Vinyylimaniaa

Nykypäivinä lp-levyt ovat jälleen muodissa. Cd-levyt ei enää myy lainkaan entiseen malliin, koska nykysukupolvi on tottunut imuroimaan musiikkinsa ilmaiseksi netistä ja kuuntelevat räppiä tai muuta turhanpäiväistä jumputusta ties millaisten vehkeiden kautta.

Itsellänikin oli aika, jolloin en juurikaan ostellut älppäreitä. Jos levyjä ostin, hankin ne cd-muodossa. Pari vuotta sitten aktivoiduin jälleen lp-levyjen saralla. Sittemmin olen hankkinut varmaan satakunta älppäriä lähinnä kirpputoreilta sekä parilta tutulta, jotka siivosivat nurkkiaan. Levyjen hinnat ovat pyörineet 1-6 euron välillä.

Kirpputorit ovat viimeaikoina tulleet tutuiksi. Nykyään käyn usein selaamassa lättyjä Hassisen kirpputorilla tai Manhattanin Kirppis Centerissä Turussa. Muutama muukin turkulaiskirppis on ollut syynäykseni kohteena, muttei niistä ole mainittavampaa saalista löytynyt.

Ennen kuuntelin melkein aina Youtubesta musiikkia blogijuttuja naputellessani tai sosiaalisessa mediassa surffatessani. Lähinnä kokonaisia albumeja. Nykyään musiikkipuolen hoitaa lähes aina lp-levyt. Tällä hetkellä taustalla soi Blackfootin Strikes vuodelta 1979. Mainio levy hienolta bändiltä.

Lp formaatti, johon pitää keskittyä. Levypuolisko kestää yleensä 15-20 minuuttia, jonka jälkeen joko käännät sen tai sitten vaihdat levyä. Itse valitsen useimmiten jälkimmäisen vaihtoehdon, koska hyllyt pursuavat vinyylejä, joita en ole kuunnellut välttämättä vuosiin tai peräti vuosikymmeniin.

Entisenä tiskijukkana ja muutenkin melko kärsimättömänä yhden ja saman esittäjän kuuntelijana tämä on hyvä konsti. Ehkä se jonkun mielestä voi olla vaivalloista, mutta minusta ei ollenkaan.

Oman suolansa soppaan tuo albumien kansitaide. Nimenomaan lp-levyissä se pääsee kukoistukseensa. Ei tarvitse tihrustaa suurennoslasilla pikkuruista cd-vihkoa ja arpoa mitähän tuossakin mahtaa olla.

Tämän vuoden puolella lp-hankintojani ovat olleet niinkin erilaiset bändit tai artistit kuten The Nights Of Iguana, Mud, Tattooed Love Boys, Heavy Pettin, David Coverdale, Van Halen, Triumph, Divine, The Police ja Jon English.

Osa levyistä on tuttuja jo ennestään, koska ennen vanhaan niitä nauhoiteltiin c-kaseteille. Katoavaa kansanperinnettä sekin, muttei suinkaan aivan historiaa. Tunnen nimittäin vannoutuneita c-kasettiharrastajiakin. Ties vaikka c-kasetit ja vhs-videonauhat vielä jonain päivänä ponnahtaisivat takaisin maailmankartalle, mutten sentään löisi vetoa sen puolesta.