Toimittaja Harri Hakasen asiantuntevasti juontamat Elävän arkiston ohjelmat ovat mielenkiintoisia, ja niitä soisi tulevan uusintoina useamminkin. Sarjassa on käsitelty muun muassa suomalaisen heavy metallin alkuvaiheita. Jaksossa vieraana oli Sarcofagus -yhtyeen Kimmo Kuusniemi.
Sarcofagus
Sarcofagus ei ollut kitarapoppia, vaikka englanniksi lauloikin. Bändin mikrofoniin hönkäilivät nykyään paremmin Havana Blackista tunnettu Hannu Leiden ja myöhemmin Jukka Homi. Hänet tunnetaan nyttemmin Jukka Lewiksenä, joka soittaa bassoa Yössä. Mies on myös hevibändi OZin basisti, jossa hän tosin esiintyy Jay C. Blade -nimisenä.
En ole koskaan suuremmin ollut Elävän arkiston jakson mukaisen englanninkielisen kitarapopin fani, vaikka esimerkiksi Beatlesista olen pienestä pitäen tykännytkin. 90-luvun puolivälissä tältä musiikilta ei voinut välttyä missään. Silloisessa kantakapakassani Tinatuopissakin soi lähes taukoamatta Oasiksen ensimmäinen levy Definately Maybe.
Tuolloin Oasis lähinnä vitutti, mutta 1995 ilmestyneestä kakkoslevystä (What's The Story) Morning Glory jo tykkäsin. Siinä oli Rolling Stonesin mieleen tuovia kappaleita ja meno muutenkin astetta reippaampaa.
Kitarapoppia englanniksi -ohjelman suomalaiset bändit tulivat kaikki aikoinaan tutuiksi, jos ei nyt keikalla, niin vähintään Rumba- ja Soundi -lehtien kautta. Ainakin Pansies, Super, Supperheads ja Poverty Stinks mainittiin ohjelmassa useaan otteeseen.
Supperheadsin näin talvella 1995 Kårenilla keikalla. Muistan pitäneeni esityksestä. Samana iltana lavalla oli muutama muukin bändi, joista yhden nimeä en saa nyt millään päähäni... Moniosainen nimi. Se levytti Poko Rekordsille. Tarkistus Pokon sivuilta ei sekään tuo tulosta, koska bändiä ei yhtiön kataloogissa lue. Mutta eipä siellä sen puoleen lue nokialaisen hevibändi Outburstinkaan nimeä, joka 80-luvulla oli Pokon leivissä.
Kitarapoppia englanniksi -lähetyksen mielenkiintoisin orkesteri oli Poverty Stinks. Laulajakitaristi Jarmo Laine jutusteli mukavia Hakasen kanssa. 60-lukuista, hieman Beatlesin tapaista musiikkia soittanut helsinkiläisyhtye pakersi vuosikaudet, muttei päässyt koskaan ansaitsemaansa suosioon. Jostain syystä bändi kolahti meikäläiselle jo ensilevynsä Gargle Blaster aikoihin 1990. Seuraavana vuonna ilmestynyt Getting Deeper oli vielä parempi. Myöhemmistä levyistä muistan ainakin kaksi.
Kun Pearl Jam peruutti viime tipassa Ruisrockin keikkansa 1992, otettiin sen korvaajaksi alunperin sivulavalle sijoitettu Poverty Stinks. Bändi sai soitella päälavalla ja varmaan pitempäänkin kuin oli suunniteltu. Minua tällainen ratkaisu ei haitannut lainkaan, sillä Poverty Stinks voitti ja voittaa yhä mennen tullen tyhjänpäiväisen Pearl Jamin. Käsittämätöntä, näin mitäänsanomatonta musiikkia tehnyt yhtye kohosi miljoonamyyntiin. Minun puolestani näiden kahden orkesterin suosiot olisi voinut kääntää toisinpäin.
Suomalaisen kitarpopin huippuna pidän Poverty Stinksin vuonna 1993 ilmestynyttä Summer Will Never End -kappaletta.
