Ansu Saaronniemen rantakalliolla

Nelosella esitettävässä suositussa Voice Of Finland -ohjelmassa tänä talvena kisannut turkulaislaulaja Ansu Aaltolehto on ollut muutaman kerran fotomallinani. Viime elokuun lopulla kävimme Turun Ruissalon Saaronniemessä kuvaamassa, mutta kuvien julkaisu on jäänyt tähän päivään.

Olin nähnyt Ansulla jossain yhteydessä hienon mustan nahkamekon. Se näytti sen verran hyvältä, että pyysin häntä ottamaan vaatteen mukaan. Näin jälkikäteen mietittynä ehkä urbaanimpi rakennettu ympäristö olisi saattanut sopia mustan nahan kanssa paremmin yhteen kuin ilta-aurinkoinen rantakallio, mutta näillä silloin mentiin.

Olen seurannut huonosti Voice Of Finlandia, enkä tiedä onko ohjelma poikinut Ansulle lisää lauluommia tai miten hän on kilpailussa pärjännyt. 80-luvun hevirokkibiisejä esittävän Jailbreakin keulilla hän kumminkin tekee keikkaa säännöllisesti. En ole hetkeen yhtyettä nähnytkään, joten asia pitäisi korjata lähiaikoina.

Ansu on tehnyt soolomateriaalia Sheelaz-nimellä. Pari musiikkivideotakin on julkaistu.

Michael Monroe Viking Gracella 19. joulukuuta 2015

Suomen tunnetuimpiin rokkitähtiin jo vuosikymmeniä kuulunut Michael Monroe on nauttinut 2010-luvulla suurempaa suosiota maassamme kuin 80-luvulla Hanoi Rocksin aikoina.

Syynä tähän on etenkin Voice Of Finland -ohjelma, jossa laulaja häärii tuomarina. Televisio on saanut monet pikkulapsista mummoihin kääntymään Monroe-faniksi, vaikka yksikään  uusioihailija tuskin osaa nimetä edes yhtä hänen kappalettaan. Sankari itse sanoi hiljattain jossain haastattelussa, että hän on vähän kuin "sarjakuvahahmo", josta on helppo tykätä. Osuva kuvaus.

Oma Monroe -historiani menee aina vuoteen 1981 ja Hanoi Rocksin ensimmäiseen levyyn Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks. Välillä onkin vähän turhauttavaa seurata pelkästään ulkomusiikillisista syistä Monroeen ihastuneita. Mikäli Monroe näyttäisi vaikka Timo Soinilta tai Petteri Orpolta, ei fanilauma olisi lähellekään tätä luokkaa - vaikka musiikki olisikin tismalleen samanlaista. Mutta toki kaikilla on oikeus hänestä tykätä. 

Michael Monroe keikalla Kaarinan Old Texasissa maaliskuussa 2011.

Michael Monroe on 2010-luvulla tehnyt omaa nimeään kantavalla bändillä kolme albumia. Tuorein niistä ilmestyi viime syksynä. Kammottavasta kannesta huolimatta Blackout States on täyttä rautaa, paras nykybändin kolmesta tuotoksesta.

Sensory Overdrive (2011) oli pätevä punk- ja rock'n'roll -albumi, jolla vieraili hiljattain kuollut Motörheadin Lemmy Kilmister. Syksyllä 2013 ilmestynyt Horns And Halos oli puolestaan valtava pettymys. Se on heikointa mitä Michael Monroe on 35-vuotisen levytyshistoriansa aikana tehnyt.

Horns And Halosin, valtavan ja vähän keinotekoisenkin Voice Of Finland -suosion perustella pitkä fanisuhteeni Michael Monroeen alkoi hieman rakoilla. Hänen loputtomat vierailunsa The Boysin, Alice Cooperin tai Motörheadin keikoilla rupesivat ärsyttämään. Liika on liikaa.

Blackout States -albumi ja joulun alla koettu keikka Viking Linen Grace -laivalla palautti uskoni Monroeen. Se oli varmasti vuoden 2015 paras konserttielämys, ehkä jopa yksi kaikkien aikojen kovimmista.

Blackout States on pullollaan iskeviä ja tarttuvia biisejä. Hoilauskertosäkeitä, kunnon riffittelyä, hyvät soundit ja kiekko on juuri sopivan mittainen. Mikäli levy olisi ilmestynyt 70/80-lukujen taitteessa, olisi se välitön klassikko. Vuonna 2015 kiihkeä punkrokki kelpaa vielä ainakin minulle.

