Kitarapoppia englanniksi

Yle Teeman Elävässä arkistossa esitettiin maaliskuun 21. päivä jakso nimeltä Kitarapoppia englanniksi. Ohjelma oli tehty vuonna 2007, mutta on aikoinaan jäänyt ainakin minun ulottumattomiin.

Toimittaja Harri Hakasen asiantuntevasti juontamat Elävän arkiston ohjelmat ovat mielenkiintoisia, ja niitä soisi tulevan uusintoina useamminkin. Sarjassa on käsitelty muun muassa suomalaisen heavy metallin alkuvaiheita. Jaksossa vieraana oli Sarcofagus -yhtyeen Kimmo Kuusniemi.

Sarcofagus


Sarcofagus ei ollut kitarapoppia, vaikka englanniksi lauloikin. Bändin mikrofoniin hönkäilivät nykyään paremmin Havana Blackista tunnettu Hannu Leiden ja myöhemmin Jukka Homi. Hänet tunnetaan nyttemmin Jukka Lewiksenä, joka soittaa bassoa Yössä. Mies on myös hevibändi OZin basisti, jossa hän tosin esiintyy Jay C. Blade -nimisenä.

En ole koskaan suuremmin ollut Elävän arkiston jakson mukaisen englanninkielisen kitarapopin fani, vaikka esimerkiksi Beatlesista olen pienestä pitäen tykännytkin. 90-luvun puolivälissä tältä musiikilta ei voinut välttyä missään. Silloisessa kantakapakassani Tinatuopissakin soi lähes taukoamatta Oasiksen ensimmäinen levy Definately Maybe.

Tuolloin Oasis lähinnä vitutti, mutta 1995 ilmestyneestä kakkoslevystä (What's The Story) Morning Glory jo tykkäsin. Siinä oli Rolling Stonesin mieleen tuovia kappaleita ja meno muutenkin astetta reippaampaa.

Kitarapoppia englanniksi -ohjelman suomalaiset bändit tulivat kaikki aikoinaan tutuiksi, jos ei nyt keikalla, niin vähintään Rumba- ja Soundi -lehtien kautta. Ainakin Pansies, Super, Supperheads ja Poverty Stinks mainittiin ohjelmassa useaan otteeseen.

Supperheadsin näin talvella 1995 Kårenilla keikalla. Muistan pitäneeni esityksestä. Samana iltana lavalla oli muutama muukin bändi, joista yhden nimeä en saa nyt millään päähäni... Moniosainen nimi. Se levytti Poko Rekordsille. Tarkistus Pokon sivuilta ei sekään tuo tulosta, koska bändiä ei yhtiön kataloogissa lue. Mutta eipä siellä sen puoleen lue nokialaisen hevibändi Outburstinkaan nimeä, joka 80-luvulla oli Pokon leivissä.

Kitarapoppia englanniksi -lähetyksen mielenkiintoisin orkesteri oli Poverty Stinks. Laulajakitaristi Jarmo Laine jutusteli mukavia Hakasen kanssa. 60-lukuista, hieman Beatlesin tapaista musiikkia soittanut helsinkiläisyhtye pakersi vuosikaudet, muttei päässyt koskaan ansaitsemaansa suosioon. Jostain syystä bändi kolahti meikäläiselle jo ensilevynsä Gargle Blaster aikoihin 1990. Seuraavana vuonna ilmestynyt Getting Deeper oli vielä parempi. Myöhemmistä levyistä muistan ainakin kaksi.

Kun Pearl Jam peruutti viime tipassa Ruisrockin keikkansa 1992, otettiin sen korvaajaksi alunperin sivulavalle sijoitettu Poverty Stinks. Bändi sai soitella päälavalla ja varmaan pitempäänkin kuin oli suunniteltu. Minua tällainen ratkaisu ei haitannut lainkaan, sillä Poverty Stinks voitti ja voittaa yhä mennen tullen tyhjänpäiväisen Pearl Jamin. Käsittämätöntä, näin mitäänsanomatonta musiikkia tehnyt yhtye kohosi miljoonamyyntiin. Minun puolestani näiden kahden orkesterin suosiot olisi voinut kääntää toisinpäin.

Suomalaisen kitarpopin huippuna pidän Poverty Stinksin vuonna 1993 ilmestynyttä Summer Will Never End -kappaletta.

Yön Kiitos ja kunnia TV2:lla

TV2 esitti keskiviikkona 11. tammikuuta Helsinki Areenalla kuvatun koosteen Yön Kiitos ja kunnia -kiertueen konsertista. Keikkapäivä oli 10. joulukuuta 2011.

Kirjoitin marraskuussa blogiini kiertueen Turun osuudesta. Oli hämmästyttävää nähdä ja kuulla television välityksellä, kuinka paljon eroa keikoissa olikaan. Joko televisiolähetykseen päätynyttä materiaalia on leikattu rankalla kädellä tai sitten Yö tosiaan oli erilainen näillä kahdella keikalla.

Kun Turun konsertissa puolet ajasta varasti taustalaulajanaiset, Jussi Hakulinen ja basisti Jukka Lewis, näytettiin nyt pääosin sitä jota pitäisikin näyttää eli laulaja Olli Lindholmia. Turun keikalla hänen ääni ilmeisesti reistaili pahemman kerran, joten korvaajiksi otettiin muita kiertueella mukana olleita laulutaitoisia ihmisiä.

Settilistakin näköjään eli kiertueella. Turussa bändi aloitti uransa ensimmäisellä hitillään Likaiset legendat l, jonka jälkeen seurasi välittömästi seuraava alkuaikojen hitti Särkynyt enkeli. Helsingissä keikka alkoi viimeksi mainitulla. Tai sitten koostetta oli saksittu.

Television välityksellä minäkin näin nyt Yön kosketinsoittajan, joka Turussa oli katseeni ulottumattomissa jossain lavarakenteiden sivulla.

Kamera- ja ohjaustyö oli ensiluokkaista. Olli Lindholmin välihöpinät olivat suurimmaksi osaksi toistoa Turun keikasta, mutta ainakin yhden asian hän muisti väärin spiikatessaan Kuorotyttö -biisiä sisään. Kappale on nimittäin vuodelta 1984, eikä 1985, kuten Lindholm kertoi.

Olen kerran tavannut Olli Lidholmin kahden kesken. Tämä tapahtui helsinkiläisessä hotellihuoneessa talvella 2003. Tarkemmin asiasta voi lukea oheisesta linkistä.

http://www.sue.fi/2008/02/yo-tekee-pojasta-miehen/

Yön Kiitos ja kunnia HK Areenalla

Lauantaina 26. marraskuuta Turun HK Areenalla esiintyi Yö. Porilaislähtöinen orkesteri juhlistaa 30-vuotista taivaltaan konserttikiertueella, joka kattaa isoja halleja ympäri Suomenmaan. Kiertueen nimi on Kiitos ja kunnia.

Kuusimiehiseksi kasvanut Yö esiintyi Turussa lisäjäsenillä vahvistettuna. Taustalaulajina toimivat omillaankin megasuosittu iskelmälaulaja Suvi Teräsniska sekä minulle aikaisemmin tuntemattomat Annika Eklund ja Miina Mikkonen. Yöhön sen alkutaipaleella 80-luvulla kuulunut Jussi Hakulinen oli hänkin mukana.

Turun konsertissa oli yleisöä laulaja Olli Lindholmin välispiikin mukaan viisi tuhatta. Aikamoinen määrä. Liput maksoivat 34 euroa.

Krääsämyyntiä.

Heti hallin pihalla törmäsin kustavilaisiin tuttuihini. Joukkio oli pikkubussilla liikkeellä pikkujoulua viettämässä. Myöhemmin bongasin heidät yläkatsomosta käsin vip-alueella, joka oli jäälle aidattu erillinen lohko. Vip-liput maksoivat 135 euroa. Se sisälsi ainakin sisäänpääsyn ja ruokailun. Juomien määrästä en tiedä, mutta luulisi tuohion hintaan saavan muutakin kuin pari joulukinkun siivua.

