Pelle ja Remu Lalliksella

Köyliössä sijaitseva legendaarinen tanssilava- ja keikkapaikka Lallintalo on kokenut tänä syksynä renesanssin. Uusi yrittäjä on elvyttänyt talon toiminnan. Lähiaikoina siellä on esiintynyt 80-luvulta tuttuja nostalgianimiä Dingosta Popedaan.

Kävin aikoinaan muutaman kerran "Lalliksella". Mieleen tulevat ainakin Boycott syksyllä 1987, Uriah Heep kaksi vuotta myöhemmin ja Popeda vuonna 1991.

Koska vuoden- ja kellonaikaan nähden oli aina pimeää, muistikuvat Lalliksesta olivat haalistuneet. Talo ympäristöineen näyttikin eilen paljon pienemmältä kuin oletin. Siitä huolimatta Lallintalo on eteläisen Suomen suurimpia tanssipaikkoja.

Minut sai Lallikselle työkaverini Petteri, joka kyseli kiinnostustani muutama viikko takaperin. Lavalla olisi 30. marraskuuta Remu & Hurriganes sekä Pelle Miljoona Oy. Olin jo valmistautunut siihen, etten mene Pellen keikoille syystä, joka selviää tuosta hieman alempaa. Mutta Lallis sai pääni kääntymään.

Turusta ei ole Köyliöön matkaa kuin 90 kilometriä. Sehän ei ollut matka eikä mikään Petterin uudehkon auton kyydissä. Jägermeisteriä siemaillessani kilometrit kuluivat tiuhaan ja olisin mielelläni istunut kyydissä pidempäänkin.

Pelle Miljoona Oy vuonna 2018. Vasemmalta oikealle Andy McCoy, Sami Yaffa, Pelle Miljoona, Tumppi Varonen ja Ari Taskinen. 

Syksyn varmasti uutisoiduin rokkiaihe juttu on Pelle Miljoona Oy:n "40-vuotisjuhlarundi", jonka merkeissä kierretään maata pitkin poikin 1980 ilmestyneen Moottoritie on kuuma -klassikkoalbumin tasavuosiin vedoten.

Kummallista asiassa on, että levyn ilmestymisestä tuli muutama kuukausi sitten kuluneeksi vasta 38 vuotta. Auliisti on myös unohdettu mainita, että levyn tehnyt kokoonpano kiersi jo talvella 2011 usealla paikkakunnalla. Saman vuoden kesällä oli puolestaan festivaalikeikkoja. Tuonkin jälkeen Pelle Miljoona, Tumppi Varonen, Ari Taskinen, Andy McCoy ja Sami Yaffa ovat soitelleet yhdessä. Nyt meneillään olevaa kiertuetta mainostetaan suunnilleen ennen kokemattomana ihmeenä.

Illan aloitti Remu & Hurriganes ajallaan kello 21. Remu Aaltonen jäi musiikkihommista eläkkeelle 20. tammikuuta kuluvaa vuotta ja tapahtumaa juhlistettiin oikein jäähallikonsertilla Helsingissä. Joutenolo ei näköjään kauan kestänyt.

Mielestäni Remun olisi pitänyt lopettaa musiikkihommelit jo ainakin 20 vuotta sitten. Tai vaihtoehtoisesti ruveta vaikka hoilaamaan suomenkielisiä iskelmiään. Tai käyttää vaikka edes pelkkää etunimeään, eikä Hurriganes-liitettä. Aikoinaan pätevän orkesterin musiikkiahan hän toki esittää, mutta tapa jolla se tehdään, on melkein surkuhupaisaa. Biisejä ei ole tunnistaa, tempo laahaa ja mies laulaa päin honkia.

Lähellekään niin heikko Remun esitys Lalliksella ei kuitenkaan ollut kuin odotin. Bändi soitti yllättävän tiukasti, eivätkä versiot olleet loppujen lopuksi lainkaan hullumpia.

Kävelykeppinsä kanssa lavalle kavunnut Remu lauloi mikrofoniin silloin kuin muisti ja yritti jollain tavalla soittaa rumpujakin, vaikka niiden ääni tulikin koneellisesti kosketinsoittaja Mikko Rintasen soittopeleistä. Tässä tapauksessa ihan toimiva ratkaisu, jota tuskin moni edes huomasi.

Remun bändissä soittivat entinen Hurriganes-kitaristi Janne Louhivuori, jo mainittu Rintanen sekä basisti Maukka Siirala. Tai ainakin hän kovasti Siiralaa muistutti. Joku muistanee miehen muinaisista Pen Lee- ja Pera & The Dogs -yhtyeistä.

Toisena kitaristina oli minulle tuntematon Juho Pitkänen. Sälli revittelikin oikein kunnolla ja oli Remun sijasta keikan keskipisteenä. Sivummalla pysytellyt Louhivuori antoi nuorelle kukolle tilaa, vaikka vetäisi itsekin parissa biisissä soolot.

Ulkoiselta olemukseltaan ja kitaransoitoltaan Pitkänen sopisi heittämällä johonkin hevibändiin ja olisi varmasti ollut mies paikallaan illan pääesiintyjänkin orkesterissa. Varmasti hänestä kuullaan vielä.

Vaikka Remun soisi viettävän eläkepäiviään kaukana keikkalavoilta, oli eilinen esitys kaikesta epäilystäni huolimatta miellyttävä kokemus. Artistin hauras pappaolemus ja esiintymisen keräsi sekä sympatia- että säälipisteitä. Sellaisia nuori Remu ei varmasti olisi koskaan halunnut. 

Remun jälkeen oli vuorossa tauko ennen Pelleä. Arvattavissa oli, ettei bändin keikka voi alkaa ihan ilmoitetusti. Ei etenkään, kun orkesterin riveissä on Andy McCoyn kaltainen boheemi, joka tuskin edes tuntee kelloa.

Koska taiteilija McCoy on tällä vuosikymmenellä keskittynyt enemmän drinkkilasiin nosteluun ja maalauspensselin heiluttamiseen kuin kitaransoittoon, oli epäilykseni hänen kunnostaan aiheellinen. Siinä hyvä syy vältellä Pelle Miljoona Oy:n keikkoja. 

Mielessäni kummitteli kerrassaan hirvittävä keikkavideo, joka on kuvattu Varosen 60-vuotisjuhlissa Helsingin Semifinalissa syksyllä 2016. Mielestäni se on Andyn pohjanoteeraus, josta ei voi kuin nousta. Kyseisellä keikalla Pelle Miljoona Oy basistinaan Jukka Melametsä esitti samoja kappaleita kuin tälläkin kiertueella.

Oy:n keikoilla kuullaan pääasiassa Moottoritien materiaalia ja jonkun verran sitä ennen tehtyjä kappaleita kuten Mulla menee lujaa ja Lanka palaa. Lokakuussa ilmestynyt viiden biisin ep-levy on puolestaan uutta tuotantoa ja erittäin hyvää sellaista onkin. Luonnollisesti nämäkin kappaleet ovat orkesterin ohjelmistossa.

Kun esitys vihdoin alkoi, vaivana oli todella onnettomat soundit. Pellen laulua ei kuulunut juuri ollenkaan. Äänimaisema oli täysin pepusta ja miksaajakin varmaan istumassa paskalla.

Sami Yaffan basso tosin kuului oikein mehevästi ja hänen työskentelyään oli hienoa seurata. Hän loihti upeita bassokuvioita moniin läpeensä tuttuihin biiseihin, jotka näin saivat uusia nyansseja. Esimerkiksi Moottoritie-albumilta löytyvä reggae Meille kävi näin oli aivan mahtava Yaffan sormeillessa soitintaan.

Orkesterin heikoin lenkki oli odotetusti Andy McCoy. Mies soitteli vaivalloisesti hiukan sinnepäin yli puolet keikasta. Välillä hän yritti mongertaa jotain mikrofoniinkin, mutta luojan kiitos Pelle keskeytti toiminnan, jonka jälkeen käynnistyi seuraava kappale. McCoyn osalta tosin yleensä aina hieman myöhässä.

McCoyn soolonumerona kuulimme Pelle Miljoona & Rockers -yhtyeen Kuin Romeo ja Julian, jonka kitaristi sai jollain lailla kähistyä. Kyseessä on 90-luvun lopulla levytetty suomennos Blue Öyster Cultin hittikappaleesta Don't Fear The Reaper, joka on julkaistu tietääkseni vain kokoelmalevyllä.

Andyn toikkarointia seuratessa ei voi välttyä ajatukselta onko hänen toimensa pelkkää showta vai onko hän oikeasti kadottanut taitonsa soittaa kitaraa keikoilla?

Sami Yaffan kaltaisen ammattilaisen ei luulisi jaksavan kovin kauan katsella moista pelleilyä, vaikka hänellä pitkä yhteinen historia Andyn kanssa onkin. Toki keikoista kertyvä muhkea tili helpottanee asiaa kummasti.

Jonkinlainen terästys onneksi koettiin keikan loppupuoliskolla, jolloin McCoy alkoi soittaa tarkemmin. Kappaleet kuulostivat paikoin siltä kuin niiden olisi pitänytkin kuulostaa.

Viimeinen puolituntia olikin yhtä herkkua. Mulla menee lujaa, Juokse villi lapsi, Moottorie on kuuma, Hyvää yötä maailma ja vihoviimeinen ralli, Tumpin laulama Problemsin Ei tää lama päähän käy kulkivat hienosti.

Andyn räpiköinnistä huolimatta keikka meni plussan puolelle, eikä ollut onneksi niin huono kuin taannoista Turun Logomon keikkaa Youtube-videolta katsellessani pelkäsin.

Hieman yllättäen muutama muuten mielestäni hyvinkin laatutietoinen kaveri on kehunut McCoyn suorituksia meneillään olevalla kiertueella. Jopa Turun Sanomien kulttuuritoimittajaa myöten hänelle on sadellut suitsutuksia. En ymmärrä lainkaan miksi, koska pelkän nostalgian ei luulisi riittävän syyksi.

Mutta näillä mennään ja Pelle Miljoona Oy:n kiertue päättyy isoon spektaakkeliin Helsingin Jäähallissa 19. tammikuuta 2019.

Nuoret sankarit 1978-1982

Viime aikoina olen luukuttanut autossa tiuhaan tahtiin Pelle Miljoonan kokoelmalevyä Nuoret sankarit 1978-1982. Kyseessä on on tupla-cd-levy, joka on julkaistu huhtikuussa 2011 ja sisältää 36 kappaletta yhtyeiltä Pelle Miljoona & N.U.S., 1980, Pelle Miljoona & 1980 ja Pelle Miljoona Oy.

Toisin kuin suuri yleisö saattaa luulla, ei Pelle Miljoona ole yhtye, vaan Petri Tiilen taiteilijanimi. Hänellä on yleensä ollut takanaan kokoonpano, joka tässä tapauksessa on joku noista yllä mainituista.  Ymmärrän toki, että asiaan perehtymättömälle on varmaan hieman vaikeaa erottaa mikä ero on Pelle Miljoona & 1980:ssa tai Pelle Miljoona Oy:ssä.

Pelle Miljoona eri orkestereineen kuuluu kiinteästi allekirjoittaneen vaihaisiin rockmusiikkimuistoihin. Suosikki- ja Help -lehtiä oli tuohon aikaan pilvin pimein melkein joka kodissa, joissa oli minua vanhempia lapsia. Lehdistä kelpasi ihmetellä esimerkiksi Bay City Rollersia skottiruuduissaan, tötteröpäistä Teddy And The Tigersin laulajaa tai Sex Pistolsin Johnny Rottenin irvistelyä. Ja Pelle Miljoonaa.

70-luvun lopulla kuuntelin sinistä c-kasettia, olisiko peräti ollut merkiltään Super Ferro. Kasettiin oli ilmeisesti äitini toimesta oli äänitetty jostain sen ajan radio-ohjelmasta materiaalia.

Mukana oli Levyraadissakin tuohon aikaan vakiovieraana olleen Tapani Ripatin höpötystä sekä ainakin Ypö-Viiden Mari pogoaa, Ratsian Lontoon skidit, Eppu Normaalin John Fogerty ja Pidetään ikävää sekä Pelle Miljoona & 1980:n raivoisa kappale TV. Siitä muistan yhä elävästi kohdat "Paskaa lentää aina" ja "Pane Charlien enkelii", jotka alle kymmenkesäisenä jäivät biisistä parhaiten mieleen.

Vaikka omistan useita Pellen kokoelmia ennestäänkin, oli Nuoret sankarit 1978-1982 pakko napata mukaan, kun näin sen kirpputorilla vaivaiseen kahden euron hintaan. Ainakin tiesi mitä tuleman pitää.

Näiden kolmenkymmenen kuuden kappaleen joukossa on lukemattomia klassikoita, joita ajan hammas ei ole nakertanut. Kun soimaan kajahtaa Nuoret sankarit, Viesti teille kovikset, Mulla menee lujaa, Pelkistettyä todellisuutta tai Tahdon rakastella sinua, ei skip-nappula ole ensimmäisenä mielessä.

Soundipoliittisesti kokoelmalevy on yllättävän hyvä. Debyyttiälpeessä Pelle Miljoona & N.U.S. oli vähän alkeellinen äänimaailma, joka erottuu tältäkin kiekolta, mutta noin ylipäänsä masteroija on tehnyt hyvää työtä. Niinpä Olen työtön, Mä vaan pogoon sekä Väkivalta ja päihdeogelma soljuvat hyvin muiden mukana.

Erityisen hyviltä ainakin autostereoissa kuulostavat Moottoritie on kuuma -albumilta mukaan poimitut kappaleet Olen kaunis, Moottoritie on kuuma, Juokse villi lapsi, Koska sydän sanoi niin ja Vapaus on suuri vankila.

Moottoritien ohella suosikkini Pellen albumeista on vuonna 1979 ilmestynyt Pelle Miljoona & 1980:n Viimeinen syksy. Se on lähes yhtä mestarillinen kuin seuraajansa Moottoritie on kuuma, joka jo tehtiinkin Pelle Miljoona Oy-bändillä.

Oy:n tunnetuimpaan ja Mootooritie-levyllä soittavaan kokoonpanoon kuuluivat Pellen itsensä lisäksi Tumppi Varonen, Ari Taskinen, Andy McCoy ja Sami Takamäki, josta pian tulikin Sam Yaffa hänen ja McCoyn liityttyä Hanoi Rocksiin.

Pelle Miljoona Oy oli vuonna 1981 Suomen suosituimpia yhtyeitä. Valitettavasti se ei pystynyt pitämään musiikillista tasoaan yllä ja syksyllä -81 Länsi-Berliinissä Hansa by the Wall -studiossa nauhoitettu albumi Matkalla tuntemattomaan olikin karmea pettymys. Suosion alamäki jatkoi laskemistaan seuraavana vuonna ilmestyneen Radio Kebabin myötä.

Kummallista, ettei Matkalla tuntemattomaan -levylle ängetty samoihin aikoihin singleillä julkaistuja ja huomattavasti parempia kappaleita kuten Kuolemaantuomitun laulu tai Nämä päivät, nämä yöt. Ne puolestaan löytyvät 1982 ilmestyneeltä Nämä päivät, nämä yöt -kokoelmalta.

Alkuperäinen Pelle Miljoona Oy eli se, jossa mukana ovat Pellen lisäksi Tumppi, Taskinen, McCoy ja Yaffa, on lähdössä loppuvuodesta Suomen kiertueelle. Mikäli musiikillinen taso on yhtä kehnoa kuin se on tällä vuosikymmenellä silloin tällöin aktivoituneella yhtyeellä ollut, jätän tapahtuman suosiolla väliin.

Andy McCoyn kaameaa nykysoittoa voi kuulla tässä Tumppi Varosen 60-vuotispäivillä 7. syyskuuta 2016 kuvatussa videossa.

En lainkaan ihmettele jos syksyllä kuluttaja-asiamiehen työpöytä ruuhkautuu. Ellei ihmeitä tapahtu, moni Oy:n keikoille innoissaan lähtevä tulee vielä pettymään ja katkerasti.

Sami Yaffan elämänkerta Tie taipuu

Sami Yaffa on Espoossa vuonna 1963 syntynyt muusikko. Hänet tunnetaan parhaiten 80-luvun Hanoi Rocksin basistina.

