Dokumenttielokuva Twisted Sisteristä

Kaverilta lainattu We Are Twisted Fucking Sister -dokumenttielokuva pääsi joulun pyhinä vihdoinkin dvd-soittimeni sisuksiin.

Vuonna 2016 ilmestynyt, Andrew Hornin ohjaama yli kaksituntinen dokumentti oli muutama vuosi sitten monien huulilla. Kumma, ettei muuten melko hyviäkin musiikkiohjelmia lähettävä Yle Teema ole ollut ainakaan vielä innostunut Twisted Sisteristä.

Elokuvan ilmestymisvuonna newyorkilainen Twisted Sister esiintyi Porisperessä Porin Kirjurinluodossa. Sinnehän oli päästävä. Aiheesta lisää linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2016/08/twisted-sister-porisperessa.html

Kulta-aikoinaan 80-luvun puolivälissä Twisted Sister oli monelle popparille oikein punainen vaate, mutta valtaosalle suomalaisteinipojista yksi kovimmista orkestereista. Omaa, paikoin kiihkeääkin TS-diggailuani kuvailen yllä olevassa linkissä, enkä kertaa sitä tässä sen kummemmin.

Vaikka suuri yleisö ei ole Twisted Sisterin pauloihin enää tällä vuosituhannella langennut, on We Are Twisted Fucking Sister herättänyt kiinnostusta yli genrerajojen. Se on hieman yllättävää, koska luulisi monien itseään muita fiksumpina pitävien musiikkidiggarien nauravan moiselle roskalle.

We Are Twisted Fucking Sister olisi toiminut paremmin puolisen tuntia lyhyempänä. Puhuvien päiden lisäksi mukana on yllättävän paljon livekuvaa 70-luvulta, jolloin yhtye soitteli pitkin New Yorkin alueen klubeja. Puheet tuhansista keikoista on pakko olla liioittelua, mutta ahkera keikkailu toi laajan kannattajakunnan. Muualla bändistä ei tiedetty mitään.

Omien, mitä ilmeisemmin tuolloin vielä melko vaatimattomien, biisiensä lisäksi katuhuoraimagon omaksunut Twisted Sister soitteli muun muassa David Bowien ja Judas Priestin tuotantoa. Keikkoja venytettiin erilaisin konstein, jolloin laulaja Dee Snider oppi paasaamaan kappaleiden keskellä ja välissä kuin kovempikin poliitikko.

Sniderin oltua kuusi vuotta bändissä, sai se vihdoin levytyssopimuksen pikkuiselta englantilaiselta Secret-levy-yhtiöltä vuonna 1982. Huomasin bändin samana vuonna, kun Soundi-lehdessä oli tamperelaisen Poko Rekordsin mainos. Yhtiö maahantoi Secretin levyjä.

Elokuvan päätarina päättyy debyyttialbumin julkaisuun ja yhtyeen toimiin rapakon takana Englannissa. Loppuvaiheet, 80-luvun puolivälin läpimurto ja hajoaminen vuonna 1987 käydään nopeasti läpi.

Yhtye koottiin uudelleen 2001 WTC-iskuissa kuolleiden palomiesten muistokonserttia varten. Tyhjänpäiväistä joululevyä lukuunottamatta ei sen jälkeen ole ilmestynyt uutta materiaalia. Bändi soitteli vanhoja hittejään vuoteen 2016, jolloin oli taas kuoppajaisten aika.

Trubaduuri Barry Waller

Viime keskiviikkona Turussa Wanhassa Rahtilaivassa esiintyi trubaduuri New Yorkista asti. Barry Waller on suomalaisen keikkamyyjänsä kautta kiertänyt maassamme paljonkin. Minulle tämä oli ensikosketus miehen musiikkiin.

Muistelen, että muutama vuosi sitten Turun Vasaramäessä sijainneen Bar 44:n ohjelmistossa oli samainen Waller. Tuolloin keikkaa mainostettiin "ex-Blackmore's Night -mies" -teemalla. Ihmettelin  sitä silloin, mutta Waller toden totta on kiertänyt legendaarisen kitaristin Ritchie Blackmoren renesanssibändissä basistina.

Saavuin Rahtilaivaan suoraan Turun kaupungin ulkoilusaaresta Vepsästä. Saaressa arvuuttelimme miehen sukunimeä, joka kukaan ei siihen hätään tuntunut muistavan. Jutustelussa hän oli välillä Barry White ja pian jopa Barry Manilow. Oikea muoto selvisi lopulta.

Jokilautta Förille asti kuului hyvin Wallerin ensimmäiset kitarastaan ottamat soinnut. Wallerilla ei ollut mikään kiire pois esiintymisjakkaralta, sillä mies soitteli ja lauloi peräti yli kolme tuntia! Tämä tuskin olisi onnistunut ilman vastaanottavaista yleisöä, josta luullakseni jokainen tykkäsi kuulemastaan.

Wallerin repertuaari oli laajempi kuin standarditrubaduurien, joihin saattaa törmätä esimerkiksi ruotsinlaivoilla. Hän ei tainnut soitella ainuttakaan The Eaglesin tai Creedence Clearwater Revivalin kappaletta, vaan esimerkiksi The Beatlesia ja Rolling Stonesia. Rollari-biisitkään eivät olleet tavallisimmasta päästä, vaan yllätyin kun Ruby Tuesdayn kaltainen helmi tuli. Samoin Mother's Little Helper ei ole tyypillinen valinta.

