Itsenäisyys ja rock oli YLE Teemalta tulleen ohjelman nimi, joka esitettiin Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 2016. Juttu oli kuvattu 30 vuotta aikaisemmin Helsingin Jäähallissa, jossa esiintyi tuon ajan suomalaisia rokkibändejä.
Koska moinen ohjelma sattui tulemaan sopivaan esitysaikaan, oli allekirjoittanutkin sohvalla mukavassa asennossa sitä tiirailemassa. Vaikka en muista aikoinaan lähetystä nähneenikään, vaikuttivat jotkut musiikkipätkät kuten Peer Günt sen verran tutuilta, että varmaan Youtubessa ovat tulleet vastaan.
Peer Güntin lisäksi ohjelmassa esiintyivät Tanna, The Nights Of Iguana, Melrose, EppuNormaali, Sata lasta ja musiikkiannin korkannut Juice Leskinen Grand Slam. Juicen aikainen soittoaika jo iltapäivällä selittyi sillä, että hänet oli kutsuttu linnan juhliin samaisena vuonna. Tuo tapaus tuskin on mennyt ohi keneltäkään aikalaiselta, sillä Leskinen herätti kovasti huomiota imuroimalla ahkerasti boolia ja lopuksi sitomalla kravattinsa hikinauhaksi otsalleen.
Ohjelmatiedoissa mainittiin esiintyjien olevan "suomirockin kärkeä" tai jotain vastaavaa. En kuitenkaan lähtisi esimerkiksi Tannaa tai Sataa lasta tuohon kategoriaan lykkäämään. Tanna oli Dingon vanavedessä semimaineeseen noussut pudasjärveläiskokoonpano, jossa oli iskelmällisten ainesten lisäksi myös hard rock -vaikutteita.
Sata lasta puolestaan oli vuoden 1986 Rockin Suomenmestaruusvoittaja, josta muistan ikuisesti erään Rockradion toimittajan lausuman haastattelukysymyksen. "Te teitte levynne jossain saaressa, miten se onmahdollista?". Bändi tosiaan nauhoitti debyyttilevynsä Esikoinen"jossain saaressa", joka sattui olemaan kotikuntani Kustavi. Myöhemmin samanlaisen operaation teki 90-luvun alussa supersuosiota nauttinut Neon 2, jonka kolmas albumi Viides vuodenaika tallennettiin Kustavissa basistin kesämökillä.
Itsenäisyyden ja rockin jonkinlaisena punaisena lankana oli nuoripari, jota seurattiin alkunarikasta lähtien. Sällin nimi oli Petri Mäyränen, jota vastaava mies löytyi helposti Facebookista kun asian tarkistin - mitä nyt 30 vuotta vanhempana ja noin viisikymppisenä. Kaveri jutteli ihan päteviä tarinoita haastattelijalle. Tuskin hän joutui häpeämään nuorta itseään mikäli lähetystä nyt katseli.
Tunnin mittaisesta, aikaansa nähden sujuvasti leikatusta ja kootusta ohjelmasta jäin kaipaamaan lisää musiikkiosuuksia. Teinityttöjen haastattelut olisi voinut minimoida, sillä tupakkia sauhuttelevat 15-vuotiaat vahvasti meikatut pörröpäät eivät oikein kestäneet päivänvaloa enää 30 vuoden jälkeen. Mutta hankala sitä oli tietysti silloin ennustaa.
Viime perjantaina Kaarinan Hovirinnan rannassa järjestetyn Rockin' Kaarina -festivaalin pääesiityjänä nähtiin Länsi-Saksassa vuonna 1965 perustettu Scorpions. Lämmittelybändejäkin oli peräti kolme, kotoinen Peer Günt, ruotsalainen Eclipse ja norjalainen Jorn.
Odotin tapahtumaa kuin kuuta nousevaa. Onhan Scorpions yksi suosikkibändeistäni. 80-luvun alussa alkanut fanitukseni ei ole vuosien saatossa pahemmin ruostunut, oikeastaan kausiluonteisesti vaan kohonnut silloin tällöin.