Tällä vuosikikymmenellä Yaffa on soitellut toisen entisen Hanoi-miehen bändissä. Michael Monroella pyyhkii paremmin kuin aikoihin ja samaa voi sanoa Yaffasta. YLE Teemalla esitetyt Soundtracker -musiikkisarjan kaksi tuotantokautta toivat hänet tavallisenkin kansan huulille runsaan mediahuomion takia.

Kuulin Sami Yaffasta ensimmäisen kerran vuonna 1980. Tuolloin hän soitti ristimänimellään Sami Takamäki Pelle Miljoona Oy:ssä, jonka samana vuonna julkaistu levy Moottoritie on kuuma on suomalaisen rockin klassikko.

Hanoi Rockista innostuin kunnolla jouluna 1981, jolloin sain isältäni joululahjaksi bändin ensimmäisen lp:n Bangkok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks. Yhtyeestä muodostui kaikkien aikojen suosikkini, jonka edelle tuskin mikään voi enää mennä. Tai aika kumma jos niin käy.

Sami Yaffa on ollut elämässäni mukana yhtä kauan kuin hänen aktiivimuusikon uransa on kestänyt. Eli 36 vuotta. Niinpä ei liene yllätys, että tilasin välittömästi Tie taipuu -elämänkerran kun se ilmestyi ja ahmin sisällön muutamassa illassa.

Kirjan parasta antia ovat Yaffan Pelle Miljoona Oy- ja Hanoi-muistot. Michael Monroen sekä yhtyeen kitaristin ja biisintekijän Andy McCoyn versiot aiheesta ovat melkoisen loppuukaluttuja, joten Yaffan näkökulma oli tervetullutta. Myös lapsuusaika ennen Pellen bändiä oli harvinaisen mielenkintoista luettavaa verrattuna moniin muihin vastaaviin.

Yaffa ei säästele päihteistä kertoessaan. Kokkelia, ruohoa ja viskiä on imuroitu ympäri maailmaa. Toisin kuin vaikka Mötley Crüen satukirjassa Törkytehdas, ei niillä retostella.

Hanoi Rocks vuonna 1982. Sami Yaffa keskimmäisenä. 


Loppua kohden lukuintoni hieman laantui, koska aktiivisen Michael Monroen yhtyeen vaiheet ovat tuoreessa tiedossa. Yaffan 90-luvun puolivälistä asti toimineen maailmanmusiikkiyhtyeen Mad Juanan tuotantoon en ole koskaan päässyt sisälle, mutta ymmärrettävästi hänelle se on tärkeä ja asiaa käsitellään kirjassa paljon.

Tie taipuu on myös aikamoinen selvititymistarina. Muusikon elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja sen Yaffa on saanut konkreettisesti kokea. Pieleenmenneet bändihommat, elannon hankkiminen autokorjaajana, katusoittajana tai levykaupan myyjänä eivät välttämättä tule hänestä ensimmäisenä mieleen kun seurasin vaikka Michael Monroen bändin viime kesäistä Ruisrockin keikkaa.

Päähenkilön tarinat Mallorcalla nauhoittanut ja myöhemmin kirjan muotoon naputellut Tommi Liimatta on käsittääkseni pikkutarkka faktamies, mutta hänenkin seulastaan on mennyt läpi muutama asiavirhe. Pahiten se näkyy kirjan loppupuolen discgrafiamuisteluissa. Hanoi Rocksin Self Destruction Blues -levyllä ei ole Malibu Nightmare- tai Do The Duck -kappaleita, vaikka Yaffa niistä kertookin. Ehkä on tapahtunut sekaannus johonkin nykyiseen suoratoistopalveluun, jossa ne mahdollisesti on yhdistetty kyseiseen albumiin. Yaffan luulisi tosin muistavan paremmin mitä Hanoi -levyt pitävät sisällään, vaikka kertookin muuttojen ja reppuelämän takia luopuneensa vinyylilevyistään aikoja sitten.

Ruisrockin pääjehu Juhani Merimaa ja Sami Yaffa Ruisrockissa vuonna 2012.