Utsuri Horror Show: Eerikinkatu 8

Tilasin taannoin turkulaislevy-yhtiö Plastic Passionin viime syksynä julkaiseman cd-levyn Utsuri Horror Show: Eerikinkatu 8.

Utsuri Horror Show oli turkulainen kulttirockbändi ja sen laulaja Heikki Kylä-Utsuri legendaarinen hahmo, jonka varmasti lähes jokainen kaupungilla liikkunut tunsi ainakin ulkonäöltä. Henkilöstä riippuen häntä kutsuttiin joko Hessuksi tai Utsuriksi.

Komeisiin avattaviin pahvikansiin pakattu levy sisältää parikymmentä Utsuri Horror Shown biisiä vuosilta 1990-2010. Mukana on informatiivinen vihko, jossa kuvakavalkadin lisäksi on yhtyeen historia rumpali Jukka Rannan muistelemana.

Kansiin on nähty vaivaa. Minultakin kyseltiin vuosi pari sitten "kasarihevijulisteita", joita on toki säilössä, mutta en sitten saanut toimeksi ruveta niitä penkomaan. Tarkoituksena oli näemmä Utsurin cd, jossa päällimmäisenä on partaansa ajeleva hahmo ja taustalla Suosikissa vuonna 1984 ollut AC/DC:n juliste.

Kansiukkeli paljastui hiljattain kaverikseni, jonka omistamaa rekvisiittaa kuten jukeboksia on käytetty kuvissa. Kyseessä ei siis ole "nuori Utsuri", kuten eräs pörrötukkainen turkulainen päihdetyöntekijä oli kollegalleen kertonut.

Utsuri Horror Show keikalla Tinatuopissa heinäkuussa 2010.

Utsuri Horror Shown tunnetuimpia kappeleita ovat vinyylisingleinä vuonna 1990 julkaistut Nyt juon ja Kymppi rahaa. Oikealla levy-yhtiöllä, kuten vaikka Poko Rekordsilla julkaistuina ne olisivat saattaneet aikanaan olla jonkin sortin hittejäkin. Biisit jäivät lähinnä turkulaisissa rokkibaareissa notkuneiden iloksi.

Olen luukuttanut Eerikinkatu 8-levyä muutaman kerran autossa. Varsinaiseksi kruisailumusiikiksi sitä ei ehkä heti mieltäisi, mutta hyvin näyttää toimivan siinäkin ympäristössä. Äänitysten taso on varmasti vuosien varrella vaihdellut suurestikin, mutta kummasti levy on saatu masteroitua tasalaatuiseksi. Vain jossain kappaleissa havannoi tietynlaisen kellarimaisuuden.

Tutustuin Utsuriin keväällä 1990 Tinatuopissa (levyn nimi Eerikinkatu 8 tulee baarin osoitteesta) ja Rockpubissa käydessäni. Käheä-ääninen mies viihtyi ahkerasti kuppiloissa ja kehitti siitä varsinaisen elämäntavan. Jollen tämänkin vuosikymmenen alussa omalla baarikierroksellani nähnyt häntä illan mittaan jossain, niin jo oli kumma.

Utsurilla oli poikkeuksellisen hyvä ja laaja musiikkimaku. Hänen suosikkiyhtyeitään olivat muun muassa AC/DC, Rose Tattoo ja Krokus. Sellaiset puolen tusinaa kertaa tuli viettettyä hänen kanssaan baariehtoon jälkeisiä pitkiä jatkoja ja kuunneltua musiikkia runsaan juomapuolen kera.

Utsuria oli oikeastaan vähän vaikea mieltää laulajaksi tai artistiksi, koska hän henkilöityi huomattavasti enemmän baarien mieheksi kuin bändiliideriksi. Moni tuskin edes tiesi hänestä muuta puolta kuin oluttuopin ääressä istuvan huiviveikon.

Välillä tauollakin olleessa Utsuri Horror Showssa oli vuosien varrella kolme kokoonpanoa. Viimeisen keikkansa yhtye soitti marraskuussa 2014 rumpali Rannan 50-vuotisjuhlissa.

