Michael Monroen Horns And Halos

Helsinkiläislevy-yhtiö Spinefarmin julkaisema Michel Monroen seitsemäs sooloalbumi Horns And Halos myi Suomessa kultalevyyn vaadittavat 10 000 kappaletta parissa päivässä.

Monroen suosio Suomessa ei ole mikään ihme. Mies on ollut esillä viime vuosina valtavan paljon. Ruisrockin rantalavalla kuvattu 50-vuotiskonsertti näkyi Ylellä. Hänet kutsuttiin tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Hän on toiminut kissakummina ja Kalevala-korumannekiinina. Näkyvimpänä kaikista varmaankin Voice Of Finland- ohjelman tuomaroiminen Nelosella.

Kaiken mediahypen keskellä Monroen musiikkiurakin kukoistaa. Valitettavasti jonnekin matkan varrelle ovat nyt jääneen musiikin perusyksikkö eli hyvät kappaleet. Niistä Horns And Halosilla on huutava pula.

Mikäli tämä olisi jonkun muun orkesterin levy, voisin hyppiä onnesta. Mutta kun kyseessä on Michael Monroe, jonka musiikkia olen fanittanut vuodesta 1981, ei aihetta pomppimiseen löydy.

Michael Monroe keikalla Kaarinan Old Texasissa maaliskuussa 2011.

Eräs tuttu kertoi puhelimessa, että levy ei hänen mielestään "edelleenkään ole yhtä hyvä kuin Not Fakin' It". No, eipä varmaan olekaan. Musiikkihan on täysin erilaista kuin vertauskohteensa. Tuosta Monroen Amerikassa tehdystä toisesta soololevystä on kulunut jo aikaakin 24 vuotta. Ei mielestäni mitenkään MM:n verrattavissa nykytilaan.

Not Fakin' It oli amerikkalaista 80-luvun lopun hard rockia, mutta ei tukkaheviä, vaikka sitä siihen aikaan paljon tehtiinkin. Horns And Halos puolestaan on pääosin Ramones-tyyppistä punkrockia, johon on ängetty mukaan muunkinlaisia vaikutteita. Jossain kappaleissa törähtelevät Bruce Springsteen -tyyppiset puhaltimet, jossain pilkahtaa Aerosmith ja David Bowie.

Edellinen levy, talvella 2011 ilmestynyt Sensory Overdrive, oli muutamista täyteraidoistaan huolimatta varsin toimiva paketti. Uutuuslevy sen sijaan tuntuu olevan täyteraitoja pullollaan. Tilanne ei muutu, vaikka kuinka kiekkoa pyörittäisi - juuri mitään ei jää mieleen. Poissa ovat tarttuvat hoilutuskertosäkeet ja ilkeät kitarariffit.

Levyn suurin ongelma ovat keskinkertaiset biisit. Ainoastaan jo viime keväänä julkaistu single Ballad of The Lower East Side on ainut todella kova kappale. Sitä voi verrata edellislevyn '78- ja Trick Of Whrist -tykityksiin. Jopa hienosti nimetty avaus TNT Diet kuulostaa kovin väkinäiseltä pakkopullalta tylsää lopetustaan myöten.

Monroe ei Voice Of Finland -kiireidensä takia kuulemma ehtinyt itse tehdä biisejä levylle. Niinpä sillä kuullaan orkesterin muiden jäsenten sävellyksiä. Pääosassa on kitaristi Steve Conte, mutta muutkin ovat kantaneet kortensa kekoon. Kun ottaa huomioon millainen tausta äijillä on, ovat he saaneet aikaiseksi ihmeen tylsää materiaalia. Olenkin valmis nimeämään Horns And Halosin pettymykseksi.

Jollei punk- ja perusrockalbumi aukene edes viidellä kuuntelukerralla, ei silloin ole kuluttajassa vika. Voi voi Michael minkä teit...

Korroosio Down By The Laiturissa 25.7.2013

Raisiolainen punklegenda Korroosio on lähivuosina keikkaillut silloin tällöin. Down By The Laiturissa yhtye nousi lavalla torstaina 25. heinäkuuta.

Konserttia buffattiin isolla jutulla Iltalehdessä, taisipa muuallakin näkyä juttuja. Bändin tunnetuimmalla hahmolla, Joel Hallikaisella, oli joka jutussa päärooli. Aikoinaan mies oli orkesterissa pelkkä rivijäsen ja sitä hän on nykyäänkin, mutta median temputhan tiedetään.

Lehtijutuista huolimatta paikalla oli arvioni mukaan vain noin parisataa asiasta kiinnostunutta. Jo kello 15:20 alkanut soitto ei houkutellut suuria ihmismassoja, mutta ne jotka olivat paikalle saapuneet, saivat varmasti rahoilleen vastinetta.

Vastoin yleistä luuloa, ei Hallikainen ole koskaan ollut Korroosion laulaja. Tonttia hoitaa Jarmo Hauhtonen, jonka Turun murteella väännetyt iloiset välispiikit eivät oikein purreet ainakaan minuun.

Hauhtonen kiitteli yleisöä joka välissä Leningrad Cowboysilta tutun "thank you very meni" -fraasin kanssa. Jotain muutakin olisi varmaan voinut keksiä. Liekö sitten ihan spontaanisti tullut, mutta ainakin allekirjoittanutta alkoi jo haukotuttamaan. Muutenkaan viisikymppisten miesten sisäpiirivitsit eivät oikein auenneet, vaikka välillä hauskoilta kuulostivatkin.

Korroosion kokoonpano on käsittämättömän iso. Mukana on tietääkseni kaikki muusikot, jotka ovat vuosien varrella yhtyeessä soittaneet. Äijiä on peräti yhdeksän; kolme kitaristia (joista yksi on Hallikainen), kaksi basistia, kaksi rumpalia, laulaja ja kosketinsoittaja.

Toisen rumpalin, Markku Mäikkä Tuomen, Korroosio-oloajasta en ole kuullut ennen vuotta 2010, mutta ilmeisesti hänkin on jossain välissä yhtyeessä vaikuttanut.

Tällainen kokoonpano on varsin merkillinen, enpä muista toiseen vastaavaan koskaan törmänneeni. Lavalla ei varsinaisesti ollut ruuhkaa, mutta aikamoinen törmäämisvaara piilee, kun muutama vähintään 130 kiloinen ukko heiluu ympäriinsä.

Kolme vuotta sitten Korroosion keikka vastaavassa tapahtumassa oli todella viihdyttävä. Taisipa peräti olla juhlien parasta antia. Nyt en päässyt vastaavaan fiilikseen sitten millään, vaikka orkesteri varmasti parhaansa antoikin.

Settiin sisältyivät yhtyeen tunnetuimmat kappaleet kuten Se et ole sinä, TV:n uhri ja Hei hei hei. Joel Hallikaisen Kuurankukasta väännetty punk-versio kuultiin jo kolme vuotta sitten, vaikka tätä keikkaa edeltäneiden lehtijuttujen perusteella saikin käsityksen, että se on vasta nyt moiseksi ralliksi sovitettu.

Tulevana lauantaina olisi suunnitelmissa käydä katsomassa Korroosio uudemman kerran. Tällä erää bändi esiintyy kotikaupunginsa Raision torilla klo 13. Esiintymisajat sen kun aikaistuvat, mutta nyt se taitaa sopia paremmin minunkin suunnitelmiini.

Koska Youtubesta ei näemmä löydy uudempaa Korroosio -materiaalia, linkitän videon kolmen vuoden takaiselta keikalta.