Scorpionsin piti lopettaa jo vuosikymmenen alussa, mutta kuinkas kävikään. Yhtye keikkailee ja levyttää yhä. Tällä kertaa mennään 50-vuotisjuhlakiertueen merkeissä. Monia asia tuntuu harmittavan raskaasti, vaikka vastaavia esimerkkejä on paljonkin. Esimerkiksi Kissin piti lopettaa jo vuonna 1996, mutta nyt kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin orkesteri toimii yhä.
Kuten olettaa saattoikin, oli festarialueella tuttuja pilvin pimein. Scorpions vetoaa lähes kaikkiin 40-50-vuotiaisiin, jotka ovat eläneet teiniaikojaan 80-luvulla. Paikalla oli sakkia kauempaakin kuin Turun alueelta, joten mistään nurkkakuntaisesti tapahtumasta ei ollut kyse.
Turun Ortodoksisen kirkon pihalta lähtenyt bussi oli Hovirinnassa noin viiden aikaan päivällä, jolloin portitkin aukaistiin. Jonotellessa vanhempi järjestysmies kailotti kovaan ääneen, että "viinapullot ja kamerat pitää jättää pois, koska esiintyjät ovat niin vaatineet. Vain kännykkäkamerat ovat sallittuja."
Luonnollisesti minulla oli kamera mukana ja siihen eräs nuorempi virkaintoinen kaveri portilla takertui. "Sä voit jättää sen vaikka tohon nurmikolle ja ottaa sitten yöllä pois kun lähdet". Voi jumalauta mikä idea! Pyysin paikalle vanhemman herran, joka oli onneksi sen verran fiksumpi tapaus, että ohjasi minut portin taakse pakettiautoon. Se taisi olla jonkinlainen järjestysmiesten ohjauskeskus hienoine laitteineen ja valvontamonitoreineen. Sinne jäi kamera.
Stressasin asiaa niin kovasti, että siitä hyvästä piti vetäistä mahdollisimman nopeasti känni päälle. Se ei ollut suuri ongelma, koska vyön alla tuotu vodkapullo napsahti nopeasti auki. Sikakalliit juomahinnat eivät estäneet silti tiskillä ramppaamista, pitihän jotain laimeampaakin saada. Palvelupisteissä 0,4 litran Fosters-olut maksoi 7,50 euroa, jonka lisäksi piti pulittaa euron pantti. 0,33 litran Pepsi Maxista sai pulittaa 4 euroa sekä euron pantin.
Lämmittelybändeistä tutuin varmasti kaikille oli 80-luvulla suursuosion päivät kokenut Peer Günt. Years On The Road, I Don't Wanna Be A Rock'n'Roll Star, Bartender, Backseat ja muut vanhat hitit saivat hyvän vastaanoton.
Ruotsalainen Eclipse olikin huomattavasti tuntemattomampi tapaus. Kaveripiireissäni vankkumatonta suosiota nauttiva ryhmä oli lavalla rankempi kuin levyllä ja hardrokkasi vallan mainiosti.
En omista kuin yhden Eclipsen levyn, enkä edes muista mikä sen nimi on. Kannessa on jokin Japanin lippua muistuttava kuva, mutta yhtään kappalettakaan ei tule mieleen. Täytyy varmaan kaivaa se joskus esille.
Norjan Taage Laihoksi kutsuttu Jörn Lande on mies monessa mukana. Varmaan kymmenessä yhtyeessä vaikuttanut tai vaikuttava mies soitti sentään jotain paljon tutumpaa kuin ruotsalaiset. Nimittäin keikan alkupuolella ilmoille kajahti Black Sabbathin The Mob Rules ja loppupuolella Dion Rainbow In The Dark. Molemmissa lauloi alunperin Jornin esikuva Ronnie James Dio, jolle äijä on tehnyt oikein tribuuttilevynkin.
Jorn sai lainabiiseillään kosiskeltua yleisön sen verran kuumaksi, että Scorpionsin tullessa lavalle meno jo vallan huumaava. Harvoin tulee innostuttua musiikista näin totaalisesti. Scorpions tempasi mukaansa ensitahdeistä lähtien.
