Michael Monroe Viking Gracella

Yksi Suomen tunnetuimmista rocktähdistä, vuosia sitten turkulaistunut Michael Monroe, esiintyi kotisatamastaan startanneella Viking Linen Grace-laivalla myöhään perjantai-iltana 9. marraskuuta.

Monroe on heittänyt Gracella keikkaa ennenkin. Itse olen todistanut tapahtumaa kaksi kertaa, joulukuussa 2015 ja 2016. Tällä kertaa ajoitus ei mennyt aivan samoihin, mutta joulu on kumminkin pian jo ovella.

Hytilliseen innokkaita Monroe- ja risteilyfaneja tarvittiin lopulta vain muutama viesti ja homma oli sillä selvä. Risteilyn hinta vaan pomppasi h-hetken lähestyessä melkein pilviin, mutta neljään pekkaan jaettuna summa oli aika inhimillinen.

Gracen perjantai-iltalähtö oli käsittääkseni täynnä. Jonkun verran tuttujakin näkyi, mutta niinhän aina. Oli laivalla sitten esiintymässä Vaakku Varjus, Paula Koivuniemi tai Michael Monroe.

Monroe on ollut esillä, entisen soittokumppaninsa Andy McCoyn sanoja lainatakseni, liikaa viime vuosina. Käy jo melkein vitsistä käy hänen heilumisensa joka maailmantähden erikoisvieraana Helsingissä huuliharppunsa kera tai vääntelemässä koipiaan mitä ihmeellisimpiin asentoihin. Moinen touhu saa kummasti aikaan inflaation.

Minulle on aivan yksi lysti jos Monroe on X-Factorissa tai Idolsissa tuomarina, kun en edes katso näitä ohjelmia. Nykyään hänet tunnetaankin paremmin paremmin television kautta kuin musiikillista saavutuksistaan. Hanoi Rocks varmaan osataan mainita, mutta jos pitäisi luetella kolme Monroen omaa kappaletta, olisi se liian suuri pähkinä purtavaksi suurimmalle osalle tämän mediapersoonan ihalijoista.

Viking Gracella Monroen keikan alkua sai odotella lähes puolille öin ja siinä ajassa ehti kummasti humaltuakin. Asettauduin vakiopaikkaani estradin yläpuolelle, koska sieltä on mielestäni parhaat näkymät. Alhaalla ihmispaljoudessa ei juuri huvita olla tönittävänä.

Orkesteri aloitti Ballad Of The Lower East Sidella, jossa otettiinkin heti löysät pois. Loistava biisi muuten aika onnettomalta Horns And Halos -albumilta vuodelta 2013. Levystä kertonee paljon sekin, että Monroen nykyisessä keikkasetissä se on ainoa ralli tuolta levyltä.

Hyviä kappaleita tuli peräkanaa kuin konekiväärin suusta. Kiivas tahti saattoi olla suurimmalle osalle vähän liikaakin, etenkin kun olen satavarma, ettei lisäkseni kovin moni edes tiennyt biisejä. Tavalliselle ristelyvieraalle riitti, että televisiosta tuttu meikattu setä heilui lavalla.

Lukuisat Hanoi Rocks-lainat sen sijaan saattoivat ollakin tutumpia jopa takarivin taaville. Malibu Beach Nightmare, Don't You Ever Leave Me, Boulevard Of Broken Dreams, Lost In The City, Oriental Beat ja tunnetuin Hanoi-kappale, CCR-laina Up Around The Bend aikaansaivat ylimääräisiä aaltoja Itämerelle.

Monroen bändin syksyn kiertueen päättäneellä Grace-keikalla ei ollut lainkaan akustista osuutta, jollainen oli muun muassa Turun Logomossa. Siellä bändi istahti tuoleille ja näppäili sulosointuja solistinkin lopettaessa riehumisensa. Ja hyvä niin, eipä sellainen olisi tänne sopinutkaan.

Kappalevalikoimasta jäi kummastuttamaan Alice Cooper-laina Long Way To Go, joka on peräisin Love It To Death -albumilta 1971. Merkillinen valinta, etenkin kun tuolla shokkirokkarilla olisi saman vuosikymmenen alusta lukuisia paljon parempiakin biisejä mistä ammentaa.

