Michael Monroe itsenäisyyspäivänä Caribiassa

Viisikymppisenä kotimaassaan suosionsa huipulle päässyt Michael Monroe valloitti bändeineen Turun Caribian Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta.

Voice Of Finlandin tuomarointipestin myötä tuulipukukansallekin tutuksi tullut entinen Hanoi Rocks -laulaja on pari vuotta nauttinut kansan syvien rivien suosiosta. Toista oli 80-luvulla, jolloin häntä pidettiin homona ja narkomaanina.

Tuolloin lähinnä teinitytöt tykkäsivät "Makkosesta", mutta sentään jotkut pojatkin uskalsivat ilmaista mieltymyksenä Hanoi Rocksiin. Olin yksi heistä. Joulukuussa 1981 isältä lahjaksi saatu Hanoin ensimmäinen lp-levy Bangkok Shocks, Saigion Shakes, Hanoi Rocks pyörii tänäkin päivänä silloin tällöin levysoittimessani. Se oli alkusysäys Hanoi-diggailulleni.

Caribian keikalla tavallaan sulkeutui kolmenkymmenen vuoden ympyrä. Kuten pari blogikirjoitusta aiemmin mainitsin, näin Hanoi Rocksin ensimmäisen kerran livenä joulukuussa 1983. Caribian lavalla Monroen ohella heilui basisti Sami Yaffa, joka kuului Hanoin 80-luvun kokoonpanoon.

Alkuvauhtia iltaan kävin ottamassa työkaverin luona Turun Itäharjulla. Ohjelmassa oli muun muassa viinanjuontia ja sähkörumpujen soittelua. Sieltä hujautimme taksilla Ylioppilaskylän naapurissa olevalle Caribialle. Normaalisti se on kylpylä-hotelli, mutta tarvittaessa myös konserttiareena.

Turun Sanomat ja sosiaalinen media rummuttivat mainoksissaan keikkaa kuin se olisi ollut jotenkin normaalia erikoisempikin spektaakkeli. Ainakin näkyvyyttä tapahtumalle oli standardikeikkaa enemmän.

Iso sali oli täyttynyt väenpaljoudesta. Se varmasti johtui massiivisesta mainostamisesta ja toisaalta Monroen mediaseksikkyydestä. Tällaiset tapahtumat yleensä keräävät runsaasti ihmisiä, jotka saapuvat paikalle vain koska muutkin tekevät niin. Silloin musiikki on täysin toissijainen asia.

Michael Monroen levyt tai keikat eivät ole muuttuneet kaupallisemmaksi tai radioystävällisemmäksi uuden menestyksensä myötä. Siitä isot pisteet. Hänen musiikkinsa ja nykyfaniensa kesken on kumminkin aikamoinen vastakkainasettelu, ainakin Suomessa. Nimittäin uskon, ettei kolmasosakaan yleisöstä olisi tiennyt edes muutamaa illan pääesiintyjän kappaletta nimeltä, mikäli pientä galluppia olisi tehty satunnaisille vastaantulijoille.

On vaan niin hienoa tulla katsomaan televisiosta tuttua ikinuorta rokkaria. Pienemmässä mittakaavassa se on vähän sama homma kuin Ozzy Osbournella, joka toikkaroi pilleripäissään The Osbournes Showssa ja kansa hurrasi, vaikka tuskin oli koskaan kuullutkaan yhtään Ozzyn kappaletta. Korkeintaan Black Sabbathin Paranoid saattoi olla biisinä tuttu, mutta esittäjä tuntematon.

Ruotsalaiskitaristi Dregen on poistunut MM:n kokoonpanosta ainakin toistaiseksi. Joidenkin arvailujen mukaan mies tuskin enää palaakaan ruotuun. Hänen tilallaan nähtiin brittiläinen Rich Jones, joka on ainakin minulle tuntematon hemmo. Rankasti tatuoitu kaveri suoriutui hommastaan vallan mainiosti, eikä Dregeniä tullut ollenkaan ikävä.