"Hyvää iltaa Kaarina!", huusi laulaja Klaus Meine ja
yleisö vastasi. Uudemmat kappaleet eivät luonnollisesti Scorpionsin
kaltaisen dinosaurusbändin tuotannossa saaneet lainkaan yhtä hyvää
vastaanottoa kuin esimerkiksi vanhat klassikot The Zoo, Make It Real, Dynamite, Blackout tai BigCity Nights. Hempeämmät Send Me An Angel ja kylmän sodan päättymisen tunnuskappaleeksi noussut Wind Of Change olivat monille illan kohokohtia.
Scorpionsin aikana yleisön joukossa näkyi mitä erikoisempia tuttuja, joihin en osannut ollenkaan varautua. Eräs heistä oli Elmu ry:n bussikuski Masa, joka en ollut tavannut vuosikausiin. Olin hänen ohjastamansa auton kyydissäseitsemän reissua Etelä-Ruotsin Sweden Rock Festivalissa. Mukava tavata pitkästä aikaa.
Scorpionsin tilapäinen rumpali, entinen Motörhead-mies Mikkey Dee osoittaui niin sopivaksi bändiin, ettei katkaisuhoidossa olevaa James Kottakia tullut yhtään ikävä. Minun puolestani Dee saisi jäädäkin bändiin.
Kamerani oli onneksi yhä samassa paikassa jonne sen jouduin alkuehtoosta jättämään. Hylly oli muutenkin täyttynyt erilaisesta optiikasta. Blogijutun kuvat otti ystäväni Mika Penttinen.
Kun taannoin panin postitse saapuneen cd-levyn autossani pyörimään, olin parin sekunnin ajan äimän käkenä. Oliko se Vivian Campbell, joka ryhtyi sahaamaan Stand Up And Shoutin alkuriffiä? Ei sentään. Pian kappale muuttui, eikä levy suinkaan ollut Dion Holy Diver, vaan Horse Face Dogin uutuusalbumi Sole Survivor.
Horse Face Dog on torniolainen rokkibändi, jonka taustalta löytyy sellaisia yhtyeitä kuin Lambs, Howl, Frostbite ja Free Ride. HFD on musiikillisesti jonkinmoinen sekoitus ainakin Lambsista ja Free Ridesta, joiden nykytoimivuudesta en ole tietoinen.
Olen kuunnellut Sole Survivorin nyt lähemmäs kymmenen kertaa. Levyn vahvuutena pitäisin tanakaa soitantaa ja Lindholmin alati kehittyvää laulua, joka alkaa saada hyvinkin miesmäisiä otteita. Mikään kiljukaula hän ei toki ole aikaisemminkaan ollut, mutta nykyään tuntuu kurkusta löytyvän sopivasti raspia.
Horse Face Dog tuo mieleeni sellaisia yhtyeitä kuin Peer Günt, Motörhead, Dr Feelgood, Backsliders ja Rose Tattoo. Yksikään noista tuskin menee paljon päin honkia, sillä ainakin basisti T.Rebel oli ennen muinoin kova diggailemaan kyseisiä bändejä. Ja on varmasti vieläkin.
Biisimateriaali on tasavahvaa, mutta levy on turhan pitkä kestoltaan. Jos muutama biisi olisi jätetty pois, niin johan lähtisi kuin tykin suusta. Levyn 13 raitaa on ehkä turhan paljon tämänkaltaista jyystöä yhteen putkeen.
Levyn parhaimmistoa mielestäni ovat kolmosraita Killing Business ja Motörheadin mieleen tuova Two Step Plan. Yhteenmiksattu Destroyer / Let It Rain on sekin varsin jykevä kappale. Sen soidessa tänään alkoi sataa ajellessani Turusta Kustaviin. Merkillinen yhteensattuma.
Horse Face Dog on tuorehko rokkibändi Torniosta. Trion jäsenet ovat kokeneita konkareita, tuttuja muun muassa bändeistä kuten Lambs, Howl, Frostbite ja Free Ride.
Tutustuin bändin basistiin Tony Rebeliin 90-luvun lopulla. Hän pyöritti Tornion keskustassa levykaupaa nimeltä Rebel Music. Opiskelin tuolloin kaupungissa viestintää. Olin kuulemma kautta aikojen ensimmäinen asiakas, joka pyysi tuolia avuksi levyjen salaamista varten. Palli kun helpotti kummasti kykkimistä vinyylilevylaatikoiden parissa! Kaupassa tuli pyörittyä sen verran usein, että hiljalleen ystävystyimme.