Seuraavana kesänä Heikki Kylä-Utsuri kuoli sairaalassa rankan elämäntapansa uuvuttamana. Hän oli 56-vuotias.

Heikki Kylä-Utsuri Turun Martissa joulukuussa 2010. 

Hevinkelium Apollossa 22. joulukuuta

Hevinkelium on turkulainen, kristillistä metallia esittävä yhtye. 1990-luvun lopulla discoyhtye Super Trouperin soittajista koottu ryhmä on virsihevigenressään tiettävästi ainoa Suomessa.

Bändi on tehnyt keikkoja lähinnä vain kerran vuodessa, aina joulun alla. Tänä vuonna tämä monien odottama spektaakkeli oli lauantaina 22. joulukuuta Turun Apollossa.

Olen silloin tällöin osallistunut tapahtumaan, ainakin jos se on ollut kahta ehtoota ennen jouluaattoa. Menee meinaan turhan tiukaksi kännätä virsihevin tahdissa aattoa edeltävänä iltana, mikäli seuraavana päivänä odottaa 70 kilometrin autoilu kotikonnuille.

Tosin kaikille keikoilla riekkuminen vesilinjalla ei ole minkäänlainen este. Kehuihan eräs työkaverinikin juuri hiljattain, että kyllä hän voi mennä koska vaan Apolloon ja seuraavana päivänä töihin.

Saavuin melko myöhään Apolloon. Alkuilta nimittäin vierähti toisella puolella kaupunkia, jossa oli tarjolla raikasta 40 prosenttista virolaista vodkaa ja Youtubesta toistettuja musiikkivideoita. Suunnattoman kokoisella ruudulla pyörähtivät muun muassa Judas Priest US Festival 83-osuutensa kanssa, minulle melko vastenmielinen Frank Zappa sekä mahtava southern rock-orkesteri Molly Hatchet.

Hevinkeliumin introna toimineen kirkonkellojen kuminan aikana ojentelin reippaana takkia narikkaan ja kapusin portaat ylös nopeammin kuin vuorikauris. Vessahätä oli lähes sietämätön, mutta siitä huolimatta ehdin vaihtaa muutaman sanan ensimmäisten tuttujen kanssa.

Hevinkeliumin muodostavat laulaja Taage Laiho, rumpali Sakke Koivula, basisti Amos Siekkinen, kitaristi Jumpura Leppänen ja kosketinsoittaja Ladis Robles. Kaverit ovat tuttuja Kilvestä, Pääkkösistä, Jivetonesista, Tannasta, Peer Güntista ja monista muista eri kokoonpanoista vuosien varrelta.

Muinaista egyptiläistä hallitsijaa muistuttaneen laulaja Laihon johdolla bändi soitteli riffirikasta virsiheviä kovalla volyymilla. Yleensä olen pärjännyt Apollossa ilman korvatulppia, mutta nyt ne piti kaivella esille.

Hevinkeliumin repertuaarissa on muutamia virsiä, joista tykkään aivan aikuisten oikeasti. Maa on niin kaunis ja Suvivirsi etenkin ovat hienoja lauluja. Orkesterin sovitukset vaan tuppaavat vaan välillä saavan hymyn huulille. Biiseihin on napattu osia ja riffejä ainakin Deep Purplelta, Gillanilta ja Black Sabbathilta. Luultavasti niitä ei tunnista kuin kaltaiseni alan miehet, joita Apollossakin oli lukuisia.

Hevinkelium Apollossa 22. joulukuuta 2018. (Kuva: Hevinkelium)

Saattaa olla, että reippaanlaisesta humalatilastani johtuen Hevinkeliumin keikka tuntui loputtoman pitkältä. Kun 1998 ilmestynyt Varrella virren -albumi kestää nelisenkymmentä minuuttia, soitti orkesteri mielestäni ainakin tupla-ajan Apollossa. Mutta mikäs siinä jos ihmiset nauttivat. Minulle olisi passannut vähän vähämpikin. Tietysti kun harvoin ollaa lauteilla, niin soitellaan sitten koko rahan edestä.

Apollosta kerkesin tuttujen kera vielä jatkoillekin. Ensin kutsui läheinen Daily News ja lopuksi hieman kauempana sijaitseva legendaarinen rokkiluola Tinatuoppi.

Facebookin levyhaaste osa kaksi

Turkulainen rokkimies ja Facebook-kaverini Toney Dee päätti haastaa minut uudemman kerran levylistausten pariin. Mikäpä siinä. Toki ensimmäiset kymmenen lättyäkin olisi varmaan riittänyt,  mutta koska aihe on minulle läheinen, ehkä jopa suorastaan rakas, päätin tarttua jälleen siihen.

Kuten viimeksi kirjoitinkin, listasin levyt aikajärjestyksessä. Homma jatkui nyt suunnilleen siitä mihin silloin jäin. Ensimmäisellä kierroksella viimeinen listaamani älppärini oli Smackin debyyttialbumi On You vuodelta 1984. Enpä tiennyt tekeväni haastetta enää uudelleen. http://kaislatuuli.blogspot.fi/2018/05/levyhaaste-facebookissa.html

Nyt levylistaukseni alkaa vuodesta 1983 ja päättyy myös kyseiseen vuoteen. Olin tuolloin jo kova hevimies; taakse olivat jääneet Sleepy Sleepers, Eppu Normaali, Pelle Miljoona ja muut musiikkiharrastukseni ensimmäisinä vuosina järisyttävästi kolahtaneet nimet. Nykyään nekin ovat olleet taas jo vuosikymmeniä suosikkejani, mutta teininä kävin läpi sellaisen heviputken, ettei sekaan juuri paljon muuta musiikkia mahtunutkaan.

Alla olevista lätyistä voisin joistakin kertoa tarkemmin. Saapa taas joku ihminen aiheen ihmetellä, kun kuulemma "kukaan ei voi muistaa vuosilukuja, ihmisten nimiä ja muuta" kuten minä. Mielestäni siinä ei ole mitään ihmeellistä. Päinvastoin olisi huolestuttavaa, ellen tietäisi esimerkiksi milloin olin Manowarin konsertissa Helsingin Kulttuuritalolla tai koska kävin ensimmäisen kerran Bengtskärin majakalla.

Whitesnaken Saint And Sinners -albumi ei ole bändin arvostetuimpia, mutta se oli ensimmäinen WS-levyni. Isoäitini, piikkiöläinen Hilja Lax osti sen minulle kesällä 1983 Turun Musiikki-Mossesta. Liike sijaitsi suunnilleen Tinatuoppia vastapäätä Eerikinkadun sisäpihalla.

Tarkoitukseni oli tuolloin hankkia Hanoi Rocksin Self Destruction Blues, mutta jotenkin kallistuinkin Whitesnakeen. Sattumalta muuten molemmat orkesterit esiintyivät kyseisen vuoden Ruisrockissa. Todennäköisesti sinne pääsy olisi järjestynyt jos olisin asunut Turussa, mutta Kustavista käsin se oli 13-vuotiaalle mahdoton suoritus.

Self Destruction Blues puolestaan päätyi minulle seuraavana syksynä siirryttyäni yläasteelle Taivassaloon. Vuotta ylemmällä luokalla ollut Riku Lindroos myi levyn minulle 30 markalla.

Syksyllä 1994 Tinatuopissa käydyn keskustelun perusteella myin saman albumin Nina Karvoselle (nyk. Penttinen) huimaan 200 markan hintaan. En ollut lainkaan innokas luopumaan levystä, joten kun hinta lopulta kohosi tuollaisiin sfääreihin, olin valmis tekemään kaupat. Moisella summallahan sai monta tuoppia olutta.

Seuraavalla viikolla ostin Self Destruction Bluesin uudelleen Turun Yliopistonkadun päässä yhä sijaitsevasta Alfa Antikvasta. Hinta oli 30 markkaa.

The Lords Of The New Church on peräisin Kustavissa naapuritalossa asuneelta Heikki "Hopo" Saloselta. Vaihdoin levyn hänen kanssaan Rushin Signalsiin, jota pidin tuolloin aivan paskana. Nyttemmin sekin kyllä toimii. Vaihtokauppa oli onnistunut - Lordsin esikoislevy on kestänyt aikaa hienosti ja on todellinen klassikko.

Twisted Sisterin debyyttialbumi Under The Blade oli tamperelaisen Poko Rekordsin maahantuoma. Se julkaistiin pienellä Secret-levymerkillä, eikä kiekko herättänyt aikanaan mitään mielenkiintoa ainakaan Suomessa. Pokon levykauppa Epe's Music Shop myikin sitä 14 markan alennushintaan ja keväällä -83 tilasin levyn Epen postimyynnistä. Loistava kiekko yhä edelleen.

Dion Holy Diver ja Black Sabbathin Born Again on molemmat ostettu Uudenkaupungin Levystä ja musiikista. Putiikki sijaitsi autotehtaasta tunnetun pikkukaupungin Rantakadulla.

Dion levy on jäänyt mieleen myös siitä, että samana päivänä kun sen hankin eli 5. elokuuta 1983, naapurin poikaa puri uiva kyy Kustavissa. Hengenlähtö oli lähellä.

Holy Diverin kannessa on nykyään itsensä Ronnie James Dion nimikirjoitus. Sen sain Oulun jäähallin takahuoneessa Monsters Of Millennium -kiertueen pressitilaisuuden yhteydessä marraskuussa 1999.

Koska listaukseen sai koota vain kymmenen albumia, jäivät rannalle ruikuttamaan muun muassa Motörheadin Iron Fist ja Iron Maidenin Piece Of Mind.

Kitarapoppia englanniksi

Yle Teeman Elävässä arkistossa esitettiin maaliskuun 21. päivä jakso nimeltä Kitarapoppia englanniksi. Ohjelma oli tehty vuonna 2007, mutta on aikoinaan jäänyt ainakin minun ulottumattomiin.

Toimittaja Harri Hakasen asiantuntevasti juontamat Elävän arkiston ohjelmat ovat mielenkiintoisia, ja niitä soisi tulevan uusintoina useamminkin. Sarjassa on käsitelty muun muassa suomalaisen heavy metallin alkuvaiheita. Jaksossa vieraana oli Sarcofagus -yhtyeen Kimmo Kuusniemi.

Sarcofagus


Sarcofagus ei ollut kitarapoppia, vaikka englanniksi lauloikin. Bändin mikrofoniin hönkäilivät nykyään paremmin Havana Blackista tunnettu Hannu Leiden ja myöhemmin Jukka Homi. Hänet tunnetaan nyttemmin Jukka Lewiksenä, joka soittaa bassoa Yössä. Mies on myös hevibändi OZin basisti, jossa hän tosin esiintyy Jay C. Blade -nimisenä.

En ole koskaan suuremmin ollut Elävän arkiston jakson mukaisen englanninkielisen kitarapopin fani, vaikka esimerkiksi Beatlesista olen pienestä pitäen tykännytkin. 90-luvun puolivälissä tältä musiikilta ei voinut välttyä missään. Silloisessa kantakapakassani Tinatuopissakin soi lähes taukoamatta Oasiksen ensimmäinen levy Definately Maybe.

Tuolloin Oasis lähinnä vitutti, mutta 1995 ilmestyneestä kakkoslevystä (What's The Story) Morning Glory jo tykkäsin. Siinä oli Rolling Stonesin mieleen tuovia kappaleita ja meno muutenkin astetta reippaampaa.

Kitarapoppia englanniksi -ohjelman suomalaiset bändit tulivat kaikki aikoinaan tutuiksi, jos ei nyt keikalla, niin vähintään Rumba- ja Soundi -lehtien kautta. Ainakin Pansies, Super, Supperheads ja Poverty Stinks mainittiin ohjelmassa useaan otteeseen.

Supperheadsin näin talvella 1995 Kårenilla keikalla. Muistan pitäneeni esityksestä. Samana iltana lavalla oli muutama muukin bändi, joista yhden nimeä en saa nyt millään päähäni... Moniosainen nimi. Se levytti Poko Rekordsille. Tarkistus Pokon sivuilta ei sekään tuo tulosta, koska bändiä ei yhtiön kataloogissa lue. Mutta eipä siellä sen puoleen lue nokialaisen hevibändi Outburstinkaan nimeä, joka 80-luvulla oli Pokon leivissä.

Kitarapoppia englanniksi -lähetyksen mielenkiintoisin orkesteri oli Poverty Stinks. Laulajakitaristi Jarmo Laine jutusteli mukavia Hakasen kanssa. 60-lukuista, hieman Beatlesin tapaista musiikkia soittanut helsinkiläisyhtye pakersi vuosikaudet, muttei päässyt koskaan ansaitsemaansa suosioon. Jostain syystä bändi kolahti meikäläiselle jo ensilevynsä Gargle Blaster aikoihin 1990. Seuraavana vuonna ilmestynyt Getting Deeper oli vielä parempi. Myöhemmistä levyistä muistan ainakin kaksi.

Kun Pearl Jam peruutti viime tipassa Ruisrockin keikkansa 1992, otettiin sen korvaajaksi alunperin sivulavalle sijoitettu Poverty Stinks. Bändi sai soitella päälavalla ja varmaan pitempäänkin kuin oli suunniteltu. Minua tällainen ratkaisu ei haitannut lainkaan, sillä Poverty Stinks voitti ja voittaa yhä mennen tullen tyhjänpäiväisen Pearl Jamin. Käsittämätöntä, näin mitäänsanomatonta musiikkia tehnyt yhtye kohosi miljoonamyyntiin. Minun puolestani näiden kahden orkesterin suosiot olisi voinut kääntää toisinpäin.

Suomalaisen kitarpopin huippuna pidän Poverty Stinksin vuonna 1993 ilmestynyttä Summer Will Never End -kappaletta.

Pasi Raappana Airistolla

Yksi suomalaisen rockin kummallisuuksista on turkulainen Pasi & Mysiini ja sitä seurannut Pasin Liiga. Näiden takana oli laulajakitaristi Pasi Raappana, jonka omalaatuinen ääni ja merkillinen tapa laulaa ei ehtinyt aueta suurelle yleisölle. Raappana kuoli kymmenisen vuotta sitten.

Baareissa viihtynyt ja boheemielämää viettänyt Raappana ehti 1980-luvun alkuvuosista lähtien levyttää muutaman lp-levyn ja lukuisia singlejä. Mies oli jossain välissä porvarillisissa hommissakin ainakin Turun Sanomien kirjapainossa, josta muutamat tuttavani hänet hyvin muistavat.

Keikalla taisin nähdä Pasin Liigan ainoastaan kolme kertaa. Mieleen jäivät saksankieliset välispiikit, kuten "danke schön" jokaisen kappaleen lopuksi. Tietääkseni Pasi ei eri kokoonpanojensa kanssa keikkaillut juurikaan ympäri Suomea, ellei sitten ihan 80-luvun alussa. Muuten mies bändeineen jäi paikalliseksi ihmeeksi.

Vaikka Pasi Raappanan musiikki oli alusta asti marginaalitavaraa, olisi hänen mahdollisesti tunnetuin biisinsä Tiukkaa penalii ainakin voinut soida laajemmaltikin radioaalloilla ja kotisoittimissa.

Hiljattain Youtubeen ilmestyi Airisto -niminen kappale, johon on aikoinaan tehty oikein musiikkivideokin. Ruissalon Kansapuistossa kuvattu pätkä on hyvä ajankuva vuodesta 1990.

Mikä lie videon syntytarina? Onko Turun kaupungilla ollut tarkoitus käyttää sitä matkailumainoksena? Rappana ei kumminkaan varsinaisesti ollut kovin hohdokas kaupunkimannekiini.

Onko sen takana Pasin tuttavat tai peräti fanit, jotka halusivat tehdä miehelle musiikkivideon? Tytöt rannalla vaikuttavat ainakin varta vasten mukaan pyydetyiltä, eivätkä tyypillisiltä Pasi-faneilta, joita saattaa vielä nykyäänkin löytää esimerkiksi turkulaisbaari Tinatuopista.