Keikan alkupuoli koostui pelkästään syksyllä ilmestyneen Horns And Halosin ja sitä pari vuotta vanhemman Sensory Overdriven kappaleista. Loppuolella kuultiin Hanoi Rocksin biisejä, Monroen ja Yaffan 90-luvun puolivälin Demolition 23 -yhtyeen tuotantoa sekä melkoinen määrä lainabiisejä. Samoja ralleja, joita jo Demolition 23 veivasi keikalla tässä samassa paikassa elokuussa 1994.

Vanhana fanina toivoisin jo vaihtelua settilistaan. Peruskaava on ollut liian kauan sama, vaikka uuden albumin kappaleita mukana nyt onkin. Ainakin kaikki Hanoi-biisit voisi pistää kiertoon. Tosin nyt ennenkuulemattomana Monroe-versiona soinut Underwater World oli piristävä poikkeus, vaikkei se Hanoin parhaimmistoon kuulukaan.

Loppupuolella konserttia tulleet ankarat punkkipläjäykset Problem Child ja In The Year '79 eivät varmaan sanoneet 90 prosentille yleisöstä yhtään mitään, mutta ainakin minua ja paria tuttuani niiden mukanaolo lämmitti kovasti. Kappaleet ovat Hanoi Rocksin tuntemattomampaa tuotantoa.

Hienoa, että Michael Monroe on keikalla näin hyvässä vedossa ja musiikillisesti tinkimätön, vaikka settilistaa voisi uusia rankalla kädellä.

Seuraavalla studiolevyllä soisi myös olevan kappaleita, jotka jäävät mieleenkin. Horns And Halos nimittäin on aikamoinen pettymys. Jos nyt jotain saa toivoa.

Settilista Caribialla 6.12. oli seuraavanlainen:

Horns and Halos
Trick of the Wrist
TNT Diet
Eighteen Angels
Ballad of the Lower East Side
'78
Stained Glass Heart
Soul Surrender
Child of the Revolution
Got Blood?
Modern Day Miracle
Underwater World
Motorvatin'
Hammersmith Palais
Malibu Beach Nightmare
Dead, Jail or Rock 'n' Roll
Nothin's Alright
Do Anything You Wanna Do
Saturday Night Special
I Wanna Be Loved/1970
Problem Child
In the Year 79
Love Song
Machine Gun Etiquette

Michael Monroen Horns And Halos

Helsinkiläislevy-yhtiö Spinefarmin julkaisema Michel Monroen seitsemäs sooloalbumi Horns And Halos myi Suomessa kultalevyyn vaadittavat 10 000 kappaletta parissa päivässä.

Monroen suosio Suomessa ei ole mikään ihme. Mies on ollut esillä viime vuosina valtavan paljon. Ruisrockin rantalavalla kuvattu 50-vuotiskonsertti näkyi Ylellä. Hänet kutsuttiin tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Hän on toiminut kissakummina ja Kalevala-korumannekiinina. Näkyvimpänä kaikista varmaankin Voice Of Finland- ohjelman tuomaroiminen Nelosella.

Kaiken mediahypen keskellä Monroen musiikkiurakin kukoistaa. Valitettavasti jonnekin matkan varrelle ovat nyt jääneen musiikin perusyksikkö eli hyvät kappaleet. Niistä Horns And Halosilla on huutava pula.

Mikäli tämä olisi jonkun muun orkesterin levy, voisin hyppiä onnesta. Mutta kun kyseessä on Michael Monroe, jonka musiikkia olen fanittanut vuodesta 1981, ei aihetta pomppimiseen löydy.

Michael Monroe keikalla Kaarinan Old Texasissa maaliskuussa 2011.

Eräs tuttu kertoi puhelimessa, että levy ei hänen mielestään "edelleenkään ole yhtä hyvä kuin Not Fakin' It". No, eipä varmaan olekaan. Musiikkihan on täysin erilaista kuin vertauskohteensa. Tuosta Monroen Amerikassa tehdystä toisesta soololevystä on kulunut jo aikaakin 24 vuotta. Ei mielestäni mitenkään MM:n verrattavissa nykytilaan.

Not Fakin' It oli amerikkalaista 80-luvun lopun hard rockia, mutta ei tukkaheviä, vaikka sitä siihen aikaan paljon tehtiinkin. Horns And Halos puolestaan on pääosin Ramones-tyyppistä punkrockia, johon on ängetty mukaan muunkinlaisia vaikutteita. Jossain kappaleissa törähtelevät Bruce Springsteen -tyyppiset puhaltimet, jossain pilkahtaa Aerosmith ja David Bowie.

Edellinen levy, talvella 2011 ilmestynyt Sensory Overdrive, oli muutamista täyteraidoistaan huolimatta varsin toimiva paketti. Uutuuslevy sen sijaan tuntuu olevan täyteraitoja pullollaan. Tilanne ei muutu, vaikka kuinka kiekkoa pyörittäisi - juuri mitään ei jää mieleen. Poissa ovat tarttuvat hoilutuskertosäkeet ja ilkeät kitarariffit.

Levyn suurin ongelma ovat keskinkertaiset biisit. Ainoastaan jo viime keväänä julkaistu single Ballad of The Lower East Side on ainut todella kova kappale. Sitä voi verrata edellislevyn '78- ja Trick Of Whrist -tykityksiin. Jopa hienosti nimetty avaus TNT Diet kuulostaa kovin väkinäiseltä pakkopullalta tylsää lopetustaan myöten.

Monroe ei Voice Of Finland -kiireidensä takia kuulemma ehtinyt itse tehdä biisejä levylle. Niinpä sillä kuullaan orkesterin muiden jäsenten sävellyksiä. Pääosassa on kitaristi Steve Conte, mutta muutkin ovat kantaneet kortensa kekoon. Kun ottaa huomioon millainen tausta äijillä on, ovat he saaneet aikaiseksi ihmeen tylsää materiaalia. Olenkin valmis nimeämään Horns And Halosin pettymykseksi.

Jollei punk- ja perusrockalbumi aukene edes viidellä kuuntelukerralla, ei silloin ole kuluttajassa vika. Voi voi Michael minkä teit...

Another Night In The Sun -musiikkivideo

Hyvän musiikkivideon tekemiseen ei tarvita isoa läjää euroja. Fanityönä valmistunut Michael Monroe -video Another Night In The Sun on nollabudjetin pätkästä hyvä esimerkki. Videon Youtubeen ladannut nimimerkki number1kissfan on tehnyt hienoa jälkeä.

Another Night in The Sun -kappale on Michael Monroen soolobändin biisi, jota he soittelivat keikoilla vuonna 2010. Samanniminen livelevy, joka nauhoitettiin heinäkuun 6. päivä Helsingin Tavastialla, ilmestyi syksyllä 2010. Siinä kappaletta ei kuitenkaan tittelistä huolimatta ollut.

Syyksi kuulin sellaisen meriselityksen, että kiihkeän keikkatilanteen tiimellyksessä Monroe olisi vahingossa laulanut osan biisiä saksofonimikrofoniinsa. Koska levyä ei paikkailtu studiossa jälkeenpäin, koko biisiä ei kelpuutettu mukaan. Harmittelin asiaa tuolloin, koska tämä nopea punkrokki oli jäänyt näkemiltäni keikoilta mieleen.

Kappaletta ei myöskään löydy Michael Monroen alkuvuonna 2011 ilmestyneeltä studioalbumilta Sensory Overdrive. Palkittu ja kehuttu levy olisi kyllä biisin saanut sisältää sen ainakin minun mielestäni. Nyt biisi menee hiukan hukkaan, niin oiva ralli kuin onkin.

Ainakin number1kissfan on pelastamassa asiaa omalta osaltaan. Tiedä sitten mistä hän on biisin studioversion videoonsa saanut, mutta eipä kuvamateriaalikaan ihan peruskauraa ole. Siinä Monroen bändi on Amerikan kiertueella.

Sensory Overdriven uusintapainoksella Another Night In The Sun sen sijaan on. Mukana on yhteensä neljä bonusbiisiä.

1. Trick of a Wrist
2. '78
3. Got Blood?
4. Superpowered Superfly
5. Modern Day Miracle
6. Bombs Away
7. All You Need
8. Later Won't Wait
9. Gone Baby Gone
10. Center of Your Heart
11. Debauchery as a Fine Art
12. Another Night In The Sun
13. You're Next
14. Right To Be Wrong
15. Sleepin' With My TV On