Rebel Music oli rockin erikoisliike. Metallin eri genret, southern rock ja punk olivat hyvin edustettuina, mutta Smurffeja tai Madonnaa et kaupasta löytänyt. Siitä pisteet. Tony teki kauppaa rakkaudesta musiikkiin, eikä kahisevan kuvat silmissään.
Nyttemmin Rebel Music on menneen talven lumia ja tilalla on ollut viitisen vuotta Tornion Musiikki. Siellä myydään pääasiassa soitinvehkeitä.
Syksyllä 1998 teimme Tornion paikallistelevisiolle opiskelutyönä Meän väylä -nimistä ohjelmaa. Tiimit jakautuivat työstämään eri aiheisia inserttejä lähetyksiin. Olin mukana porukassa, joka teki ohjelmia paikallisesta musiikkielämästä.
Taisi olla peräti ensimmäinen jakso työn alla, kun menimme Lambsin treenikämpälle bändiä kuvaamaan. Kuulin orkesteria ensimmäisen kerran edellisenä keväänä, jolloin opiskelukaverini Toni Buckman soitti bändin debyyttidemolevyä kotistereoissaan. Kolahti välittömästi.
Lambsissa lauloi ja kitaroi Antti Lindholm, joka tekee samaa hommaa nyt Horse Face Dogissa. Levyn sanoitukset näyttää tehneen Tuomo Lindholm, joka puolestaan oli Lambsin basisti. Ja jotteivat Lindholmit vaan loppuisi kesken, rumpalina bändissä toimii Timo Lindholm.
Tony Rebel lähetti minulle yhtyeen debyytti-cd:n pari viikkoa sitten. Muutaman kerran sen kuunneltuani käväisee mielessä bändit kuten Peer Günt, Motörhead ja Dr Feelgood. Joissain rauhallisemmissa kohdissa HFD kuulostaa jopa Dire Straitsilta. Yhtyeen jäsenet tuskin moisesta mielleyhtymästä pitävät, mutta otan riskin.
Alun rankan runttauksen jälkeen neljäs biisi Won't Make It Back Home pysähdyttää. Sen kaltaisia kappaleita voisi olla mukana enemmänkin. Nyt paahdetaan hieman liikaa nopealla temmolla. Biisejä on välillä vähän vaikea erottaa toisistaan.
Horse Face Dogin musiikki ei kauheasti poikkea heppujen aikaisemmista orkestereista. Southern rock -vaikutteet ovat tosin nyt vähemmällä. Antti Lindholmin ääni on kehittynyt vuosien saatossa varmemmaksi ja möreämmäksi. Sopii kyllä.
Aikaisemmin Thin Lizzynä tunnettu Black Star Riders vaihtoi nimeä vuosi sitten. Kokoonpanolta ilmestyi kesällä uusi levy, jota ei haluttu julkaista Thin Lizzyn nimellä yhtyeen muinaisen keulahahmon Phil Lynottin muistoa kunnioittaen.
Alunperin Thin Lizzy hajosi vuonna 1983. Pari yhtyeessä soittanutta muusikkoa pisti bändin 1990-luvulla uudelleen pystyyn. Puritanisteille riitti kummasteltavaa, sillä yhtye henkilöityi kulta-aikoinaan vahvasti laulajabasisti Phil Lynottiin. Hän kuoli rajun elämän aiheuttamiin terveysongelmiin tammikuussa 1986.
Black Star Ridersissa soittavat entisistä Lizzy-jäsenistä laulajakitaristi Ricky Warwick, basisti MarcoMendoza, kitaristi Damon Johnson sekä Lizzyn legendaarisessa 70-luvun kokoonpanossa mukana ollut kitaristi Scott Gorham. Rumpalina häärää Jimmy DeGrasso.
Thin Lizzy ei ole allekirjoittaneelle ollut koskaan mikään kärkinimi, mutta kumminkin tärkeä osa musiikkihistoriaani. Ostin ensimmäisen Lizzy-levyni vuonna 1983. Tuo Thunder and Lightning -lp onkin pysynyt aikakirjoissa minulle bändin parhaimpana. Levy jäi orkesterin viimeiseksi studiolevyksi ja on samalla musiikillisesti sen raskain tuotos.
