Kari Riihimäen soololevy Seasons

Turkulaiskitaristi Kari Riihimäen ensimmäinen soololevy Seasons ilmestyi pari kuukautta sitten Bluelight Recordsin kautta.

Julkaisu on saatavana sekä cd- että lp-levyversiona. Jälkimmäinen formaatti lienee tekijälle itselleen rakkaampi, sillä tämäntyylistä musiikkia on perinteisesti totuttu kuuntelemaan juuri vinyylilevyltä.

Riihimäen edustamaa tyyliä on sanottu 60-luvun lopun ja 70-luvun alun rokiksi, jota nykyään myös classic rockiksi kutsutaan. Cream, Wishbone Ash, Led Zeppelin ja muutama muu aikakauden nimi on nostettu esiin levyn yhteydessä.

Opin tuntemaan 1969 syntyneen Riihimäen 90-luvun alkupuolella. Tuolloin hän soitti Wardance -nimisessä turkulaiskokoonpanossa. Yhtye oli sikäli pahassa saumassa, että sen edustama melodinen heavy rock ei ollut lainkaan muotia noihin aikoihin. Päivän nimet olivat Pearl Jamin, Nirvanan ja Soundgardenin tapaiset ruutupaitabändit Seattlesta.

Rumpuja bändissä soitti entinen Ironcross-kannuttaja Jimmy Hammer alias Jimbo Mäkeläinen. Koskettimia paineli Matti Fredriksson, jonka taannoin huomasin vaikuttaneen pitkään Yölintu-orkesterissa.

Wardance oli valitettavasti täysin väärässä ajassa, vaikka musiikillisesti yhtye oli näin jälkikäteenkin ajateltuna todella kova. Kuvasin videolle pari heidän keikkaansa. Niitä tuli hiljattain katseltuakin.

Riihimäen hevitaustaa vasten levyltä kuuluu yllättävän vähän miehen muinaiset vaikutteet. Ehkä pari levyä tehnyt rock- ja bluesyhtye Doggtown oli hänen urallaan niin merkittävä etappi, että osapuilleen sama linja jatkuu yhä.

Seasonsia tehtiin parisen vuotta porilaisstudiossa. Mukana on kovatasoisia muusikoita. Nykyään ainakin Paula Koivuniemen bändissä vaikuttavat rumpali Anssi Nykänen ja basisti Harri Rantanen ovat arvostettuja heppuja. Koskettimia soittaa Tuomo Vähä-Pesola, joka on myös tuottanut levyn.

Mielenkiintoinen jippo on useiden vokalistien käyttäminen levyllä. Äänessä ovat entinen Garbo -mies Esa Eloranta, Wardancessakin laulanut nykyinen trubaduuri PJ Rautiainen, 70-luvulla Kaamoksessa vaikuttanut ja 80-luvulla megatähdeksi Bogart Co:n riveissä kohonnut, paremmin rumpalina tunnettu Johnny Gustafsson sekä ainakin minulle vieraammat Tumppi Niemelä, Jukka Lamminen ja Pasi Laihonen.

Vaikka Seasons on kitaristin soololevy, on se mielestäni samalla selkeä bändilevy. Riihimäki ei revittele sooloja otsasuonet pullistuen, eikä kitara ole muutenkaan niin paljon esillä kuin vaikka kantta katsoessa voisi kuvitella.

Tämä levy ei ehkä soi soittolistaradioissa kovinkaan tiuhaan, mutta alan harrastajille se lienee varma nakki.

D.U.O. Papa Joessa

Facebookia aristelevat tuttavat eivät tiedä, että tiedonkulku sitä kautta on ihan toista luokkaa kuin perinteisillä vehkeillä. "Mielummin tapaan kavereitani henkilökohtaisesti", "Soitan sitten, jos on jotain asiaa" ja muuta vastaavaa saattaa kuulla. Omapa on asiansa, mutta ilman Facebookia  esimerkiksi minulta olisi tämä torstai-iltainen keikka jäänyt väliin.

Ravintolalaiva Papa Joessa Turussa esiintyi kahden setin verran kokoonpano nimeltä D.U.O. Nimen takaa löytyy The Grammers -yhtyeen laulaja Hannu Vainionpää ja kitaristi Ville Vesalainen. The Grammers Duo olisi ehkä jokseenkin järkevämpi nimivaihtoehto. Nyt nimestä ei pysty päättelemään yhtään mitään.

Kumppanukset esittivät vanhoja rokkibiisejä laidasta laitaan. Pääosin biisivalinnat kallistuivat 70-luvulle, tuoreimmat olivat parinkymmenen vuoden takaa (Pearl Jam -renkutus Alive). Kavereilla on selvästi rokkihistoria hallussa ja ohjelmisto hyvin valittu. Harmi, ettei yhtään The Grammersin biisiä ollut (kai) joukossa.

Vähän iltaseitsemän jälkeen alkanut keikka piti sisällään muun muassa biisejä kuten Hair Of The Dog (Nazareth), Symphony Of Destruction (Megadeth), Killed By Death (Motörhead), Dream On (Aerosmith), Dust In The Wind (Kansas), The Idol (WASP), Little Darling (Thin Lizzy), Highway To Hell (AC/DC), Iron Man (Black Sabbath), Hoo Myself (Havana Black) ja Baba O'Riley (The Who).

Oppia ikä kaikki. Ihmettelin nimittäin Little Darlingin mukanaoloa. Tunnen kappaleen Pretty Maidsin Red, Hot And Heavy -levyltä (-84). Kitaristi Vesalainen puolestaan kertoi biisin olevan Thin Lizzyn tuotantoa. Pikainen nettiselaus paljastikin, että Little Darling on Lizzyn tuotantoa vuodelta 1974.

Vesalainen on tyylitajuinen kitaristi. Vainionpää puolestaan on Suomen parhaimpia laulajia ja kunnon showmies. Vaikka hän välillä sortuikin lievään ylidramatisointiin tiettyjen biisien kohdalla, homma ei lähtenyt käsistä.

Kannattaa käydä kuuntelemassa kun kohdalle osuu.

Kitarapoppia englanniksi

Yle Teeman Elävässä arkistossa esitettiin maaliskuun 21. päivä jakso nimeltä Kitarapoppia englanniksi. Ohjelma oli tehty vuonna 2007, mutta on aikoinaan jäänyt ainakin minun ulottumattomiin.

Toimittaja Harri Hakasen asiantuntevasti juontamat Elävän arkiston ohjelmat ovat mielenkiintoisia, ja niitä soisi tulevan uusintoina useamminkin. Sarjassa on käsitelty muun muassa suomalaisen heavy metallin alkuvaiheita. Jaksossa vieraana oli Sarcofagus -yhtyeen Kimmo Kuusniemi.

Sarcofagus


Sarcofagus ei ollut kitarapoppia, vaikka englanniksi lauloikin. Bändin mikrofoniin hönkäilivät nykyään paremmin Havana Blackista tunnettu Hannu Leiden ja myöhemmin Jukka Homi. Hänet tunnetaan nyttemmin Jukka Lewiksenä, joka soittaa bassoa Yössä. Mies on myös hevibändi OZin basisti, jossa hän tosin esiintyy Jay C. Blade -nimisenä.

En ole koskaan suuremmin ollut Elävän arkiston jakson mukaisen englanninkielisen kitarapopin fani, vaikka esimerkiksi Beatlesista olen pienestä pitäen tykännytkin. 90-luvun puolivälissä tältä musiikilta ei voinut välttyä missään. Silloisessa kantakapakassani Tinatuopissakin soi lähes taukoamatta Oasiksen ensimmäinen levy Definately Maybe.

Tuolloin Oasis lähinnä vitutti, mutta 1995 ilmestyneestä kakkoslevystä (What's The Story) Morning Glory jo tykkäsin. Siinä oli Rolling Stonesin mieleen tuovia kappaleita ja meno muutenkin astetta reippaampaa.

Kitarapoppia englanniksi -ohjelman suomalaiset bändit tulivat kaikki aikoinaan tutuiksi, jos ei nyt keikalla, niin vähintään Rumba- ja Soundi -lehtien kautta. Ainakin Pansies, Super, Supperheads ja Poverty Stinks mainittiin ohjelmassa useaan otteeseen.

Supperheadsin näin talvella 1995 Kårenilla keikalla. Muistan pitäneeni esityksestä. Samana iltana lavalla oli muutama muukin bändi, joista yhden nimeä en saa nyt millään päähäni... Moniosainen nimi. Se levytti Poko Rekordsille. Tarkistus Pokon sivuilta ei sekään tuo tulosta, koska bändiä ei yhtiön kataloogissa lue. Mutta eipä siellä sen puoleen lue nokialaisen hevibändi Outburstinkaan nimeä, joka 80-luvulla oli Pokon leivissä.

Kitarapoppia englanniksi -lähetyksen mielenkiintoisin orkesteri oli Poverty Stinks. Laulajakitaristi Jarmo Laine jutusteli mukavia Hakasen kanssa. 60-lukuista, hieman Beatlesin tapaista musiikkia soittanut helsinkiläisyhtye pakersi vuosikaudet, muttei päässyt koskaan ansaitsemaansa suosioon. Jostain syystä bändi kolahti meikäläiselle jo ensilevynsä Gargle Blaster aikoihin 1990. Seuraavana vuonna ilmestynyt Getting Deeper oli vielä parempi. Myöhemmistä levyistä muistan ainakin kaksi.

Kun Pearl Jam peruutti viime tipassa Ruisrockin keikkansa 1992, otettiin sen korvaajaksi alunperin sivulavalle sijoitettu Poverty Stinks. Bändi sai soitella päälavalla ja varmaan pitempäänkin kuin oli suunniteltu. Minua tällainen ratkaisu ei haitannut lainkaan, sillä Poverty Stinks voitti ja voittaa yhä mennen tullen tyhjänpäiväisen Pearl Jamin. Käsittämätöntä, näin mitäänsanomatonta musiikkia tehnyt yhtye kohosi miljoonamyyntiin. Minun puolestani näiden kahden orkesterin suosiot olisi voinut kääntää toisinpäin.

Suomalaisen kitarpopin huippuna pidän Poverty Stinksin vuonna 1993 ilmestynyttä Summer Will Never End -kappaletta.