Tallinna ja Manowar osa 2 - Jytinää Eestissä

Amerikkalainen heavy metal-orkesteri Manowar esiintyi Tallinnassa historiallisilla Piritan luostarin raunioilla viime kesäkuussa kahtena peräkkäisenä päivänä.

Erikoinen keikkapaikka sopi omaehtoiselle yhtyeelle hyvin. Valtavasta äänenvoimakkuudestaan ja ehdottomuudestaan tunnettu Manowar kertoo kappaleissaan muun muassa sodista, viikingeistä ja muista historiallista asioista, joten vanhaa luostaria sopivampaa konserttipaikkaa ei hevillä löydykään.  

Tykästyin Manowariin vuonna 1983, jolloin kuopiolainen kirjekaverini nauhoitti minulle kasetille bändin toisen albumin Into Glory Ride. Kakkospuolen täytteenä oli sittemmin megasuosituksi nousseen Metallican ensilevyn Kill 'em Allin kappaleita. 

Seuraavana vuonna tilasin Fazerin Musiikkikerhosta Hail To England- ja Sign Of The Hammer-lp-levyt. Levyjen kansia on vuodesta 1999 asti koristaneet Manowarin äijien hopeatussilla sutaisemat nimikirjoitukset. 

Kyseinen levykaksikko oli ajankohtainen Tallinnassakin. Bändi nimittäin esitti albumit alusta loppuun; Hail To England kuultiin perjantaina ja Sign Of The Hammer lauantaina. Niiden ohella kuultiin valittuja paloja orkesterin muusta tuotannosta. 

Ennen Manowar-konsertteja nautimme juomia vanhan kaupungin anniskeluravintoloissa. Meininki siellä on tunnetusti vapaampaa kuin Suomessa. Kukaan ei kyttää tekemisiäsi ja terassilla saa istua vapaasti ilman turhaa sääntöviidakkoa.

Perjantain ensimmäinen kuppila oli hauskasti nimetty Barbar Bar. Ravintola vaikutti oikein hyvältä, joskin hieman ahtaalta tällaiseen ihmismäärään nähden. Kesällä tietysti yksi lysti kun pääsi ulos terassille, mutta sateen sattuessa olisi tehnyt tiukkaa. 

Barbar olisi saanut olla kaukaa viisas ja hankkia lisää henkilökuntaa. Takuulla oli tiedossa, että asiakkaita kyseisenä viikonloppuna riittää. Rokkihenkisesti pukeutuneen kaljanmyyjän toiminta oli tuskallisen hidasta tai sitten häntä ei edes kiinnostanut tuon taivaallista.

Eräs Tallinnan baarierikoisuus on brittiläiselle syntikkapopbändille Depeche Modelle omistettu kuppila. Kävin siellä ensimmäisen kerran viitisentoista vuotta sitten. Baari oli näköjään yhä olemassa. 

Vaikka Depeche Mode oli aikoinaan minulle kuin punainen vaate, olen nykyään sitä mieltä, että orkesterilla on ihan hyviäkin kappaleita. Mietityttää vaan baarin henkilökunnan sietokyky, he kun joutuvat päivät pitkät kuuntelemaan yhtyettä nonstoppina. 

Tallinnan uusin rokkibaari on merkillisesti nimetty 300. Siellä tuli poikettua useammankin kerran viikonlopun aikana. 

Kapealla sivukadulla sijaitseva 300 on siitä erikoinen, että baarin terassi on toisella puolella katua. Ratkaisu vaikutti ihan toimivalta, koska liikennettä ei juurikaan ollut. Jos tuossa pitäisi alvariinsa väistellä autoja, saattaisi lonkerot läikkyä ja henkilövahinkoja sattua. 

Baarin omistaja Markus on aiemmin pitänyt Tallinna Rock Cafea. Siellä en koskaan ehtinyt käydä vierailla. Tila oli varmasti iso, koska jopa Manowar soitti kyseisessä paikassa. 300:n seiniä koristaakin vanhat keikkajulisteet, joista Manowarin ohella mieleen jäivät Whitesnake ja Dio. 

Markuksen juttuja kuunnellessa ei olisi millään uskonut häntä paikalliseksi. Tarinoiden puolesta toki, mutta ei kielen. Mies ei nimittäin kuulostanut lainkaan virolaiselta. Harva suomalainenkaan puhuu noin hyvin suomea. 

300:ssa oli paljon porukkaa jo ennen Manowar-konsertteja ja varsinkin niiden jälkeen. Sokkeloisessa vanhassa kaupungissa ei öisin oikein tiennyt mihin suuntaan kannatti painella, joten baarin kulman takana päivystäviä takseille tuli käyttöä.  

Minua pari vuotta nuorempi taksisuhari velotti 20 euroa kyydistä hotelliin. Maksoin sen mielelläni, jotta ei tarvitse haahuilla huppelissa vieraassa kaupungissa. 

Kuski kertoi, että hän oppi suomea 80-luvulla television kautta. "K-Kaupan Väiski ja Nasse-Setä!", hän intoili rattia käännellessään. 

Vähän sutkimpi taksikuski tuli aiemmin illalla tutuksi matkalla Piritasta vanhaan kaupunkiin. Seurasin takapenkiltä taksamittarin raksutusta. Se näytti juuri ennen Viru Hotellia 12,50 euroa. Kas kummaa, hetkeä ennen pysähdystä mittari pomppasi 40 euroon! Tiedä sitten mistä nappulasta kuski oikein painoi. Äijä selitteli lämpimikseen niitä näitä, eikä kuittia tietenkään saanut. 

Tallinnan taksimiehet eivät muutenkaan olleet yhdestä puusta veistettyjä. Tapahtuipa sellaistakin, että kännykkä tipahti taksin takapenkille ja puhelimen omistaja huomasi asian vasta olutterassilla. Elintärkeä laite onneksi saatiin muutamalla pienen selvittelyn jälkeen takaisin. Tuskaiset hikikarpalot virtasivat, mutta episodilla oli onnellinen loppu.  

Matkalla Piritaan aasialainen taksikuski rupesi vahvalla Intian englannillaan tilittämään kuinka karua hänen perheensä elämä Tallinnassa on kun tienaa niin vähän. Suomeen hän ei pääse bussikuskiksi, koska ei osaa pätkääkään kieltä. 

Piritan luostarin raunioilla oli molempina konserttipäivinä täysi hulina. Eräinen tietojen mukaan konserttien kapasiteetti olisi ollut 1200 ihmistä, mutta mielestäni etenkin lauantaina siellä oli enemmän porukkaa. 

Karkean arvion mukaan noin puolet konserttivieraista oli suomalaisia. Törmäsin myös britteihin, puolalaisiin, ruotsalaisiin ja jopa yhteen australialaiseen. 

Aussi ei kuitenkaan ollut sama kaveri, joka aiemmin päivällä sattui olemaan ravintolassa naapuripöydässä. "Do You know Sorjonen?", hän tiedusteli. Ihmettelin tovin mikä helvetin Sorjonen, kunnes mies selvensi tarkoittavansa Ville Virtasen tähdittämää televisiosarjaa. Se kuulemma oli todella hyvä ja näkyi joltain maksukanavalta Australiassa asti. 

Luostarin pihamaalla oli anniskelualueet molemmin puolin rakennusta. Valtavia jonoja muodostui janoisen hevikansan odotellessa ohrapirtelöitään, joista pyydettiin suunnilleen samaa hintaa kuin Suomessakin. Lonkerokin maksoi kympin verran. 

Manowarin lämmittelybändi kumpanakin ehtoona oli tamperelainen Prestige. 

Prestige sai hyvän vastaanoton, vaikka yhtyettä tuskin laajemmin tunnettiinkaan. Vuonna 1989 debyyttialbuminsa julkaissut thrash metal-bändi oli melkein parikymmentä vuotta tauolla, mutta toiminut viime vuosina jälleen aktiivisesti. 

Moni kummasteli miten bändi on päässyt Manowarin lämppäriksi. Satun tietämään sen verran, että kitaristi Jan Örkki Yrlund kuuluu amerikkalaisyhtyeen lähipiiriin. Hän on tehnyt sille kotisivuja, ollut Joey de Maion bassoroudarina ja kiertänyt muutenkin bändin mukana maailmalla. Siinä varmasti syy, miksi Prestige Tallinnassakin esiintyi. 

Kävin molempina iltoina Prestigen myyntikojulla vaihtamassa pari sanaa. Basistilaulaja Aku Kytölän kanssa jutellessani eräs lähistöllä ollut suomalaismies havahtui. "Mitä, puhutteko te Suomea? Soitatteko te täällä?". Aku otti asian kylmän rauhallisesti. "Joo, Suomesta ollaan ja soitettiin juuri äsken. Seuraavaksi lavalle tulee Manowar!". Oli siinä pokassa pitämistä!

Manowarin aikana valot, pyrotekniikka ja muu visuaalinen puoli oli viimeisen päälle kunnossa. Äänentaso puolestaan oli valtava, joskin selkeä. 

Manowar tunnetaan maailman äänekkäimpänä yhtyeenä, eikä sen suhteen tarvinnut Tallinnassakaan pettyä. Minulle olisi riittänyt vähempikin, mutta kerrankos sitä tuutataan niin että varmasti tuntuu. 

Näin Manowarin ensimmäisen kerran talvella 1994 Helsingin Kulttuuritalolla. Äänentaso oli niin kova, että ensimmäisen kappaleen alkaessa lensin penkillä taaksepäin. Selkäranka rytkyi ja sisuskalut velloivat. Tilanne ei ollut erityisen nautinnollinen. 