Orkesteri esitti melkein kaikki uuden albumin kappaleet sekä muutaman Hanoi Rocks -klassikon. Niissäkin riittäisi sarkaa vaikka kuinka, mutta Monroe jaksaa hinkata loppuunkulunutta Malibu Beach Nightmarea vuodesta toiseen. CCR-laina Up Around the Bend lienee pakkokauraa, vaikka sitä ei bändin alkuaikoina soiteltu. Hanoi -lainoista toimi parhaiten Oriental Beat.

Monroen varhaisemmasta soolomateriaalista poimittu Man With No Eyes oli odotettu kappale. Keikoilla on veivattu turhan paljon samoja soolouran lauluja, vaikka valinnan varaa olisi poimia melkein mikä tahansa ralli etenkin albumilta Not Fakin' It, -89. Levyn Dead, Jail Or Rock'n'Roll on miehen suurimpia hittejä ja oli nytkin luonnollinen osa keikkasettiä.

Kitaristi Steve Contea tuurasi neljällä Suomen keikalla kanadalainen Todd Kerns. Normaalisti kaveri soittelee bassoa Guns N' Roses -kitaristi Slashin bändissä. Hän sopi Monroen pumppuun mielestäni jopa paremmin kuin Conte, toisen kepittäjän Rich Jonesin hoidellessa oman tonttinsa toisessa päässä lavaa.

Juttelin Kernsin kanssa pariinkin otteeseen laivalla. Hän kertoi olevansa kovasti tyytyväinen kokemuksiina Monroen bändissä ja Suomessa. Mukava heppu ilman minkäänlaisia tähdenelkeitä.

Keikka-areenana Gracen yökerho on pirun hyvä. Sekä ennen ja jälkeen Monroen esiintyneen coverbändin että sankarin itsensä soundit olivat moitteettomat, äänenvoimakkuus juuri sopiva ja tilaa aktiiviseen lavaliikehdintäänkin riitti.

Livekuvat Viking Gracelta: Jarkko Vartija

Michael Monroe itsenäisyyspäivänä Caribiassa

Viisikymppisenä kotimaassaan suosionsa huipulle päässyt Michael Monroe valloitti bändeineen Turun Caribian Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta.

Voice Of Finlandin tuomarointipestin myötä tuulipukukansallekin tutuksi tullut entinen Hanoi Rocks -laulaja on pari vuotta nauttinut kansan syvien rivien suosiosta. Toista oli 80-luvulla, jolloin häntä pidettiin homona ja narkomaanina.

Tuolloin lähinnä teinitytöt tykkäsivät "Makkosesta", mutta sentään jotkut pojatkin uskalsivat ilmaista mieltymyksenä Hanoi Rocksiin. Olin yksi heistä. Joulukuussa 1981 isältä lahjaksi saatu Hanoin ensimmäinen lp-levy Bangkok Shocks, Saigion Shakes, Hanoi Rocks pyörii tänäkin päivänä silloin tällöin levysoittimessani. Se oli alkusysäys Hanoi-diggailulleni.

Caribian keikalla tavallaan sulkeutui kolmenkymmenen vuoden ympyrä. Kuten pari blogikirjoitusta aiemmin mainitsin, näin Hanoi Rocksin ensimmäisen kerran livenä joulukuussa 1983. Caribian lavalla Monroen ohella heilui basisti Sami Yaffa, joka kuului Hanoin 80-luvun kokoonpanoon.

Alkuvauhtia iltaan kävin ottamassa työkaverin luona Turun Itäharjulla. Ohjelmassa oli muun muassa viinanjuontia ja sähkörumpujen soittelua. Sieltä hujautimme taksilla Ylioppilaskylän naapurissa olevalle Caribialle. Normaalisti se on kylpylä-hotelli, mutta tarvittaessa myös konserttiareena.

Turun Sanomat ja sosiaalinen media rummuttivat mainoksissaan keikkaa kuin se olisi ollut jotenkin normaalia erikoisempikin spektaakkeli. Ainakin näkyvyyttä tapahtumalle oli standardikeikkaa enemmän.

Iso sali oli täyttynyt väenpaljoudesta. Se varmasti johtui massiivisesta mainostamisesta ja toisaalta Monroen mediaseksikkyydestä. Tällaiset tapahtumat yleensä keräävät runsaasti ihmisiä, jotka saapuvat paikalle vain koska muutkin tekevät niin. Silloin musiikki on täysin toissijainen asia.

Michael Monroen levyt tai keikat eivät ole muuttuneet kaupallisemmaksi tai radioystävällisemmäksi uuden menestyksensä myötä. Siitä isot pisteet. Hänen musiikkinsa ja nykyfaniensa kesken on kumminkin aikamoinen vastakkainasettelu, ainakin Suomessa. Nimittäin uskon, ettei kolmasosakaan yleisöstä olisi tiennyt edes muutamaa illan pääesiintyjän kappaletta nimeltä, mikäli pientä galluppia olisi tehty satunnaisille vastaantulijoille.

On vaan niin hienoa tulla katsomaan televisiosta tuttua ikinuorta rokkaria. Pienemmässä mittakaavassa se on vähän sama homma kuin Ozzy Osbournella, joka toikkaroi pilleripäissään The Osbournes Showssa ja kansa hurrasi, vaikka tuskin oli koskaan kuullutkaan yhtään Ozzyn kappaletta. Korkeintaan Black Sabbathin Paranoid saattoi olla biisinä tuttu, mutta esittäjä tuntematon.

Ruotsalaiskitaristi Dregen on poistunut MM:n kokoonpanosta ainakin toistaiseksi. Joidenkin arvailujen mukaan mies tuskin enää palaakaan ruotuun. Hänen tilallaan nähtiin brittiläinen Rich Jones, joka on ainakin minulle tuntematon hemmo. Rankasti tatuoitu kaveri suoriutui hommastaan vallan mainiosti, eikä Dregeniä tullut ollenkaan ikävä.

Keikan alkupuoli koostui pelkästään syksyllä ilmestyneen Horns And Halosin ja sitä pari vuotta vanhemman Sensory Overdriven kappaleista. Loppuolella kuultiin Hanoi Rocksin biisejä, Monroen ja Yaffan 90-luvun puolivälin Demolition 23 -yhtyeen tuotantoa sekä melkoinen määrä lainabiisejä. Samoja ralleja, joita jo Demolition 23 veivasi keikalla tässä samassa paikassa elokuussa 1994.

Vanhana fanina toivoisin jo vaihtelua settilistaan. Peruskaava on ollut liian kauan sama, vaikka uuden albumin kappaleita mukana nyt onkin. Ainakin kaikki Hanoi-biisit voisi pistää kiertoon. Tosin nyt ennenkuulemattomana Monroe-versiona soinut Underwater World oli piristävä poikkeus, vaikkei se Hanoin parhaimmistoon kuulukaan.

Loppupuolella konserttia tulleet ankarat punkkipläjäykset Problem Child ja In The Year '79 eivät varmaan sanoneet 90 prosentille yleisöstä yhtään mitään, mutta ainakin minua ja paria tuttuani niiden mukanaolo lämmitti kovasti. Kappaleet ovat Hanoi Rocksin tuntemattomampaa tuotantoa.

Hienoa, että Michael Monroe on keikalla näin hyvässä vedossa ja musiikillisesti tinkimätön, vaikka settilistaa voisi uusia rankalla kädellä.

Seuraavalla studiolevyllä soisi myös olevan kappaleita, jotka jäävät mieleenkin. Horns And Halos nimittäin on aikamoinen pettymys. Jos nyt jotain saa toivoa.

Settilista Caribialla 6.12. oli seuraavanlainen:

Horns and Halos
Trick of the Wrist
TNT Diet
Eighteen Angels
Ballad of the Lower East Side
'78
Stained Glass Heart
Soul Surrender
Child of the Revolution
Got Blood?
Modern Day Miracle
Underwater World
Motorvatin'
Hammersmith Palais
Malibu Beach Nightmare
Dead, Jail or Rock 'n' Roll
Nothin's Alright
Do Anything You Wanna Do
Saturday Night Special
I Wanna Be Loved/1970
Problem Child
In the Year 79
Love Song
Machine Gun Etiquette

Michael Monroen Horns And Halos

Helsinkiläislevy-yhtiö Spinefarmin julkaisema Michel Monroen seitsemäs sooloalbumi Horns And Halos myi Suomessa kultalevyyn vaadittavat 10 000 kappaletta parissa päivässä.

Monroen suosio Suomessa ei ole mikään ihme. Mies on ollut esillä viime vuosina valtavan paljon. Ruisrockin rantalavalla kuvattu 50-vuotiskonsertti näkyi Ylellä. Hänet kutsuttiin tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Hän on toiminut kissakummina ja Kalevala-korumannekiinina. Näkyvimpänä kaikista varmaankin Voice Of Finland- ohjelman tuomaroiminen Nelosella.

Kaiken mediahypen keskellä Monroen musiikkiurakin kukoistaa. Valitettavasti jonnekin matkan varrelle ovat nyt jääneen musiikin perusyksikkö eli hyvät kappaleet. Niistä Horns And Halosilla on huutava pula.

Mikäli tämä olisi jonkun muun orkesterin levy, voisin hyppiä onnesta. Mutta kun kyseessä on Michael Monroe, jonka musiikkia olen fanittanut vuodesta 1981, ei aihetta pomppimiseen löydy.

Michael Monroe keikalla Kaarinan Old Texasissa maaliskuussa 2011.

Eräs tuttu kertoi puhelimessa, että levy ei hänen mielestään "edelleenkään ole yhtä hyvä kuin Not Fakin' It". No, eipä varmaan olekaan. Musiikkihan on täysin erilaista kuin vertauskohteensa. Tuosta Monroen Amerikassa tehdystä toisesta soololevystä on kulunut jo aikaakin 24 vuotta. Ei mielestäni mitenkään MM:n verrattavissa nykytilaan.

Not Fakin' It oli amerikkalaista 80-luvun lopun hard rockia, mutta ei tukkaheviä, vaikka sitä siihen aikaan paljon tehtiinkin. Horns And Halos puolestaan on pääosin Ramones-tyyppistä punkrockia, johon on ängetty mukaan muunkinlaisia vaikutteita. Jossain kappaleissa törähtelevät Bruce Springsteen -tyyppiset puhaltimet, jossain pilkahtaa Aerosmith ja David Bowie.

Edellinen levy, talvella 2011 ilmestynyt Sensory Overdrive, oli muutamista täyteraidoistaan huolimatta varsin toimiva paketti. Uutuuslevy sen sijaan tuntuu olevan täyteraitoja pullollaan. Tilanne ei muutu, vaikka kuinka kiekkoa pyörittäisi - juuri mitään ei jää mieleen. Poissa ovat tarttuvat hoilutuskertosäkeet ja ilkeät kitarariffit.

Levyn suurin ongelma ovat keskinkertaiset biisit. Ainoastaan jo viime keväänä julkaistu single Ballad of The Lower East Side on ainut todella kova kappale. Sitä voi verrata edellislevyn '78- ja Trick Of Whrist -tykityksiin. Jopa hienosti nimetty avaus TNT Diet kuulostaa kovin väkinäiseltä pakkopullalta tylsää lopetustaan myöten.

Monroe ei Voice Of Finland -kiireidensä takia kuulemma ehtinyt itse tehdä biisejä levylle. Niinpä sillä kuullaan orkesterin muiden jäsenten sävellyksiä. Pääosassa on kitaristi Steve Conte, mutta muutkin ovat kantaneet kortensa kekoon. Kun ottaa huomioon millainen tausta äijillä on, ovat he saaneet aikaiseksi ihmeen tylsää materiaalia. Olenkin valmis nimeämään Horns And Halosin pettymykseksi.

Jollei punk- ja perusrockalbumi aukene edes viidellä kuuntelukerralla, ei silloin ole kuluttajassa vika. Voi voi Michael minkä teit...

Postipurjehdus 2012

Perinteinen Postipurjehdus oli ja meni viime viikonloppuna. Laivana oli Viking Linen Isabella, joka siirtyy muutaman kuukauden kuluttua muille vesille ja tilalle tulee uusi paatti.

Kävin Postipurjehduksella ensimmäisen kerran syksyllä 2004. Tuohon aikaan lähtö oli lauantaiaamuna, mutta se siirrrettiin muutama vuosi sitten perjantai-illaksi. Se liineekin monille parempi vaihtoehto. Tosin ohjelman kannalta todennäköisesti huonompi näin päin, sillä lauantai tuppaa helposti menemään hytissä krapulassa maatessa tai sitten uudessa nosteessa joissain laivan baareista.

Reissun musiikillisesta annista sen verran, että joillakin oli ihan omat poppivehkeet hytissä, kuten kuvasta näkyy. Yökerhossa esiintynyt Krista Siegfrids oli vallan mainio kaiken humpanväännön keskellä. Voice Of Finland -ohjelmasta tutuksi tullut rokkimimmi osaa hommansa ja on ulkoisestikin oikein tyylikäs.

Tätä kirjoittaessani maanantaina, on olo yhä sellainen, että laivalla on käyty. Aamuvuorossa töissä oli jokseenkin kalpeaa porukkaa. No, pääasia, että hauskaa oli jälleen kerran!

Viron rannikolla karille ajanut tankkeri, jota hinattiin kohti Naantalia.

Krista Siegfrids

Voice Of Finland

Katselin eilen toistamiseen  Nelosen Voice Of Finlandia.

Formaatti on tervehenkisempi kuin MTV3:n Idols, jossa ainakin takavuosina putoajat näytettiin surkeina häviäjiänä, joille sai nauraa vapaasti. Voin vain kuvitella kuinka paljon pilkkaa ja kärsimystä se on monille aiheuttanut.

On tietysti eri asia, jos Idols-kokelaat ovat mukana pelkästään hupimielessä. Siitä saakin jo vähän kuittailla, kun joku viitsii tulla koelauluun asti esittämään Teuvo Lomanin hitin Helsinki City Boy tahallaan päin honkia.

Voice Of Finlandissa tuomarit eivät näe laulajia etukäteen. He päättävät pelkän äänen perusteella jos tykkäävät henkilöstä ja haluavat hänet valmennustiimiinsä. Ohjelmaan valitut laulavat bändin säestyksellä yhden kappaleen.

Tiedä sitten onko varta vasten tarkoitus ollut pelkästään kannustaa kilpailijoita, mutta negatiivista palautetta ei ole pahemmin sadellut. Tässäkin suhteessa ohjelma poikkeaa Idolsista, jossa sananäppärä vakiotuomari Jone Nikula ylimielisine ja vittumaisine kommentteineen saa sapen kiehumaan kotikatsomossakin. Harvemmin törmää vastenmielisempään kaveriin.

Voice of Finlandin tuomaristossa on asiallisia tyyppejä. Neljä eri musiikkigenren edustajaa, joilla on yhteistäkin, mutta täysin erilaiset taustat. Tuomareina toimivat Fintelligens -rapyhtyeen Elastinen, iskelmäkonkari Paula Koivuniemi, suursuosikki Lauri Tähkä ja entinen Hanoi Rocks -laulaja Michael Monroe.

Vuodesta 2000 tavalla tai toisella ällöttämäni Elastinen vaikuttaa mukavalta hepulta, joka nyt vain itse sattuu tekemään todella huonoa musiikkia.

Michael Monroeta olen kuunnellut vuodesta 1981, joten hänen uraansakin olen seurannut tavallista aktiivisemmin. Monroen esittämämä musiikki on ollut alusta saakka ensiluokkaista. Viimeistään vuonna 2010 hän tuli yleisesti hyväksytyksi ja arvostetuksi hahmoksi kotimaassaan, kun linnan juhliinkin sateli kutsu.

Homoikoninakin tunnettu Paula Koivuniemi on levyttänyt jo melkein 50 vuotta sitten, joten hänellä on kokemusta alasta.

Muutama vuosi sitten megasuosioon kohonnut Lauri Tähkä on kai haalittu mukaan tuomaan jonkunlaista junttiutta kaupunkilaisartistien lomaan. Samalla katsojaluvut pysyvät korkeina, kun tuomaristossa istuu Elastistakin huomattavasti kuuluisampi laulaja. Mikään häjyurpo Tähkä ei kuitenkaan ole, vaan musiikkiammattilainen siinä missä muutkin tuomarit.

Voice Of Finlandin 13. tammikuuta lähetyksestä jäi mieleen turkulainen Isabella Hammarsten. Mahtava ääni.

http://www.nelonen.fi/ohjelmat/voice-finland/elastinen/isabella-hammarsten

Isabella ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, kuten eivät monet muutkaan VOF-kokelaat.