Hyvin tärkeät ihmiset (VIP) ruokailevat.

Yleisön ikärakenne oli melko iäkästä. Väittäisin, että konsertin keski-ikä oli ainakin 50 vuotta, ellei jopa enemmän. Tunsin itseni nuoreksi tuossa joukossa. Samalla tajusin, että se Yö, jonka näin ensimmäisen kerran keikalla syksyllä 1984 Kalannin Urheilutalolla, on enää muisto vain. Nykyinen Yö on iskelmäorkesteri, josta tykkäävät katsomossa kohteliaasti taputtaneet vanhat mummotkin.

Näkemistäni lukuisista Yö-keikoista bändi oli rankimmillaan kesällä 1999 Tammerfestissa Tampereella. Tulliklubilla soittanut yhtye luukutti niin rajusti, että musiikin saattoi luokitella jopa heviksi tai ainakin hard rockiksi. Kitaristit Markku Petander ja Jani Viitanen vinguttivat keppejään niin perkeleesti, että Yön muutenkin raskain kappale Lasisilmä sai vielä kovemman käsittelyn. Bändi kuulosti lähes Judas Priestiltä, niin hullulta kuin se nyt voikaan tuntua!

Melko pian tuon jälkeen, uuden vuosituhannen alkuvuosina, Olli Lindholm hajoitti yhtyeen ja uusi kokoonpano alkoi tehdä entistä kevyempää ja iskelmällisempää musiikkia. Sillä tiellä Yö on yhä. Suositumpana kuin koskaan.

HK Areenalla Lasisilmä kuultiin hittipotpurissa, jonka lauloivat vierailevat naistähdet. Se, ja muut samassa rytäkässä tulleet kappaleet, oli sovitettu iskelmäksi. Paikoin tyttöjen kiekumisesta tuli mieleen 90-luvulla vaikuttanut kommunistibändi Ultra Bra.

Yö-päällikkö Olli Lindholmin ääni on nähnyt parempiakin aikoja. Pelkästään miehen puhe välispiikkien aikana kuulosti tuskalliselta. Lindholmin tauot herättivät kummastusta useammassakin paikallaolijassa. Mies poistui lavan taakse tuon tuosta, jolloin mikrofoniin ääntelivät naisvieraat kukin vuorollaan, basisti Jukka "Jay C. Blade" Lewis ja Jussi Hakulinen. Näistä Hakulisen osuudet, laskujeni mukaan kuusi biisiä, toimivat parhaiten.

Jukka Lewiksen laulamat tyhjänpäiväiset puoli-iskelmät olisi voinut jättää setistä pois. Tuleekin mieleen, kuinka hänen kaltainen hevimies edes kehtaa esittää moisia itkuvirsiä. Yön klassikkobiisien kanssa niillä ei ole mitään tekemistä, joten tarjolle jää vain Lindholmin paikkaamisen mahdollisuus.

Vaihteeksi Olli Lindholm laulamassa.

Soiton puolesta Yön kaverit ovat ammattilaisia. Entinen Nuket- ja Michael Monroe -kitaristi Daffy Terävä osaa käsitellä kuusikielistään miehen ottein, vaikka Yön nykylinja sitä pahasti rajoittaakin. Jukka Lewis on ammattilainen basson varressa ja entistä Horsepower -rumpali Ari Toikan työskentelyä oli suorastaan ilo seurata. Pianon takana istunut Mikko Kangosjärvi jäi hiukan statistiksi, enkä nähnyt vilaustakaan Jari Latomaasta, jonka piti esitteen mukaan soittaa koskettimia, akustista kitaraa ja vielä taustalaulaakin.

HK Areena oli oikea valinta Yön keikkapaikaksi. Kylpylähotelli Caribian muuten oiva sali ei olisi millään riittänyt tällaiselle yleisömäärälle. Luullakseni yleisö suurimmaksi osaksi sai sitä mitä hakikin, vaikka biisilistassa olisi ainakin minun mielestäni ollut rutkasti korjattavaa.

Hevibändi OZin paluu

Nakkilasta 80-luvun alkupuolella Tukholmaan muuttanut hevibändi OZ tekee paluuta. Työn alla on uusi albumi Burning Leather ja muutamia keikkoja pitkin kesää. Yhtye esiintyi viime viikonloppuna Etelä-Ruotsin Sweden Rockissa. Keikka oli ainakin Youtube -pätkien ja paikalla olleiden tuttujeni mukaan erittäin kova.

OZ ei ikinä noussut kulttinimeä kummemmaksi. Bändi teki 80-luvulla muutaman älppärin, mutta suosiota ja keikkoja ei pahemmin siunaantunut. 1987 OZin piti saada iso levytyssopimus, mutta jostain syystä homma kaatui. Yhtye yritti vielä 90-luvun alussa uutta tulemista, mutta 1991 ilmestynyt Roll The Dice -levy jäi sen viimeiseksi.

Monet muistavat OZin pelkästään Third Warning -levyn kansikuvasta. Siinä laulaja Ape de Martinez (oli myös nimellä Ape De Martini) alias Tapani Hämäläinen pitää kourassaan vesuria. Apen lisäksi 80-luvun OZ-ukkeleita nykykokoonpanossa ovat rumpali Mark Ruffneck (Pekka Mark) ja Jay C. Blade (Jukka Lewis). Hän on nykyään paremmin tunnettu Yö-yhtyeen basistina, jossa hän on soittanut 90-luvun lopulta asti.

Syksyllä ilmestyvän uutuusalbumin tuottaa Entombedista ja Hellacoptersista tuttu Nicke Andersson. Levyllä soittavat Martinezin, Bladen ja Ruffneckin lisäksi suomalaiskitaristit Costello Hautamäki (Popeda, Hanoi Rocks) ja Markku Petander (Yö, Popeda). OZin keikkakokoonpano on mennyt uusiksi. Hautamäen ja Petanderin tilalla ovat ruotsalaiskitaristit. Hautamäki ei ehdi keikoille Popeda -kiireittensä takia ja Petanderilla on murtunut jalka, koska hän harjoitteli Eddie Van Halen -tyylisiä hyppyjä liian innokkaasti. Siinä sitä oikean elämän Spinal Tapia!

Suosikkilevyni OZin tuotannosta on 1983 ilmestynyt Fire In The Brain. Noin puolen tunnin mittainen kiekko on ytimekäs hevipläjäys, jossa bändi esittää 80-luvun alulle tyypillistä melko simppeliä hevirokkia. Vertailukohteita voi hakea niin NWOTBHMin (eli brittiläisen uuden aallon heavy metallin) parista kuin saksalaisesta Acceptistakin.

 

Yön laulaja, Porista lähtöisin oleva Olli Lindholm, kertoi minulle helmikuussa 2003 helsinkiläisessä hotellihuoneessa, että aikoinaan OZin laulaja Ape riehui ja haastoi riittaa nuorison suosimalla tanssipaikalla Köyliön Lallintalolla. "Ei siellä uskaltanut käydä sen takia", Lindholm muisteli. Käsittääkseni Olli tarkoitti aikoja, jolloin hän kävi Lalliksella bändejä katsomassa. Aikoja ennen Yön 1983 alkanutta suosiota.

Paljon on vettä virrannut Köyliönjärvessä noista ajoista. Jay C. Bladekin on soittanut bassoa Yössä jo 13 vuotta. Satakuntalaispitäjä Nakkila tuntui varmasti vajaat kolmekymmentä vuotta sitten ahdistavalta paikkakunnalta aloitteleville hevimuusikoille. Niinpä OZ siirtyikin lahden toiselle puolelle Ruotsiin luomaan uraa. Tiedä sitten miten Tukholma otti "riehuvat" suomalaiset vastaan. Asiasta varmaan saadaan parempaa tietoa tulevaisuudessa, jolloin helsinkiläisen harrastajatoimittaja Lauri Ylitalon kirja 80-luvun suomihevistä pitäisi ilmestyä.

OZ Sweden Rock Festivalin lavalla kesäkuussa 2011.

Keväällä 2011 ilmestynyt promovideo Dominator -kappaleesta.