Waller turisi biisien välissä niitä näitä. Hän kertoi olleensa Ruisrockin aikoihin Turussa Sammakon kirjakaupassa hakemassa Patti Smithiltä nimikirjoitusta, joka ei suinkaan tullut kirjaan tai levynkanteen, vaan kitaraan. Samainen keppi hänellä oli mukana keikallakin. 

Harmi, ettei Wallerin pitkässä setuissä ollut ollenkaan Ritchie Blackmoren bändien tuotantoa. Deep Purple, Rainbow ja etenkin akustisvoittoinen Blackmore's Night olisi sopinut vallan mainiosti.

Wallerin keikkaa seuratessa tuli mieleen, että jos työt eivät aina niin miellytä, on ainakin hänellä selvästi mukavaa töissä. Trubaduuri parhaasta päästä.

Natsit kuun pimeällä puolella

Iron Sky (suom. Rautataivas) on Timo Vuorensolan ohjaama 4. huhtikuuta 2012 julkaistu tieteiskomedia. Elokuva sijoittuu vuoteen 2018 ja kertoo siitä, kuinka vuonna 1945 kuun pimeälle puolelle lentäneet natsit palaavat valloittamaan maailman.

Elokuva on pääosin englanninkielinen, mutta saksan kieli on myös suuressa osassa. Iron Skyn ensi-ilta oli 11. helmikuuta Berliinin elokuvajuhlilla, jossa se sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton.

Vuonna 2012 elokuva palkittin Hopeinen Melies -palkinnolla sekä yleisöpalkinnolla Brysselin kansainvälisillä fantasiaelokuvafestivaaleilla. (Wikipedia)

Iron Skyta on hehkutettu mediassa lähikuukausina niin paljon, että oli melkeinpä pakko käydä katsomassa se elokuvateatterissa. Lauantain alkuillan näytös Turun Kinopalatsissa oli loppuunmyyty. Kolmannesta penkkirivistä löytyi sentään pari vapaata paikkaa puolisen tuntia ennen esityksen alkua.

Iron Skyn mainokset ja trailerit lupasivat paljon. Tiivistettynä melkein mikä tahansa elokuva saa mielenkiinnon heräämään, mutta idea kuunatseista suomalais-kansainvälisenä tuotantona oli jotain aivan uutta. Se herätti kiinnostukseni normaalia herkemmin.

Elokuvan ensimmäinen kolmas-neljäsosa olikin erittäin hyvä. Siinä jenkkiastronautit laskeutuvat kuuhun 50 vuoden tauon jälkeen. Toisen maailmansodan aikana maasta paenneet natsit ottavat heidät vastaan omin tervetuliaisseremonioineen. Kun toinen astronauteista sattuu olemaan musta mies, on natseilla ihmettelemistä moisen ilmestyksen kanssa.

Elokuva lässähtää pahasti siinä vaiheessa, jolloin natsit suuntaavat vierailulle New Yorkiin. Tunnelman hiipumisen huomasi elokuvateatterissakin hyvin. Katsojien reaktiot hiljenivät kuin seinään. Vasta loppupuolella leffaa alkoi taas kuulua naurua ja muita äännähdyksiä.

Iron Skyn näyttelijät tekevät hyvää työtä. Joistakin hahmoista ei vaan oteta tarpeeksi irti. Näin esimerkiksi natsipomoa näyttelevän Udo Kierin kohdalla. Hänen roolinsa jää kovin vaisuksi, vaikka siinä olisi ollut mahdollisuudet paljon suurempaan. Äksyilevä vanha natsi olisi ollut uskottavampi kuin lähes autistinen ylipäällikkö.

Astronauttia näyttelevä Kristopher Kirby tekee hyvän roolin. Hän on tuntematon mies ainakin minulle, vaikka asiaa pengottuani hän näyttää Matrix -elokuvissa näytelleenkin. Toisaalta minulle riitti se ensimmäinen Matrix joskus 90-luvun loppupuolella. Sen jälkeen niinhin ei ole ollut tarvetta koskea.

Stephanie Paulin näyttelemä Yhdysvaltojen naispresidentti muistuttaa ulkoisesti paljon senaattori Sarah Palinia, mikä varmaan on ollut tarkoituskin. Pitkää ja karskia natsiupseeria Klaus Adleria esittävä Götz Otto on jo nimensäkin puolesta selvää kauraa tähän rooliin.

Iron Skyn paras suoritus nähdään kuitenkin natsiopettajaa näyttelevän Julia Dietzen toimesta. Hän on erittäin sopiva rooliinsa ja todella upeannäköinen nainen. Hänen takiaa leffan voisi katsoisi mielellään heti perään toisenkin kerran, vaikka juoni pahasti laahaakin!

Iron Skyssä on turhan paljon viitteitä klassikkoelokuviin. Ohjaaja Timo Vuorensolaa olisi jonkun tiimin jäsenen pitänyt hiukan rauhoitella. Amerikan presidentin kamppanjapäällikkön Vivian Wagnerin (Peta Sergeant) hahmo muistuttaa kovasti Adolf Hitleriä Perikato -elokuvasta. Charles Chaplinin Diktaattoria ja Stanley Kubrickin Tohtori Outolempeä lainataan myös surutta.

Iron Skyn tehosteet ja lavasteet ovat viimeisen päälle hienoja. Niistä leffa ei jää lainkaan uupumaan. Vaikka elokuvan juoni ja rakenne ovat sellaisia kuin ovat, on kaiken kaikkiaan hieno homma, että suomalaisetkin pystyvät tekemään pienellä budjetilla (noin 8 miljoonaa euroa) tällaisen kansainvälisen tason elokuvan.


Elokuvan virallinen traileri: