Suomen, vai oliko peräti koko maailman, parhaaksi maalaisfestariksi kutsuttu Karjurock saavutti kaksi vuotta sitten yleisöennätyksensä, kun samana päivänä lavalla nähtiin muun muassa räppärit Petri Nygård ja Cheek ja muita lökäpöksyjä. Sen jälkeen onkin ollut mukavan väljää, enkä ainakaan minä kaipaa sellaista ruuhkaa. Järjestävät varmaan ajattelevat toisin.
Olin pitkään sitä mieltä, että tänä vuonna käyn Karjurockissa vain lauantaina, koska kahden päivän juhliminen ottaa kummasti voimille. Lisäksi lauantain pääesiintyjä Uriah Heep kiinnosti etukäteen eniten. Mikäli olisin näin toiminut, olisi olotila tällä hetkellä varmasti hiukan pirteämpi. Ostin kumminkin kahden päivän lipun, joka osoittautuikin muuten hyväksi päätökseksi.
Perjantain bändeistä ei ole oikeastaan muuta mainittavaa kuin amerikkalainen hevibändi WASP. Yhtye soitti loistavan keikan, jonka kesto oli alle tunti. Se ei ainakaan minua haitannut, sillä parempi tiivis ja ytimekäs paketti kuin turhaa yleisönlaulatusta tai muniinpuhaltelua sisältävä show.
WASP esitti kaikki keskeisimmät kappaleensa, joiden pääpaino on kahdella ensimmäisellä albumilla WASP (-84) ja The Last Command (-85). Settilista oli seuraavannlainen: On Your Knees / Torture Never Stops / The Real Me / L.O.V.E. Machine / Wild Child / Sleeping (In The Fire) / Forever Free/ I Wanna Be Somebody / Chainsaw Charlie ja Blind In Texas.
Lauantain pääesiintyjänä oli brittiläinen progressiivista hard rockia soittava veteraaniyhtye Uriah Heep. Odotin bändin keikkaa kuin kuuta nousevaa, sillä Heep on viime vuosina ollut yksi eniten kuuntelemistani bändeistä. Alunperin tutustuin siihen jo vuosikymmeniä sitten, mutta innostuin muutama vuosi takaperin vielä enemmän.
Näin Heepin ensimmäisen kerran Köyliön legendaarisella Lallintalolla syksyllä 1989. Sittemmin olen ehkä vajaat kymmenen kertaa. Edellisen kerran viime vuoden kesällä Salon Astrum Areenalla.
Heep on täysin vetreä bändi, vaikka moni muuta luuleekin. Viimeksi perjantaina kuulin eräältä vanhalta tutulta, että "se ei kuulemma ole enää oikein vedossa". Kyllä vaan on. Karjurockin keikka tuon jälleen todisti.
Esitys oli yhtä ilotulitusta alusta loppuun. Uudemmat kappaleet kuten One Minute ja pakolliset klassikot Sunrise, Stealin, Lady In Black, July Morning ja tietysti Easy Livin' villitsivät allekirjoittaneen sellaiseen hurmostilaan, etten ole aikoihin mistään keikasta noin paljon innostunut.
Heep myös vaihtelee settilistojaan huolimatta edellä mainituista klassikkokappaleista, joita se ei oikein voi jättää soittamatta. Tällä kertaa mukana oli vuonna 1977 ilmestyneeltä Firefly -levyltä peräisin oleva Hanging Tree. Oikein positiivinen yllätys.
Ennen Uriah Heepiä esiintyi telttalavalla turkulainen Jailbreak. Heviklassikoita soittava yhtye oli paikalla viime vuonnakin ja sai mahtavan vastaanoton. Sama päti tälläkin kertaa, eikä puolen tunnin soittoaika tahtonut riittää mihinkään. Acceptia, Judas Priestiä, Iron Maidenia ja kumppaneita olisi kuunnellut paljon pitempäänkin.
Valitettavasti The Grammersin esiintymisvuoro oli vasta kahdelta yöllä. Sitä en ehtinyt nähdä, sillä kyytimme lähti pois jo aikaisemmin. Mutta ensi viikolla bändi soittaa Turussa Papa Joe -ravintolalaivassa ja sinnehän on pakko mennä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti