Kissiä aamiaiseksi

Kuuntelin eilen aamulla pitkästä aikaa amerikkalaisorkesteri Kissin Love Gunin. Muutama levyn kappale on soinut siellä täällä useinkin, mutta koko levyä en muista luukuttaneeni läpi vuosikausiin.

Olen ollut Kiss-fani vuodesta 1983 lähtien. Yhtyeen tuotanto on hyvin hallussa ja säännöllisen epäsäännöllisesti joku Kissin levy päätyy levysoittimeen.

Love Gun on aika keskinkertainen tuotos. Bändi oli Amerikan suosionsa huipulla levyn ilmestymisen aikoihin 1977. Kiss oli todellinen aikansa megayhtye oheistuotteineen kuten Kiss-pölynimureineen, flippereineen ja ruohonleikkureineen.

Kissillä oli tuohon aikaan tapana tehdä kaksi lp:tä per vuosi. Todennäköisesti johtuen kovasta levytystahdista, on Love Gun mielestäni jäänyt vaisuksi. Nimikappaleen lisäksi avausraita I Stole Your Love on oikeastaan ainoa täysosuma. Lainabiisi Then She Kissed Me vaikuttaa lähinnä täyteraidalta, vaikka hyvä kappale muuten onkin. Kissin käsittelyssä turha.

Kitaristi Ace Frehleyn tekemä ja laulama Shock Me erottuu joukosta jo siksi, että mies laulaa siinä; ensimmäistä kertaa Kiss-uransa aikana muutakin kuin taustoja.

Kissin debyyttilalbumi vuodelta 1974, seuraajansa Hotter Than Hell ja vuonna 1976 ilmestyt Destroyer ovat mielestäni yhtyeen alkupään parhaat levyt. Kovasti arvostettu Dressed To Kill (-75) on hyvä, muttei lainkaan niin erinomainen kuin monessa tuutissa on hehkutettu. Musiikillisesti se on aika erilainen kuin kaksi ekaa. Rock&Roll Overkin (-76) sisältää rutkasti parempia biisejä kuin Love Gun. 

Mutta mielipide on kuin persereikä. Jokaisella on omansa.

 

Ace Frehley - Ei kaduttavaa - Rock'n'Roll -muistelmat

Entisen Kiss-kitaristin Ace Frehleyn muistelmateos Ei kaduttavaa - Rock'n'Roll -muistelmat (Like) ilmestyi suomeksi viime syksynä. Se on parempi opus kuin etukäteen oletin.

Vastaavia kirjoja on lähivuosina ilmestynyt pilvin pimein. Muun muassa Tony Iommi, Duff McKagan, Sammy Hagar ja Michael Monroe ovat kantaneet kortensa kekoon. Kirjojen taso vaihtelee huimasti, vaikka sisältö noudattaakin pääosin samaa kaavaa - kuka on nussinut eniten, kuinka paljon onkaan vedetty huumeita ja viinaa. Välillä muistellaan levytyssessioita ja kiertueita.

Ace Frehleyn (s. 1951) kirja ei ole sieltä pahimmasta päästä, vaikka alku onkin tappavan tylsää. Kitaristi kertoo nuoruudestaan New Yorkissa. Kun päästään Kissiin ja vuoteen 1973, rupeaa teksti maistumaan huomattavasti paremmin.

Kirjan perusteella Frehley pitää itseään ensiluokkaisena kitaristina. Yleisesti ottaen hän on kuitenkin "vain" Kiss-kitaristi ja entinen Kissin jäsen, eikä mikään kepittäjävirtuoosi. No, hyvä kun uskoa itseensä riittää vielä kuusikymppisenäkin.

Frehleyn saavutuksia ei kuitenkaan pidä vähätellä. 70-luvulla Kiss oli Amerikan suosituin bändi, joka tahkosi kymmeniä miljoonia dollareita voittoa. Oli bändin logolla varustettuja ruohonleikkureita, hammasharjoja, pölynimureita ja vaikka mitä. Sama ralli jatkuu muuten vieläkin; hiljattain sai tilata jopa Kiss-ruumisarkkuja!

Koska Kiss oli (ja on yhä) teatraalinen rockbändi, perustui sen suosio ennen muuta konsertteihin. Frehleyn hahmo Kississä oli Spaceman. Tähtisilmällä oli savuava kitara ja isot tolppakengät. Hänen kiinnostuksensa Kissiin alkoi kirjan mukaan hiipua heti 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, kun bändistä tuli meganimi. Päihteet olivat paljon mukavampia seuralaisia.

Kissin neljäs albumi, tuplalive Alive! ilmestyi syyskuussa 1975. Yhtye oli puolessatoista vuodessa tehnyt kolme studio- ja yhden livelevyn. Melkoinen tahti nykymittapuulla ajateltuna. Alive! räjäytti potin. Se, ja sitä seurannut Destroyer -levy (-76), tekivät Kissistä maansa suosituimman yhtyeen.

Kukin Kissin jäsen julkaisi oman soololevynsä vuonna 1978. Vieläkin ainutlaatuinen tapaus ei ollut mikään myyntimenestys, mutta se valoi Frehleylle lisää itsetuntoa. Hänen albuminsa nimittäin pärjäsi parhaiten verrattuna bändikaverien Gene Simmonsin, Peter Crissin ja Paul Stanleyn tuotoksiin.

Frehley lähti Kissistä 1982. Vaikka hänen kuvansa on samana vuonna ilmestyneen Creatures Of The Nightin kannessa, ei mies levyllä esiinny. Koko albumia hän ei mainitse kirjassa sanallakaan.

Vaihtelevalla menestyksellä soolouraansa ja Frehley's Comet -bändiään luotsannut mies liittyi 1996 uudelleen Kissiin. Allekirjoittaneen piti tuolloin lähteä Tukholmaan bändiä katsomaan, mutta liput menivät hetkessä. Näinkin Kissin vasta 2010 Tampereella Sauna Open Air -festareilla. Frehley ei tosin siinä vaiheessa enää orkesterissa soitellut, koska erosi uudelleen siitä 2002.

Ace Frehley bändeineen esiintyi Sweden Rock Festivalilla Etelä-Ruotsin Sölvesborgissa kesäkuussa 2008 (kirjassa tosin vuodeksi on merkitty 2009). Seurasin konserttia, johon kuului monia Kissin 70-luvun kappaleita. Kirjassa on valokuva tuolta keikalta. Siinä Frehley yhtyeineen kumartaa yleisölle esityksensä päätteeksi.

Olisin kaivannut enemmän nippelitietoa Kiss-ajoista, enkä niinkään lukea kymmeniä sivuja henkilökohtaisista ongelmista ja sekoiluista. Vaikka kirja ei tuonut Kissistä ilmi paljoakaan uutta tietoa, kannatti se hankkia kun halvalla sai.

Ace Frehley on kieltämättä yksi hard rockin legendaarisista hahmoista. Joillekin hän on puolijumala. Minulle Ace on vain yksi monista heviäijistä, joiden tekemisiä olen seurannut 30 vuotta.

Kiss teki parhaimmillaan ensiluokkaista musiikkia. Tänään kuuntelin bändin toisen albumin, Hotter Than Hellin (-74).