Encoren alkaessa Michael Monroe yltyi paukuttamaan Karl Rockfistin rumpuja oikein tuelta. Hän ei olekaan lainkaan hassumpi kannuttelija. Hanoi Rocksin vuoden 1983 Lontoon Marqueella kuvatun All Those Wasted Years-videon tavoin rumpuhommaa seurasi Ramones-laina Blitzkrieg Bop, jonka Monroe tulkitsi patteriston takaa. Marqueella sen lauloi edesmennyt Hanoi-rumpali Razzle.

Hieman harmittaa ulkomaisten Hanoi Rocks- ja Michael Monroe -fanien puolesta, että miehen ura on keskittynyt nykyään lähes pelkästään Suomeen. Kansainvälinen, pirun kova bändi, pesisi mennen tullen monet muniinpuhaltelijat maailman estradeilla. Mutta ilmeisesti ulkomaiset keikkapalkkiot- tai paikat eivät oikein vedä puoleensa ja kotimaasta kerätään kirsikat kakun päältä.


Settilista Viking Grace 9.10.2018:

Ballad Of The Lower East Side
Trick Of The Wrist
Malibu Beach Nightmare
Old King's Road
This Ain't No Love Song
Long Way To Go
'78
Smoke Screen
Nothin's Alright
Hammersmith Palais
Goin' Down With The Ship
Don't You Ever Leave Me
Not Fakin' It
Up Around The Bend
Dead, Jail Or Rock'n'Roll

encore:

Blitzkrieg Bop
Lost In The City
Boulevard Of Broken Dreams
Oriental Beat

Kirkan kuolemasta kymmenen vuotta

31. tammikuuta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta Kirka Babitzinin kuolemasta. 56-vuotiaana menehtyneen laulajan merkkipäivä nostatti etenkin Facebookissa valtaisan päivitysvyöryn. Yksi jos toinenkin paljastui miehen tuotannon suureksi ystäväksi.

Omalle ikäluokalleni Kirka on ollut olemassa aina. En muista koskaan kokeneeni häntä mitenkään erityisen lässyksi laulajaksi toisin kuin vaikka jotain Tapani Kansaa, joka hänkin on tuttu jo lapsuudesta 70-luvulta.

60-luvulla laulajan hommat aloittanut Kirka ehti uransa ensimmäisten vuosikymmenten aikana esittää vähän sitä sun tätä, mutta tunnettiin 80-luvulla etenkin iskelmälaulajana.

Vähälle huomiolle jäi, että vuonna 1982 Kirka ja siskonsa Muska Babitzin lauloivat kumpainenkin pari biisiä suomenkielistä heviä Kimmo Kuusniemi Bandin levyllä Moottorilinnut. Musiikillisesti melkoisen yhdentekevä julkaisu on kohonnut jonkinlaiseen kulttimaineeseen vasta viime vuosina. Aikanaan se ohitettiin lähes täysin, eikä albumi ollut mikään merkkiteos toisin kuin monet tuntuvat nykyään uskovan.

Kun Kirka vuonna 1986 kääntyi tunnetusta iskelmätähdestä "hevirokkariksi", olin aluksi vähän skeptinen homman toimivuudesta. Vuotta aiemmin näin televisiotaltioinnin, jossa hän veti antaumuksella Rainbowin Long Live Rock'n'Roll -kappaleen, joten täysin yllätyksenä asia ei tullut.

Apu-lehdessä oli syksyllä 1986 juttu Kirkan uudesta rokkiurasta. Silloinen tuttuni Marko Koljonen totesi, että "ei kai sitä nyt voi ottaa tosissaan". Joululahjaksi sain tädiltäni Kirkan R.O.C.K. -albumin, joka vastoin Koljosen uumoiluja osoittautui varsin päteväksi tuotokseksi.

R.O.C.K. otettiin hyvin vastaan. Se myi kultaa, jonka raja oli tuohon aikaan 25 000 yksikköä. Levyllä soitti studiomuusikoita kuten Janne Louhivuori, Vesa Aaltonen ja Kassu Halonen. Viimeksi mainuttu oli myös vastuussa biiseistä yhdessä Edu Kettusen, Esa Kaartamon ja Kisu Jernströmin kanssa. Ei ehkä järin rokkia paperilla, mutta kuunneltuna toimivaa.

