ole enää mukana montaa. Ei levy silti mitään hissuttelua ole, mutta parissa vuodessa musiikki oli selvästi rauhoittunut ja mukaan tullut erilaisia elementtejä. Levyn parhaimmistoon kuuluva Sun-Bath kuulostaa hieman Kauko Röyhkältä. Sellaista ei LSC:ltä olisi voinut odottaa debyyttipitkäsoiton aikoihin.

Lowdown Shakin' Chillsin levyjä tuli aikoinaan kuunneltua paljon. Nyt en taida olla ainakaan viiteentoista vuoteen koskenutkaan niihin, mutta kummasti kappaleet palatutuivat heti mieleen Youtuben kautta. Ihan biisijärjestyksiä myöten, vaikkei palvelussa edes ollut kuin osa levyjen biiseistä.

Omistan myös bändin kaksi singleä, jotka ilmestyivät 90-luvun alussa. En muista koska olisin niitä viimeksi kuunnellut tai ylipäätään mitään muitakaan seiskatuumaisia vinyylisinglejä. Täytyykin joskus kaivaa levykoppa esiin.

Näin Lowdownit keikallakin jonkun kerran. Mieleen muistuu ainakin syksyllä 1992 Tampereen Tulliklubilla ollut tilaisuus, jossa heitä lämmitteli Klamydia -tyylinen huumoriorkesteri Heppihirviöt. Siinä olivat mukana speed metal -yhtye Prestigen Aku Kytölä ja Jan Örkki Yrlund.

LSC oli noihin aikoihin vaihtanut rumpaliaan. Uusi takoja oli Salosta Tampereelle muuttanut Jarkko Jokelainen. Kannuksensa punkorkesteri God's Lonely Menissä saanut Jokelainen toimitti jo varhaisteininä musiikkiaiheista pienlehteä Subterranean Junglea. 90-luvun alussa se muuttui ihka oikeaksi Jungle-lehdeksi. Nykyään Jokelainen tunnetaan Flaming Sideburnsin rumpalina ja Helsingin Sanomien toimittajana.

Myös muut LSC:n jäsenet olivat siirtäneet 90-luvun alussa romppeensa Tampereelle, koska Vammala kävi turhan ahtaaksi.

Tutustuin loppukesästä -92 Up My Spine -levyyn, jota keikyäläinen kaverini Juha Hietanen kovasti kehui. Hän oli tehnyt Tyrvään Sanomiinkin jutun bändistä. Haastattelun lomassa Hietanen oli ottanut komeita mustavalkopotrettaja bändistä. Kuvauspaikka oli muistaakseni leikkipuisto, jossa yhtyeen jäsenet roikkuivat keinuista ja erilaisista vempeleistä.

Tulliklubin lavalla LSC oli helvetin hyvä. Kitaristit PP Kotila ja Toni Haimi heiluivat kuin heinämiehet. Muistan kun ennen keikkaa Haimi kertoi Hietaselle, että "bändi hajosi junassa". Onneksi se oli vain tilapäistä, sillä ainakin tuona iltana LSC oli kasassa ja voimissaan. Huomasin kun Juice Leskinen Grand Slamista, ja myöhemmin Cliftersistä, tunnettu rumpali Vesa Sytelä kuunteli sivummalta juttuja, eikä selvästikään tiennyt mikä heppu glamrokkari-Haimi oikein oli.

Kesällä 1994 näin Lowdown Shakin' Chillsin kolme kertaa. Ensin Provinssirockin klubilla jossain päin Seinäjoen keskustaa, sitten juhannuksena Kauhajoen Nummirockissa ja lopuksi vielä Ruisrockissa. Ruississa LSC soitti teltassa ennen päälavalla ollutta Aerosmithiä, joka oli suurten tähtien tapaan reilusti myöhässä. Päälavalla viivettä yritti paikata pitkillä kitarasooloilla ja muilla venytyksillä amerikkalainen Pride And Glory, jonka oli Ozzy Osbournen kitaristin Zakk Wylden yhtye.

Lowdown Shakin' Chills soitti viimeisen keikkansa syksyllä 1994. En tiedä syytä hajoamiseen. Turhan aikainen poismeno joka tapauksessa.

Viitisen vuotta sitten satuin katsomaan Poliisi-TV:tä tai jotain muuta TV2:n ajankohtaisohjelmaa. Siinä haastateltiin PP Kotilaa. Häntä ei tosin noteerattu muusikon ominaisuudessa, vaan aihe liittyi huumekuolemiin. Ennen Jokelaista LSC:ssä rumpalina ollut Jan Jansku Nylund nimittäin kuoli joskus 90-luvulla yliannostukseen. Muistan joltain asiasta tietävältä tuttavaltani kuulleeni hänen vetäneet "hevoshormoonia", ja taidettiinpa se lähetyksessä mainitakin. Ohjelmassa haastateltiin edesmenneen rumpalin äitiä ja Kotilaa Janskun vanhana kaverina.

Viime lauantaina huomasin turkulaispubi Tinatuopin pöydässä tutunnäköisen hahmon. Hänhän oli LSC-kitaristi Kotila! Siinä kaljapäissäni oli pakko vaihtaa muutama sana hänen kanssaan. Kotila kertoi olevansa nykyisen bändinsä kanssa menossa keikalle Satamakapakka Hunsvottiin, jossa yhtye versioi amerikkalaista psykedeelisen rockin mestaria Roky Ericksonia.

Yritin linkittää tämän loppuun muutaman biisin LSC:ta, mutta blogipalvelin ei jostain syystä tunnista bändin biisejä. The Nomadsin Lowdown Shakin' Chillsin se kylläkin löytää. Mutta pienellä vaivalla asiasta kiinnostuneet siirtyvät Youtubeen ja hakevat itse sieltä.