Tallinnassa puolestaan koin ensimmäisen kerran kautta  konserttihistoriani sellaista, että äänenpaine velloi pakaroissa. Varmasti joillekin moinen hieronta saattoi olla jopa nautinnollista, mutta itse koin tilanteen epämiellyttäväksi. Ja ilman korvatulppia ei olisi pärjännyt millään. 

Konserteista on vaikea löytää muuta vikaa kuin yliammuttu volyymitaso. Tallinnassa ei varmasti ole ennen tällaista koettu. Kaiken kruunasi kunnon ilotulitus konserttien päätteeksi.  

Manowarin johtohahmot, basisti Joey De Maio ja laulaja Eric Adams ovat yli 70-vuotiaita, mutta se ei haittaa tahtia. Adams on ikäisekseen todella kova laulaja, jonka ääni kantoi kappaleesta toiseen kuin tyhjää vaan. 

Bändissä on muutaman vuoden ollut kitaristina tekniikkataituri Michael Angelo Batio. Hän ei kuitenkaan Manowarin puitteissa pääse lurittamaan omiaan, vaan näytti olevan tiukasta bändin ruodussa. 

Manowarin settilistat löytyvät linkeistä:

https://www.setlist.fm/setlist/manowar/2025/pirita-kloostri-varemed-tallinn-estonia-35dd543.html

https://www.setlist.fm/setlist/manowar/2025/pirita-kloostri-varemed-tallinn-estonia-135dd541.html

Alla muutama videoklippi konserteista. Etenkin ensimmäisestä pätkästä, Warriors Of The World, saa hyvän käsityksen erikoisesta konserttipaikasta. 

Lowdown Shakin' Chills

Vammalassa vuonna 1985 perustettu Lowdown Shakin' Chills ei ole erityisemmin jäänyt suomalaisen rockin aikakirjoihin. Mutta ainakin tämän näppäimistön takaa löytyy henkilö, jotka bändin muistaa.

Törmäsin muutama viikko sitten Youtubessa surffaillessani bändin tuotantoon. Sitä ei ole siellä aikaisemmin ollut Everything -singleä (-90) lukuunottamatta. Mutta nyt joku, ilmeisesti bändin entinen jäsen, on ladannut palveluun monta orkesterin kappaletta. Oli vallan piristävää kuunnella pitkästä aikaa LSC:n biisejä.

Ruotsalaisen The Nomadsin biisistä nimensä ottanut ryhmä (tarkoittaa vilunväreitä suomeksi) soitti aluksi  kitararokkia siihen aikaan huudossa olleiden australialaisbändien tapaan. Orkesterin ulkoinen tyyli oli jossain eräässä hivenen 50-lukuvaikutteinen, mutta miehistönvaihdosten jälkeen imago muuttui glamhenkiseksi.

Ostin aikoinaan bändin molemmat pitkäsoittolevyt, jotka ilmestyivät 1992 ja 1994 tamperelaisen pienlevy-yhtiö Hiljaisten levyjen kautta. Debyytti Up My Spine on näistä mielestäni parempi. Siinä on tarttuvampia biisejä ja musiikki enemmän sellaista rokkia josta tykkään - nimittäin punkin, glamin ja katurockin sekaista räimettä, jollaista sittemmin ovat menestyksekkäästi tehneet esimerkiksi ruotsalaiset Backyard Babies ja Hardcore Superstar.

Orkesterin joutsenlauluksi jäänyt levy Sex Is Boring onkin jo aikalailla erilaista rokkia. Bändi kuulostaa moninpaikoin The Clashilta, eikä esikoislevyn kaltaisia raakoja rockrenkutuksia ole enää mukana montaa. Ei levy silti mitään hissuttelua ole, mutta parissa vuodessa musiikki oli selvästi rauhoittunut ja mukaan tullut erilaisia elementtejä. Levyn parhaimmistoon kuuluva Sun-Bath kuulostaa hieman Kauko Röyhkältä. Sellaista ei LSC:ltä olisi voinut odottaa debyyttipitkäsoiton aikoihin.

Lowdown Shakin' Chillsin levyjä tuli aikoinaan kuunneltua paljon. Nyt en taida olla ainakaan viiteentoista vuoteen koskenutkaan niihin, mutta kummasti kappaleet palatutuivat heti mieleen Youtuben kautta. Ihan biisijärjestyksiä myöten, vaikkei palvelussa edes ollut kuin osa levyjen biiseistä.

Omistan myös bändin kaksi singleä, jotka ilmestyivät 90-luvun alussa. En muista koska olisin niitä viimeksi kuunnellut tai ylipäätään mitään muitakaan seiskatuumaisia vinyylisinglejä. Täytyykin joskus kaivaa levykoppa esiin.