Albumin tunnetuimmat raidat nimikappaleen ohella ovat I'll Be Yours ja Kassu Halosen itsensä aiemmin samana vuonna levyttämä Strangers In The Night. Ilmeisesti Halonen havaitsi, että Uriah Heep -tyylinen biisi sopisi hyvin myös Kirkan "hevilevylle", jollaiseksi albumin musiikkia yleisesti kuvailtiin.

Mukana on myös kaksi tunnettua lainabiisiä. Steppenwolfin 60-luvulla levyttämässä Born To Be Wildissa mainittiin ensimmäisen kerran sanapari "heavy metal", joka Kirkan suussakin taipui uskottavasti. Itse kappale kuitenkin oli jo kolmekymmentä vuotta sitten puhkikulunut, eikä Kirkan versio Muppet Show -tyyppisine torvineen ollut parhaimmasta päästä. Alice Cooperin School's Out ei sekään toiminut yhtään Born To Be Wildia paremmin Kirkan käsittelyssä.

Noihin aikoihin Kirka hevibändeineen sai valtavasti julkisuutta sekä lehdistössä että televisiossa. Nuoremmista soittajista koostuneessa orkesterissa soittivat muun muassa kitaristi Tatu Mannberg ja oululaisesta Riff Raff -heviyhtyeestä tuttu rumpali Esa Palosaari.

Kirkan rokkiura jatkui vielä toisenkin levyn verran. 1987 ilmestyneellä The Spellillä ei jostain syystä kuultu Mannbergiä tai Palosaarta, vaan jälleen tuttuja studiomuusikoita. Kaiken huipuksi rumpujen virkaa hoiteli kone, vaikka kykeneviä kapulan heiluttajia olisi varmasti ollut saatavilla.

Albumin kappaleista vastasivat jälleen Halonen, Jernström, Kaartamo ja Kettunen. Musiikillisesti muutosta oli tullut aika paljonkin - nyt mentiinkin hard rockin piirissä, eikä R.O.C.K.:ilta tuttua perinteisempää poljentoa ollut.

Tuohon aikaan ruotsalaisyhtye Europe oli The Final Countdown -jättihitillään niin suosittu Suomessakin, etteivät Halonen ja Jernström voineet olla sitä huomaamatta. Niinpä The Spellin tunnetuin kappale onkin Europe -tyylinen You Put The Spell On Me. Muista kappaleista saattaa havaita etenkin Rainbowin 80-luvun albumien tunnelmia. Pidän The Spelliä ehjempänä kokonaisuutena kuin R.O.C.K.:ia.

Albumi ilmestyi lokakuussa 1987. Tuohon aikaan kävin usein Turun Yliopistonkadulla sijainneessa Comeback -levyliikkeessä. Yllätyin kun näin The Spellin käytettyjen levyjen laarissa lähes välittömästi julkaisunsa jälkeen. 30 markkaa ei ollut ylivoimainen hinta siitä, vaikka silloin sekin oli iso raha.

Kirkan ura tuntui rokkilaulajana kulkevan hyvin, mutta asia ei kuitenkaan ollutkaan niin. Suurperheen isä ei tienannut tarpeeksi hevihommillaan, eikä keikkoja myyty haluttua määrää.

Ratkaisu oli siirtyä jälleen iskelmän pariin. Pitkän tukan kasvattanut Kirka pelkäsi uskottavuutensa puolesta, eikä aluksi syttynyt Halosen ja taustapirujensa ideasta alkaa hoilata kevyempää kamaa. Vuonna 1988 hän vastentahtoisesti levytti kappaleen Surun pyyhit silmistäni, josta tulikin miehen ehkä tunnetuin esitys.

Joulukuussa ilmestynyt samanniminen albumi on Suomen kaikkien aikojen kolmanneksi myydyin peräti 214 000 kappaleellaan. Tyylinvaihto kannatti taloudellisesti, eikä ainakaan minun tutuistani kukaan ratkaisua erityisemmin ihmetellyt.

"Hevi-Kirkaa" en koskaan nähnyt livenä. Tosin vähän sellaisena mainostettiin vuoden 2005 Tuurin kyläkaupan parkkipaikalla järjestettyä Miljoonarockin keikkaa, jossa Kirka esitti normaalisettiään runsaammin rock- ja hevibiisejä.