Thin Lizzy kuitenkin teki klassisimmat levynsä 70-luvulla. Tuotantoa julkaistiin tiheään tahtiin. Fighting, Jailbreak, Johnny The Fox ja Bad Reputation sekä 1978 ilmestynyt tuplalive Live And Dangerous sinetöivät orkesterin maineen yhtenä vuosikymmenen merkittävimmistä rokkibändeistä.
Black Star Riders esiintyi viime lauantaina Helsingin Virgin Oilissa. Porhalsimme paikalle Turusta pikkubussilla, johon oli ahdettu joukko asianharrastajia. Osalla sakista oli peräti VIP-lippu. Se kattoi alkuillasta tapahtuneen tapaamisen lahjoineen ja muutaman kappaleen yksityiskeikan yhtyeen kanssa.
Keikkapaikkana Mannerheimintien varrella sijaitseva Virgin Oil on todella hyvä. Valitettavasti yleisökato oli melkoinen. Black Star Riders ei nimenä kerro monillekaan yhtikäs mitään, joten mainoksiin olisi voinut reippaasti lisätä Thin Lizzyn vaikka sulkuihin.
Pari päivää aiemmin Hartwall Areenalla ollut Scorpionsin ja Acceptin konsertti luultavasti söi osan potentiaalisesta lipunostajakunnasta. Sama pätee varmasti tämän tekstin kirjoitusiltana Hartwallin lavalle nousevaan Black Sabbathin yleisöön. Aika ja raha ei riitä kaikkeen kuin harvoilla, eikä illan tiketti ollut kovin edullinen.
Virgin Oilissa törmäsin lukemattomiin tuttuihin. Sweden Rock Festival -reissuilla mukana olleita alan miehiä tuli vastaan solkenaan. Pelkästään heidän läsnäolonsa osoitti, että nyt oltiin todellisten musiikkifanien tapahtumassa, eikä missään trendipellejen kokoontumisajoissa.
Tuttujen kanssa höpötellessä pääsi lämmittelybändi aloittamaan kuin varkain. En edes tiennyt orkesterin nimeä kuin vasta keikkapaikalla. Lipussakaan ei ollut mitään merkintää ryhmän nimestä. Mutta eipä tuntunut moni muukaan tietävän, paitsi että "yhtye on joku venäläinen". Lopulta bändi paljastui huonosti nimetyksi Red's Cooliksi.
Pietarista kotoisin olevan Red's Coolin musisointi toi mieleen sveitsiläisen Krokuksen ja brittiläisen Def Leppardin ristisiitoksen. Yksi kappale tosin kuulosti aivan kotoiselta Peer Güntilta. Laulajasta tuli jotenkin mieleen Krokuksen Marc Storace ainakin ulkoisesta habituksesta.
Sopivan mittaisen keikan perusteella Red's Cool vaikutti mielenkiintoiselta tapaukselta, jota kuuntelisi varmasti levyltäkin. Venäläisyys luo lähes automaattisesti paskan vaikutelman asiasta kuin asiasta, mutta Red's Cool osoitti, että ainakin naapurissa osataan tehdä ja esittää hyvää hard rockia.
Black Star Tiders aloitti kappaleellaan All Hell Breaks Loose, jolloin yleisöön tuli välittömästi vipinää. Vielä venäläisorkesterin aikana kohteliaan jähmeästi seisonut sakki innostui silminnähden.
Illan pääesiintyjä koostuu niin ammattitaitoisista soittajista, että harvoin moiseen kokoonpanoon törmääkään. Basisti Marco Mendoza on minulle porukasta tutuin, sillä olen nähnyt hänet lavalla useimmiten.
Ensikohtaamisemme taisi olla vuonna 2002 Sweden Rockissa, jossa Mendoza soitteli nelikielistään legendaarisen Ted Nugentin bändissä. Rummuissa oli tuolloin jo kolmekymppisenä kuusikymppiseltä näyttänyt Tommy Aldridge. 2003 ja 2004 näin kaksikon Whitesnaken riveissä niin Ruotsissa ja kuin Suomen Turussakin. 2007 he soittivat Thin Lizzyssä Sweden Rock Festivalin Sweden -lavalla.
Kitaristilaulaja Ricky Warwickin joku saattaa muistaa brittiläisestä The Almightystä. Yhtye oli nosteessa 90-luvun alussa. Bändin nimi tuotti suunnattomia vaikeuksia eräälle armeijakaverilleni, jonka suuhun moinen sanahirviö ei sopinut sitten ollenkaan. Niinpä nimi vääntyi The Agilityksi vähän kennelhommien tapaan.
Samaisen reservin matruusin kanssa olimme marraskuussa 1991 Turun uudehkossa Typhoon -hallissa katsomassa Alice Cooperia. The Almighty esiintyi Cooperin lämmittelijänä. Näin orkesterin myös saman vuoden kesällä Hämeenlinnan hevifestari Giants Of Rockissa, josta YLE teki televisiotaltioinninkin.
Black Star Riders soitti odotetusti paljon Thin Lizzyn biisejä. Olisin mieluusti kuunnellut niitä enemmänkin. Toki on ymmärrettävää, että yhtye haluaa esittää uuttakin materiaalia. Nyt kappaleet menivät suunnileet fifty-fifty.
Bändin seniori Scott Gorham ei ollut niin paljon esillä kuin odotin. Miestä ei oikein voi kehua tyylikkäästi vanhentuneeksi, jos muistaa millainen tukkajumala hän aikoinaan oli. Mutta keppi tuntuu yhä pysyvän käsissä.
Illan varsinainen kitarasankari oli Damon Johnson, jolle Gorham antoi hyvin tilaa. Miesten yhteinen tiluttaminen klassisissa Lizzy-paloissa oli upeaa kuunneltavaa. Kun vielä Warwickin soitteli sekä sähkö- että puoliakustista kitaraa, oli kuusikielisten karkelo upea.
Encorena tulleet lainabiisit kruunasivat ehtoon. Thin Lizzyn 70-luvun alussa levyttämä ja 90-luvun lopulla nykynuorisollekin Metallican tunnetuksi tekemä vanha irlantilainen kansanlaulu Whiskey In The Jar oli takuulla kaikille tuttu. Reipas ralli saikin yleisöltä ehkä illan parhaimman vastaanoton. Ennen katoamista takahuoneeseen yhtye soitti vielä Lizzyn vuonna 1975 levyttämän Rosalien, joka on alunperin amerikkalaisen Bob Segerin kappale.
Harvemmin tulee Helsingiin asti keikoille lähdettyä. Tämä sattui osumaan lauantaille ja kun kyytiäkin tarjottiin, niin mikä ettei. Kotiovi kolahti puoli viiden aikaan aamulla, jolloin reissua oli kestänyt jo yli kymmenen tuntia. Kannatti lähteä.
Kesäkuussa kirjoitin blogissani Livonsaaren savukalamarkkinoista. Siellä väliaikamusiikista vastasi pitkänlinjan muusikko PJ Rautiainen. Mies on tuttuni vuodesta 1993. Tutustuin häneen basisti Jussi Vanton kautta, joka soitteli aikoinaan Pekan kanssa Wardance -bändissä. Kävin videokuvaamassa pari yhtyeen keikkaa, ja vuosia myöhemmin kopiot näistä jo legendaarisiksi muodostuneista spektaakkaleista päätyivät myös Pekan ja rumpali Jari "Jimmy Hammer" Mäkeläisen hyllyyn.
Jimmy Hammer muistetaan erityisen kovana rumpalina, joka kannutti 80-luvulla Ironcrossissa. Viime syksynä hänen uumoiltiin liittyneen Lordiin, mutta se osoittautui pelkäksi huhupuheeksi. Jussi Vanton puolestaan kerrottiin liittyvän Peer Güntiin basistiksi, kun T. Nikki viitisen vuotta sitten antoi kenkää rytmiryhmä Tsöötz Kettulalle ja Twist Twist Erkinharjulle. Sekin osoittautui pelkäksi huhupuheeksi.
Kesän mittaan olen törmännyt PJ Rautiaiseen muutaman kerran. Tässä mies istuu Merhelmi -laivan yläkannella Turun Aurajoessa.
Viime vuoden vappuna PJ esiintyi Merihelmen naapurissa Wanhassa Rahtilaivassa. Päätin verestää muistoja. Etsin netistä mitä silloin aiheesta kirjoitinkaan.
"Trubaduuri PJ Rautiainen on tuttu vieras Aurajoessa lilluvan Wanhan Rahtilaivan esiintyjälistalla. Yhden miehen viihdytyskomppania on sen verran suosittu ja kysytty tunnelmannostattaja, että mies kitaroineen esiintyy usein kaljanjanoisten illanviettäjien seurassa.
Pekka Rautiainen omaa mielenkiintoisen musiikkitaustan. 80-luvulla hevillä aloittanut mies on aikoinaan soitellut isommissakin paikoissa kuin nykyiset merihenkiset keikkapaikat, joita hän on kiertänyt viimeiset kymmenen vuotta pääasiassa Turun seudulla.
Rautiaisen heviuran huipuksi voidaan laskea erittäin tasokas, mutta aivan väärään aikaan pinnalle yrittänyt Wardance. Rainbow- ja Deep Purple -henkistä musiikkia esittänyt turkulaisbändi olisi kymmenen vuotta myöhemmin pärjännyt missä vain, mutta 90-luvun alussa sille ei grunge-kaudella löytynyt kysyntää. Miehestä yritettiin leipoa oikeaa poptähteäkin vuonna 1996, jolloin Rautiainen levytti käsittämättömän huonolla Julius-nimellä ja lämmitteli Tina Turneria jättiyleisön edessä Helsingin Olympiastadionilla. Mainittava on myös 2000-luvulla kaksi täyspitkää levyä tehnyt kevythevibändi House of Mirrors, joka nyttemmin jatkaa toimintaansa ilman Rautiaista.
Vapunpäivän keikka oli samalla epävirallinen levynjulkaisutilaisuus. Pitkän linjan muusikko sai kahden ja puolen vuoden aherruksen jälkeen levynsä Secret Islen julki. Turhan vaatimattomasti Rautiainen levyään muisti. Siltä ei nimittäin kuultu kuin yksi kappale, I Shout. Tällaisena iltana olisivat krapulaiseen ja nousuhumalaiseen yleisöön varmasti purreet levyn muutkin biisit. Yleisö nimittäin oli kovin vastaanottavaista. Oli melkein sama mitä Rautiainen kitarastaan ja kurkustaan ulos päästi, sai se hyvän vastaanoton.
Koska kevät on myöhässä Turussakin, esiintyi Rautiainen sisällä Rahtilaivassa. Kannella olisi ollut enemmän tilaa kaikille, mutta salakavala viima ja pimenevä ilta eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä terveyden kannalta. Väkeä ravintolalaivassa oli sen verran paljon, että tunnelma oli tiivis. Juomatkin pääsivät välillä läikkymään eräiltä asiakkailta. Mutta mitäpä pienistä vastoinkäymisistä, Rautiainen nostatti tunnelman kattoon - tai tässä tapauksessa mastoon.
Trubaduuri Rautiaisen hevitausta paistoi läpi hänen ohjelmistostaan. Vaikka nuottitelineessä muhinut epämääräinen paperikasa varmasti sisälsikin vaikka minkälaista viisua, esitti mies vanhaa kunnon rokkia. Osasyynä lienee ollut yleisö, joka osaltaan koostui Rautiaisen tuttavapiiristä. Oli miten oli, vapunpäivän iltana Rautiainen kajautti ilmoille sellaisia jytärockklassikoita kuin Deep Purplen Strange Kind of Woman, Steppenwolfin Born to Be Wild ja Uriah Heepin The Wizard.
Vaikkei esimerkiksi puhkikaluttu Born to be Wild osoita omaperäistä makua, sai Rautiainen puhallettua biisiin melkeinpä uutta henkeä. Yleisölle hän kuitenkin soittelee, ei itselleen. Suuri yleisö rakastaa radiosta tuttuja kappaleita, vaikka aktiivisemman musiikkidiggarin mielestä muutakin valinnanvaraa olisi vaikka millä mitalla. Illan aikana trubaduurimme käsitteli omilla, hyvillä sovituksillaan myös muun muassa Dingoa, Whitesnakea, CCR:ää ja Kolmatta naista.
Kaksi settiä esittänyt PJ Rautiainen on sellainen hyväntuulentuoja, etteivät ruotsinlaivoilla esiintyvät tusinatrubaduurit pärjää hänelle millään lailla. Tämä oli hieno vappuhuipennus." (sue.fi)
Pekka levylaulajana House Of Mirrorsin kakkoslevyllä Desolation (2006).
Nobody Rides For Free, nimesi helsinkiläinen prätkärockbändi Backsliders älppärinsä vuonna 1987. Vähän samantyyppistä musiikkia esittävä torniolainen Free Ride perustettiin vuonna 2000. Kitaristilaulaja T. Ollonen on tuosta porukasta ainoa nykyjäsen. Hänen seuranaan triokokoonpanossa soittavat basisti T. Rebel ja rumpali T. Lindholm. Tuolla porukalla nauhoittettiin debyyttilevy Outlaw Stories, joka ilmestyi 2008.
Bändin tuore kakkoslevy Dead Man's Hand on vankkaa southern rock -pohjaista hard rockia. Biiseissä kuulee syvän etelän bändien vaikutuksen, mutta yhtälailla sielunveljeyttä löytää kotimaisesta Peer Güntista. Free Riden basisti T. Rebel onkin vannoutunut Peer Günt -fanaatikko, joten eipä ihme jos Timo Nikin johtaman voimatrion jytkettä on siirtynyt vähän torniolaisbändiinkin, vaikka käsittääkseni Rebel ei ole ainakaan päävastuussa sävellyksistä. Oikeastaan Free Ridessä kuuluu varmaan eniten Peer Güntin vaikutus, eikä niinkään Lynyrd Skynyrdin tai Molly Hatchetin tapaiset orkesterit. Free Riden tempo on sen verran kiivas, ettei Dead Man's Handilta löydy paljon hitaita biisejä.
Free Rideä voi kuulla myös kokoelmalevyllä North Will Rise Again - 18 Hits From The Deep North Finland. Levyn muita bändejä ovat mm. Havana Black ja Melrose.
Tutustuin T. Rebeliin 1997 opiskellessani Tornion mediakoulussa. Mies piti Rebel Music -nimistä levykauppaa linja-autoaseman laidalla. Olin kuulemma ensimmäinen asiakas, joka oli kysynyt levypinojen selaamista helpottaakseen tuolia perseen alle. Muistaakseni palli oli jossain kaupan nurkassa tyhjän panttina, joten kynnys kysymiseen ei ollut järin suuri. Tämä paljastui tosin vasta myöhemmin, kun tutustuimme paremmin. Sain sitten myöhemmin kuulla useinkin kysymyksen "Tarvitsetko tuolia?".
Rebel Music keskittyi lähinnä omistajansa mielimusiikin myymiseen. Mitään listahittejä kaupasta oli turha etsiä. Hyllyillä ei ollut Shakiraa, Mattia ja Teppoa tai Pet Shop Boysia, vaan Blackfootia, Lynyrd Skynyrdiä, Bruce Springsteenia. Bluesia, southern rockia ja heviä. Erittäin hyvin edustettuina 90-luvun lopulla oli uudelleen päätään nostanut metalli. Stratovarius, HammerFall ja kumppanit olisivat olleet ihmeissään jos olisivat tienneet millainen valikoima heidän levyjään löytyi pikkuruisesta torniolaisputiikista!
T. Rebel oli kuulemma nuorempana soitellut paljonkin kellaritason bändeissä. Yhden orkesterin nimen muistankin. Frostbite. Zero Ninen laulaja Kepa Salmirinne oli kehunut poikien demonauhaa Osuuspankin lehdessä nuortenpalstalla. Luin itsekin aikoinaan samaa lehteä, johon Kepa kirjoitteli sivun verran lähinnä musiikkiin liittyvistä asioista.
Free Ride olisi joskus hienoa nähdä keikalla. Viime vuonna bändi esiintyi Sandels Rockissa Iisalmessa, mutta eivätpä taida olla Savoa etelämpänä keikalla käyneetkään.
Itse tuskin ehdin Tornioon tänäkään kesänä, mutta jos sitten ensi vuonna.