Näin Lowdownit keikallakin jonkun kerran. Mieleen muistuu ainakin syksyllä 1992 Tampereen Tulliklubilla ollut tilaisuus, jossa heitä lämmitteli Klamydia -tyylinen huumoriorkesteri Heppihirviöt. Siinä olivat mukana speed metal -yhtye Prestigen Aku Kytölä ja Jan Örkki Yrlund.

LSC oli noihin aikoihin vaihtanut rumpaliaan. Uusi takoja oli Salosta Tampereelle muuttanut Jarkko Jokelainen. Kannuksensa punkorkesteri God's Lonely Menissä saanut Jokelainen toimitti jo varhaisteininä musiikkiaiheista pienlehteä Subterranean Junglea. 90-luvun alussa se muuttui ihka oikeaksi Jungle-lehdeksi. Nykyään Jokelainen tunnetaan Flaming Sideburnsin rumpalina ja Helsingin Sanomien toimittajana.

Myös muut LSC:n jäsenet olivat siirtäneet 90-luvun alussa romppeensa Tampereelle, koska Vammala kävi turhan ahtaaksi.

Tutustuin loppukesästä -92 Up My Spine -levyyn, jota keikyäläinen kaverini Juha Hietanen kovasti kehui. Hän oli tehnyt Tyrvään Sanomiinkin jutun bändistä. Haastattelun lomassa Hietanen oli ottanut komeita mustavalkopotrettaja bändistä. Kuvauspaikka oli muistaakseni leikkipuisto, jossa yhtyeen jäsenet roikkuivat keinuista ja erilaisista vempeleistä.

Tulliklubin lavalla LSC oli helvetin hyvä. Kitaristit PP Kotila ja Toni Haimi heiluivat kuin heinämiehet. Muistan kun ennen keikkaa Haimi kertoi Hietaselle, että "bändi hajosi junassa". Onneksi se oli vain tilapäistä, sillä ainakin tuona iltana LSC oli kasassa ja voimissaan. Huomasin kun Juice Leskinen Grand Slamista, ja myöhemmin Cliftersistä, tunnettu rumpali Vesa Sytelä kuunteli sivummalta juttuja, eikä selvästikään tiennyt mikä heppu glamrokkari-Haimi oikein oli.

Kesällä 1994 näin Lowdown Shakin' Chillsin kolme kertaa. Ensin Provinssirockin klubilla jossain päin Seinäjoen keskustaa, sitten juhannuksena Kauhajoen Nummirockissa ja lopuksi vielä Ruisrockissa. Ruississa LSC soitti teltassa ennen päälavalla ollutta Aerosmithiä, joka oli suurten tähtien tapaan reilusti myöhässä. Päälavalla viivettä yritti paikata pitkillä kitarasooloilla ja muilla venytyksillä amerikkalainen Pride And Glory, jonka oli Ozzy Osbournen kitaristin Zakk Wylden yhtye.

Lowdown Shakin' Chills soitti viimeisen keikkansa syksyllä 1994. En tiedä syytä hajoamiseen. Turhan aikainen poismeno joka tapauksessa.

Viitisen vuotta sitten satuin katsomaan Poliisi-TV:tä tai jotain muuta TV2:n ajankohtaisohjelmaa. Siinä haastateltiin PP Kotilaa. Häntä ei tosin noteerattu muusikon ominaisuudessa, vaan aihe liittyi huumekuolemiin. Ennen Jokelaista LSC:ssä rumpalina ollut Jan Jansku Nylund nimittäin kuoli joskus 90-luvulla yliannostukseen. Muistan joltain asiasta tietävältä tuttavaltani kuulleeni hänen vetäneet "hevoshormoonia", ja taidettiinpa se lähetyksessä mainitakin. Ohjelmassa haastateltiin edesmenneen rumpalin äitiä ja Kotilaa Janskun vanhana kaverina.

Viime lauantaina huomasin turkulaispubi Tinatuopin pöydässä tutunnäköisen hahmon. Hänhän oli LSC-kitaristi Kotila! Siinä kaljapäissäni oli pakko vaihtaa muutama sana hänen kanssaan. Kotila kertoi olevansa nykyisen bändinsä kanssa menossa keikalle Satamakapakka Hunsvottiin, jossa yhtye versioi amerikkalaista psykedeelisen rockin mestaria Roky Ericksonia.

Yritin linkittää tämän loppuun muutaman biisin LSC:ta, mutta blogipalvelin ei jostain syystä tunnista bändin biisejä. The Nomadsin Lowdown Shakin' Chillsin se kylläkin löytää. Mutta pienellä vaivalla asiasta kiinnostuneet siirtyvät Youtubeen ja hakevat itse sieltä.