Tuolloin myös tapasin Kirkan sen ainoan kerran. Hän käveli vastaan noin tunti keikkansa jälkeen festivaalin backstage-alueella. Vaihdoimme pari sanaa ja kehuin illan showta.

Miljoonarockin pääesiintyjänä oli legendaarinen brittibändi Deep Purple, yksi hevirokin esi-isistä. 80-luvun lopulla laulaja Ian Gillan sai tilapäisesti kenkää yhtyeestä ja hänen tilalleen pestattiin entinen Rainbow -solisti Joe Lynn Turner. Viime vuosina on internetissä levinnyt jonkun neropatin kehittämä urbaani legenda, jonka mukaan Kirka olisi tuolloin ollut ehdolla Purplen keulille. Ei mitään perää.

Vinyyli-iltapäivä

Viime lauantaina innostuin luukuttamaan lp-levyjä oikein urakalla. Sitä tulee turhan harvoin harrastettua, vaikka hyllyihin onkin kerääntynyt satoja älppäreitä. Esimerkiksi blogijuttuja naputellessa soi melkein aina Youtubesta joku kokonainen albumi. Tällä samaisella hetkellä se on The Doorsin Waiting For The Sun vuodelta 1968.

Lp-levyissä on aivan aivan oma hohtonsa ja maailmansa verrattuna cd-levyihin ja etenkin internetin suoratoistopalveluihin. Kansitaidetta, valokuvia ja biisien sanoja on mukava tutkia samalla kun levy soi.

Muutama vuosi takaperin rupesin jälleen ostamaan vinyylilevyjä lähinnä kirpputoreilta. Mukava harrastus kierrellä esimerkiksi Turussa Manhattanin tai Hassisen kirppiksillä. Joka kerta tarttuu vähintään yksi levy mukaan.

Viime lauantain musiikkeja kirjasin oikein ylöskin. Vetelin sattuman varaisesti levyjä esille sen kummemmin miettimättä. Aika monenlaista musiikkigenreä löytyikin, vaikka asiaa ymmärtämättämille jokainen noista kuulostaisi varmaan samalta jumputukselta. Lista näyttää seuraavanlaiselta.

Jack Starr: Out Of The Darkness
The Alarm: Declaration
Angel: On Earth As It In Heaven 
Alice Cooper: Killer
Def Leppard: Pyromania
Iron Maiden: Fear Of The Dark
Joan Jett: The Hit List
Exploited: Totally Exploited
Jackflash: Jackflash
Klamydia: Los Celibatos
Korroosio: Kyllä tytöt ymmärtää
Helix: Walking On The Razor's Edge
David Lee Roth: Eat 'em And Smile
Bonfire: Don't Touch The Light
Boston: Boston

Whole Lotta 70's Rahtiksessa 22. elokuuta

Whole Lotta 70's on turkulainen bilebändi, jonka ohjelmisto koostuu 70-luvun rokista.

Bändistä tulee aina mieleen eräs todella huonoja vitsejä kertova tuttuni. Hän kysyi kerran tiedänkö yhtyettä nimeltä "Hole lotta seitsemänkymmentä heittomerkki s"? Vastasin myötävästi ja kerroin, että bändi soittelee seitsemäkymmentä luvun musiikkia kuten Sladea. "Lotalla on hole!", tuumasi hän siihen ja hörötti sairaalloisesti päälle. Jostain syystä minua ei naurattanut lainkaan.

Nelisen vuotta perustettu orkesteri on ehtinyt tehdä paljon keikkoja, mutta allekirjoittanut näki yhtyeen ensimmäisen kerran viime lauantaina Wanhalla Rahtilaivalla Turussa. Kun kuulin keikasta, oli lauantai-illan suunnitelmat sillä selvät. Sana oli kiertänyt muutekin; laivabaari oli yhtyeen toisen setin aikana aivan täynnä.

Whole Lotta 70'sin keikka kattoi laajalti 70-luvun rockmusiikia purkasta ja jytään. Mukana oli koko kyseisen vuosikymmenen kirjo Black Sabbathista Queeniin, Sweetistä CCR:n kautta Rolling Stonesiin, Uriah Heepistä Kissiin, Doorsiin sekä Alice Cooperiin ja Osmondsiin.

Bändi soitti pirun tiukasti yhteen. Soundit olivat hyvät ja äänenvoimakkuudessa ei säästelty. Laulaja John C. Heat osoittautui vallan loistavaksi esiintyjäksi ja keulakuvaksi, eikä basisti Masakaan paljon huonommaksi pistänyt.

Laivan kansi tömisi siihen malliin, että hetken jo ajattelin sen irtoavan liitoksistaan. Kertaakaan minun aikanani Rahtiksessa ei ole ollut näin kovaa meininkiä. Toisen setin aikana jengi jorasi ja lauloi mukana kuin sekopäälauma. 

Enpä hetkeen muista paremmalla keikalla olleenikaan. Whole Lotta 70's -debyyttini ei olisi voinut tämän paremmin alkaa. 

Okej-lehti, Ruotsin "Suosikki"

YLE Teemalta näytti jokin aika sitten dokumentin ruotsalaisesta musiikkilehti Okej:sta.

Lehti oli 80-luvulla alallaan länsinaapurimme suurin. Painos oli parhaimmillaan 156 000 kappaletta. Suosionsa takia lehteä on helppo verrata täkäläiseen Suosikkiin. Muistaakseni sen painosmäärä oli suurimmillaan vielä enemmän kuin Okej:n. Alkuperäisnimeltään dokumentti on Okej - 80-talets största poptidning.

Okej syntyi vuonna 1980 edeltäjänsä Posterin raunioista. Poster oli keskittynyt julisteisiin ja kuviin. Niitä myös Okej:kin pitkälti sisälsi. Jutut olivat usein lyhyitä ja tekstiköyhiä, mutta kuvatekstejä oli senkin edestä. Julisteet olivat pienempiä kuin suomalaisissa nuortenlehdissä, mutta niitä oli paljon ja ne olivat komeampia kuin täkäläiset kyhäelmät.

Okej kuvasi usein itse Ruotsissa vierailevat maailmantähdet. Julisteita oli bändien yksittäisistäkin jäsenistä, kuten sarjat Kissin, Mötley Crüen, WASPin ja Iron Maidenin kavereista.

Itse törmäsin lehteen ensimmäisen kerran varmaankin 1984 Kustavin Osuuskaupassa. Koska olin tuolloin erittäin kova hevimusiikin ystävä ja potentiaalisessa iässä niin Okej:n kuin Suosikinkin kannalta, kiinnostuin lehdestä välittömästi. Muistan ainakin yhden Osuuskaupasta ostamani lehden, koska siinä oli Iron Maidenin Powerslave -levyn sisäkannen kaltainen juliste. Bändi poseerasi sargofagin ympärillä "pyramidin" sisällä.

Okej:ssa oli postereita sellaisistakin yhtyeistä, joista suomalaislehdet eivät juurikaan edes kirjoittaneet - saatikka painaneet niistä julisteita. Okej sen sijaan taittoi väliinsä niin Acceptin kuin Helixinkin julisteita.

Jossain vaihessa tilasinkin Okej:n. Se oli varmaankin kesällä 1985. Muistaakseni tilaus Suomeen piti tehdä R-kioskin kautta. Eikä mennyt aikaakaan kun ensimmäinen numero jo tulla tupsahti postilaatikkoon.

Okej:ssa oli se hyvä puoli, että se ilmestyi kaksi kertaa kuussa. Samoin oli kotimaisen OK:n laita lehden loppuaikoina, ennen kuin Suosikki osti kilpailijansa pois markkinoilta. "Paska ei punnitsemalla parane", tuumi Suosikin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen asiasta.

Okej:n ansiosta tiedän ehkä tavallista kuluttajaa enemmän ruotsalaisesta musiikista. Lehti tyrkytti Europen, Treatin, 220 Voltin ja muiden sikäläisten hevitähtien ohella esimerkiksi poplaulaja Pernilla Wahlgrenia. Hänestä ei Suomessa tiedetty mitään. Eikä muuten tiedätä vieläkään, vaikka uransa jatkuu yhä.

Pernillan juliste oli jossain vaiheessa minunkin seinälläni, mutta syy oli enemmänkin ulkomusiikillinen.

90-luvulle siirryttäessä Okej:n linja painottui musiikin sijasta enemmän elokuviin ja amerikkalaisiin televisiosarjoihin. Puudelitukkaiset hevirokkarit joutuivat pois muodista ja tilalle tulivat tylsät ruutupaitaiset grunge-miehet. Lehden painosmäärä romahti, mutta julkaisu sinnitteli aina vuoteen 2010 saakka. Dokumentti on tehty pian sen jälkeen.

Toimittajien ohella ohjelmassa haastateltiin muun muassa Alice Cooperia ja Samantha Foxia. Molemmat olivat 80-luvulla Okej:n juttujen vakiohahmoja - toinen musiikkinsa, toinen pääosin ulkoisten avujensa takia.

Okej-lehti, Ruotsin Suosikki on erittäin mielenkiintoinen dokumentti, joka todennäköisesti meni suurimmalta osalta täysin ohi. 80-luvun teineille se olisi aivan ehdoton katseluelämys.

Lordi tulee taas

Jouluaattona luin Seurasta numero 46 (ilmestynyt 15.11.2012) jutun Lordista. Artikkeli kertoi Lordin levytysmatkasta tuottaja Michael Wagenerin studiolle Nashvilleen Yhdysvaltoihin.

Matkan tuotos julkaistaan ilmeisesti pian ensi vuoden puolella. Lordin yhteistyö saksalaisen Wagenerin kanssa alkoi jo pari vuotta sitten. Mies tuotti orkesterin viidennen albumin Babez For Breakfastin, joka julkaistiin syyskuussa 2010. Levy jäi kumman vähälle huomiolle ainakin Suomessa.

Michael Wagener on arvostettu heppu tuottajapiireissä. Maine periytyy 80-luvulta ja 90-luvun alusta, jolloin miehen kädenjälkeä kuulttiin mm. Dokkenin, White Lionin, Extremen, Mötley Crüen ja Alice Cooperin levyillä.

Michael Monroen surullisenkuuluisa Jerusalem Slim -yhtye 1990-luvun alussa.

Toisenlaisiakin kokemuksia Wagenerista on. Niitä esittää tarmokkaasti ainakin Michael Monroe elämänkertakirjassaan. Katastrofiksi kuvailemansa Jerusalem Slim -yhtyeen levy on Wagenerin tuottama. Kieltämättä levy kuulostaa erilaiselta verrattuna Monroen muiden orkesterien aikaansaannoksiin.

Lordi kuitenkin luottaa Wageneriin. Ovathan Lordin musiikilliset esikuvat 80-luvun tukkahevin kultakaudelta, johon Wagenerin touhut vaikuttivat paljon.

Vuosi 2012 on ollut bändille vaikea. Lordin rumpali Otus, siviilinimeltään Tonmi Lillman, kuoli viime talvena. Kouvolasta kotoisin ollut mies ehti uransa aikana soittaa monissa eri kokoonpanoissa, kuten To/Die/Forissa, Sinergyssä ja Kylähulluissa. Samaan syssyyn kosketinsoittaja Awa otti ja lähti bändistä.

Allekirjoittanut ja Lordin kosketinsoittaja Awa Finnish Metal Expossa Helsingin Kaapelitehtaalla talvella 2007.

Lordin keikoilla oli kumminkin tuota pikaa uudet soittajat. Näin orkesterin Lokalahden Karjurockissa viime heinäkuussa. Keikka oli oikein viihdyttävä ja yhtye tarjoili hyviä kappaleita kuin liukuhihnalta. Mr. Lordikin oli ruvennut puhumaan suomea välikommenteissaan. Ennen hän ei äidinkieltään lavalla jaaritellut, koska kuulemma "hirviö ei voi puhua suomea". Nyt näköjään sekin on oppinut.

Mr. Lordi ja Kilven laulaja Taage Laiho Karjurockin backstagella heinäkuussa 2012.

Tunnen "The Drummerin", joka soitti Lordin keikoilla viime keväänä ja kesänä. Hänen piti olla bändin uusi rumpali, jonka taiteilijanimi ja hahmo julkistettaisiin aikanaan.

Turun seudulta kotoisin oleva The Drummer kuitenkin erosi bändistä kesän keikkojen jälkeen, vedoten perhesyihin. Harmi, sillä kaveria voi hyvällä syyllä kutsua suomalaisen hevin veteraanirumpaliksi, joka olisi ansainnut paikkansa isommilla areenoilla.

The Drummer, jonka ura jäi Lordissa lyhytaikaiseksi.

Pari viikkoa sitten Lordin uudet hahmot esiteltiin. Rumpali on nimeltään Mana. Kosketinsoittaja tottelee, kun kutsuu häntä Hellaksi.

Joulun alla kuulin, että The Drummer haluaa itselleen krediittejä menneistä keikoista, joita Mana ei soittanut. Onhan se tietysti harmillista olla lavalla naamari päässä ja piilotella oikeaa henkilöllisyyttään, mutta hän varmasti tiesi sen bändiin liittyessään.

Lordin nykyinen kokoonpano.

Lordista on tekeillä dokumenttielokuva, jonka ohjaa Mr. Lordin lapsuudentuttu Antti Haase. Leffa on tarkoitus saada teatterilevitykseen ympäri maailmaa. Odotan mielenkiinnolla.

Lizzy Borden Helsinkiin

"Lizzy Borden on yhdysvaltalainen heavy metal -yhtye, joka perustettiin vuonna 1984. Yhtye on ulkoisesti paljolti glam metal-henkinen, mutta musiikillisesti lähempänä perinteistä heavy metalia, power metalia tai speed metalia. Lizzy Borden on myös yhtyeen keulahahmon ja laulajan nimi."

Amerikkalainen hevibändi Lizzy Borden saadaan vihdoinkiin Suomeen (= Helsinkiin). Uutinen putkahti eilen ainakin Facebookiin.

Turusta käsin keikalle meno tietäisi jälleen roimia lisäkustannuksia. En ole muutenkaan jaksanut suosia viikkokeikkoja, en varsinkaan jos ne ovat olleet Helsingissä. Käytän kyseistä kaupunkia lähinnä vain läpikulkupaikkana matkalla Viroon. Mielummin käyn keikkoja katsomassa vaikka Tampereella.

5. joulukuuta Lizzy Borden esiintyy Helsingin DOMissa. Päivää ennen samassa kaupungissa jytistelevät kanadalainen surullisen hahmon hevibändi Anvil ja brittiläinen Saxon. Kulunut vuosi on ollut eriskummallinen siinä mielessä, että Suomessa ovat vierailleet useat 80-luvun hevitähdet. Osalla liekki on jo aikoja sitten hiipunut, osa on elämänsä kunnossa vieläkin. Iron Maiden, Thor, Saxon, Judas Priest, Doro, Accept, Molly Hatchet, Mr Big, Alice Cooper, Anvil, Queensryche ja monet muut. Syyskuussa Helsingissä lavalle astelee amerikkalainen Y&T. Kummallista, että näille löytyy yleisöä. Se on tietysti vain hyvä asia.

Näin Lizzy Bordenin Swden Rock Festivalilla 2008. Bändi soitti lauantaipäivän ensimmäisenä klo 12. Ellei kyseessä olisi ollut juuri Lizzy Borden, vaan vaikka Anvil, olisi keikka jäänyt osaltani väliin. Liian aikainen soittoaika, liian monta juhlapäivää takana. Kaiken lisäksi Lizzy Borden oli vielä varsin tylsä, joten enpä paljon kostunut koko hommasta.

Lizzyn ensimmäinen täyspitkä levy ilmestyi 1985. Love You to Pieces oli tuolloin merkittävä kiekko. Laulaja Lizzy Borden kuulosti aikalailla Iron Maidenin  Bruce Dickinsonilta ja musiikkikin oli melkoista Maidenia. Nyttemmin bändistä ei Maiden enää tule niin paljon mieleen. Aika ei muutoin ole kullannut muistoja, sillä Love You To Pieces on yhä relevantti levy.

Tässä livemeininkiä vuodelta 1985.

Albumit:

• (1984) Give Em The Axe
• (1985) Love You To Pieces
• (1986) The Murderess Metal Road Show
• (1986) Menace To Society
• (1987) Terror Rising
• (1987) Visual Lies
• (1989) Master of Disguise
• (1994) The Best of Lizzy Borden
• (2000) Deal With The Devil
• (2007) Appointment With Death