Deep Purple-kirja Highway Star - Ritchie Blackmoren vuodet 1968-1993

Noin sata miljoonaa levyä myynyt brittiläinen Deep Purple on yksi maailman tunnetuimmista yhtyeistä.

Helsinkiläisen muusikko-tietokirjailija Mika Järvisen kirjoittama, syksyllä ilmestynyt Highway Star - Ritchie Blackmoren vuodet 1968-1993 (Johnny Kniga) kertoo tämän heavyrockin uranuurtajan tarinan 1960-luvun lopulta marraskuuhun 1993, jolloin perustajajäsen, kitaristi Ritchie Blackmore erosi orkesterista lopullisesti.

Oma Purple-historiani alkaa vuodesta 1979, jolloin tutkin piikkiöläisserkkuni levyhyllytarjontaa. Mieleen jäi erityisesti Deep Purplen Burn-albumin kannet. Etukannessa kynttilöiksi valetut soittajat sulavat kääntöpuolella.

Muutamaa vuotta myöhemmin Purple kolahti musiikillisestikin. Oiva kokoelma Deepest Purple löytyi alkuperäisenä kasettina ja se sisälsi yhtyeen siihen astisen tuotannon olennaisimmat kappaleet.

Paksussa Highway Star - Ritchie Blackmoren vuodet 1968-1993-kirjassa Järvisen teksti on sujuvaa ja paikoin oikein hauskaakin suomea. Kun hän kirjoittaa, että "Purplea kuunneltiin kaikkialla Vittulanjängältä Jakartaan", ei voi muuta kuin hymyillä. Usein aika kaameisiin käännöskirjoihin verrattuna hänen kynästään on lähtenyt juuri sellaista tarinaa, jota tykkään lukea.

Järvinen on oikea mies kirjoittamaan musiikista. Pitkänlinjan muusikko on tuttu Five Fifteen- ja Crazy World-yhtyeistä, joten hän tuntee alan termit ja kiemurat. Näin maallikkona olisin kumminkin kaivannut tarkempaa analyysia vaikkapa Purplen ukkojen soittotavoista ja varsinkin levyistä. Kappaleet olisi voitu ruotia perusteellisesti läpi albumi albumilta. Toki tiedän, että moinen tapa ärsyttää monia, mutta vanhana diggarina olisi kiinnostanut tietää miten kirjoittaja biisit kokee.

Järvisen mieltymykset Purplen kansitaiteeseen kiinnitti myös huomioni. Se kun poikkeaa omastani melkoisesti. Hän tyrmää muun muassa komeat Come Taste The Band-, Deepest Purple- ja Slaves And Masters -kannet. Mutta kirjoittajan omien makujen esille tuominen on pelkästään hyvä seikka, eikä pelkkä neutraali luettelointi.

Kirjassa on mainittu lukuisia suomalaisia, jotka ovat olleet Purplen kanssa tekemisissä. Olisin mielelläni lukenut lisää vaikka vähän mysteeriksi jääneen, Purplen porukoissa 70-luvulla liikkuneen Tapani Talon tai yhtyettä 90-luvulla lämmitelleen lahtelaisen Royal Trampsin  kokemuksista.

Highway Star - Ritchie Blackmoren vuodet 1968-1993 on sellainen möhkäle, että neljän sadan sivun kahlaamisessa menee hetki jos toinenkin. Kirjan kuvituspuoli on kunnossa ja se on lähinnä harvinaisempaa materiaalia, eikä mitään tavanomaista pressikuvaa.

Kirjaa lukiessa nousi usein esille Ritchie Blackmoren hankala tapa tehdä ryhmätyötä. Monet tapahtumista olivat minulle ennestäänkin tuttuja, mutta kitaristin kusipäisyys ei taida olla ennen tullut näin selvästi esille.

Deep Purple on yhä koossa ja kiertueella, joka ilmeisesti jää sen viimeiseksi. Näin orkesterin viime heinäkuussa Tammisaaren Juli Festivaalissa pitkästä aikaa. Olin jo ehtinyt ajatella, ettei veteraanibändistä taida enää olla oikein mihinkään. Väärässä olin. Konsertista tarkemmin http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/07/deep-purple-ja-kumppanit-tammisaaressa.html

Mika Järvisen edellinen teos, Uriah Heepistä kertova kirja ilmestyi 2013. Siitä enemmän linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2013/10/mika-jarvisen-uriah-heep-kirja.html

Uriah Heep Salossa 10.6.2014

Brittiläinen veteraaniorkesteri Uriah Heep nauttii Suomessa vankkaa suosiota. 70-luvun alkuvuosina näillä leveysasteilla supersuosittu yhtye jaksaa kiertää ympäri palloa hurjalla tahdilla, vaikka yhtyeen muusikot alkavatkin olla jo ikämiehiä.

Ainoan alkuperäisjäsenen, kitaristi Mick Boxin luotsaama Heep esiintyi Salon Astrum Areenan keikalla tiistaina 10. kesäkuuta. Vetreässä vedossa ollut bändi teki Suomessa viiden konsertin kiertueen.

Viime viikolla ilmestynyt uusi studiolevy Outsider on vahva näyttö siitä, ettei Heep pelaa pelkästään nostalgialla. Pari levyn kappaletta kuultiin Salossakin.

Nuorennusleikkausta Heepin ovat tuoneet 2007 bändin rumpaliksi vaihtunut Russell Gilbrook, joka korvasi sairauseläkkeelle jääneen pitkäaikaisen kannuttajan Lee Kerslaken. Viime vuonna syöpään kuolleen basisti Trevor Bolderin tilalle valittiin Davey Rimmer. Bolder ehti olla mukana noin 35 vuotta, Kerslake suunnilleen saman verran.

Vaikka Salo on jollain tavalla tuttu jo vuosikymmenien ajalta, osoittautui Astrum Areenan löytäminen vaikeaksi. Keikkapaikkana oli tarkemmin Teatteri Provinssi, joka käsittääkseni myös järjesti tapahtuman.

Astrum Areena tarkoittikin koko valtavaa talokompleksia. Teatteri Provinssi oli piilossa rakennuksen viimeisimmän kulman takana. Sieltä ei olisi edes osannut etsiä, ellei noin kuusikymppistä ihmisvirtaa olisi kulkenut sinnepäin. En tosin siinäkään vaiheessa ollut vakuuttunut minne tilaisuuteen he ovat menossa. Kun paikalle tepasteli Uriah Heep -t-paitainen mies, oli arvoitus ratkennut.

Vasta Teatteri Provinssin ovella oli ensimmäinen viittaus illan konserttiin, nimittäin keikkajuliste. Niitä olisi voinut viedä muutaman tienristeyksiin tai edes Astrum Areenan porteille, jotta olisi saanut jonkinlaista osviittaa paikan löytämiseksi.

Heepin keikka oli ilmoitettu alkavaksi jo kello 19. Kuten arvata saattoi, ensimmäiset soinnut iskettiin vasta puolisen tuntia myöhemmin. Varhainen aloitusaika oli kumminkin pelkkää plussaa, sillä yömyöhätapahtumat eivät palvele kuin kaljakassan haltijoita.

Alkuilta tosin näkyi yleisön reaktioissa. Koska kyseessä oli tiistai, porukan käyttäytyminen oli turhankin hillittyä. Laulaja Bernie Shaw ei meinannut saada jengiä millään syttymään ja käsiä heilumaan. Viikonloppuna meno olisi varmasti ollut toisenlaista.

Yllättävän iäkkään yleisön joukossa tunsin itseni suorastaan nuorukaiseksi 44 vuodellani. Nuoremman polven rock- tai hevimiehiä ei ollut juuri lainkaan, naisista puhumattakaan. Heep ei ole enää vuosikymmeniin vedonnut teinityttöihinkään, joita tosin oli paikalla varsin edustava kaksikko.

Heepiä ennen esiintyi helsinkiläismuusikko Mika Järvinen. Crazy World- ja Five Fifteen -yhtyeissä uraansa tehnyt mies soitteli lähinnä 70-luvun rokkiklassikoita. David Bowie, The Who ja oma Five Fifteenin kanssa levytetty I'm Your Prostitute olivat selvästikin vielä tässä vaiheessa iltaa lavan edustalla yksinään päivystäneen huivipäisen turkulaismiehen mieleen.

Viime syksynä ilmestyi Järvisen kirjoittama jykevä Heep-historiikki Easy Livin': Ken Hensleyn vuodet 1970-1980. Tuo mainio opus pitäisi löytyä jokaisen rokkia rakastavan kotoa. Kirjaa oli myynnissä Salon keikallakin ja saatavilla yhä sekä kirjakaupoista että nettimyynnistä. 
 

Lyhyen intron jälkeen Heep asteli takahuoneesta lavalle. Sea Of Light -levyn ehkä tunnetuin ralli Against The Odds oli startti keikkasetille, jonka alkupuoli painottui uudempiin kappaleisiin. Tosin Against The Odds on vuodelta 1995 eli kohta 20 vuotta vanha. Heepin mittapuulla se on kumminkin tuore, onhan yhtye toiminut jo 45 vuotta.

Uudempien biisien sekaan Heep esitti 70-luvun alun helmensä Sunrise ja Stealin'. Ensinmainittu kuuluu mielestäni orkesterin suurimpiin saavutuksiin, ollen myös yksi rockhistorian hienoimmista kappaleista.

Heepin tuotantoa vain 70-luvulta tuntevia ihmisiä alkoi ilmeistä päätellen hiljalleen harmittaa uudemman tuotannon esittäminen. Debyyttilevyn Very 'eavy... Very 'umblen (-70) aloitusraidasta Gypsy lähtenyt nostalgiaputki toivottavasti palkitsi heidänkin iltansa.

Look At Yourselfin Heep soitti erittäin nopealla temmolla. Sinänsä kummallista, etteivät muut vanhat kappaleet ole saaneet kovinkaan erilaista livesovitusta, vaikka rumpali Gilbrook välillä paukuttikin jotkut kohdat selvästi ärhäkämmin kuin edeltäjänsä.

Etenkin Look At Yourselfin hurjassa kiihdystysajossa ja tempovaihteluissa kuuli miten tiukasti bändi osittaa yhteen. Vaikka Kerslake olikin raskaskätinen ja pätevä rumpali, vaikuttaa Gilbrook erittäin hyvältä jatkajalta Heepiin.

Kosketinsoittaja Phil Lanzon, joka muistuttaa melkoisen paljon eläkkeelle jäänyttä entistä työkaveriani Reima Dahlströmiä, pysytteli hillitysti taustalla. Hän teki välillä jonkunlaisia puolihumoristia käsiliikkeitä soittamisensa ohessa, mutta antoi hyväntuulisen keikan edetä laulaja Shawin ja kovasti hymyilleen Boxin johdolla.

Yhtyeen uusin jäsen, basisti Rimmer, liikehti merkillisen näköisen ja kokoisen soittimensa kanssa lavan toisessa päässä enemmän kuin Heepin keikoilla on totuttu näkemään. Olin huomaavinani, että joissain kohdissa biisejä hän veti mutkat suoriksi ja pomputteli erilailla kuin Bolder-vainaa. Mutta tuskin hänestä on haluttukaan tehdä edeltäjänsä kopiota.

1977 ilmestyneen Innocent Victim -levyn nopein ja rankin raita Free 'n' Easy on ollut jo muutaman vuoden nyky-Heepin keikkasetissä. Jostain kumman syystä kappaleen ajaksi lavalle kutsutaan naisia tanssimaan ja heiluttamaan tukkaansa. Näin tapahtui Astrum Areenallakin, kun joukko kauniimman sukupuolen edustajia valtasi lavan.

Illan viimeisenä kuultiin bändin tunnetuin kappale Easy Livin'. Uskon, että varsinkin keikan loppupuoli oli mannaa monille ja paikalta poistui tyytyväisiä ihmisiä.

"Ei ole Heep enää entisensä", kommentoi lähelläni ollut varttuneempi mieshenkilö. Ei varmaan olekaan jos halajaa 40 vuotta vanhoja aikoja. On kumminkin hienoa, että bändi on yhä pystyssä ja näin vetreässä kunnossa!

Mika Järvisen Uriah Heep -kirja

"Jos tämä bändi lyö itsensä läpi, minun täytyy tehdä itsemurha. Heti ensimmäisistä nuoteista tietää, että tätä ei halua kulla enempää", kommentoi Rolling Stone -lehden musiikkikrittikko brittiläisen Uriah Heepin debyttilevyä vuonna 1970.

Tiettävästi kyseinen henkilö ei ole ainakaan vielä tehnyt itsemurhaa, vaikka Uriah Heep on vuosien varrella myynyt kymmeniä miljoonia albumeja.

Suomalaismuusikko Mika Järvinen on joillekin tuttu yhtyeistä Five Fifteen ja Crazy World. Mies on soitellut entisten ja nykyisten Heep-jäsenten kanssa ympäri Euroopan lavoja jo vuosikausia.

Järvinen päätti ottaa selvää mikä suomalaisia kiehtoi ja kiehtoo yhä Heepissä. Bändi kun oli 70-luvun alun kultavuosinaan suhteessa paljon suositumpi meillä kuin muualla. Seurasi parin vuoden kirjoitusperiodi, jonka tuloksena syntyi kirja Uriah Heep Easy Livin' Ken Hensleyn vuodet 1970-1980.

Mika Järvinen Salossa elokuussa 2012.

Kirja on paksu möhkäle, peräti 450-sivuinen. Tekstiä olisi kuulemma ollut vielä 150 sivun verran lisääkin, mutta kustannustoimittajan punakynä ei antanut armoa. Ehkä parempi niin, koska nytkin kirjan kanssa on haastatta. Minulla meni peräti kolme viikkoa sen läpikahlaamiseen. Luin sitä iltaisin, kunnes nukkumatti tuli hiekkasäkkinsä kanssa kylään.

Teosta varten on haastateltu entisiä Heep-muusikoita ja ainoaa nykyistä 70-luvun ukkoa, kitaristi Mick Boxia. Pääosin äänessä on kosketinsoittaja-, kitaristi-, laulaja- ja pääasiallinen biisintekijä Ken Hensley. Yhtyeen kantava voima oli nimenomaan Hensley, jonka 70-luvulla kynäilemät kappaleet soivat säännöllisesti tässäkin taloudessa.

Ken Hensley Salossa 2012.

Kirja on rajattu Hensleyn Heep-aikaan. Se käy läpi yhtyeen esiasteet 60-luvun lopulta ja menestyksekkäät 1970-luvun vuodet. Tiiliskivi päättyy Hensleyn eroon Heepistä 1980, kerraten lyhyesti bändin vaiheet vielä hiukan siitä eteenpäinkin.

Järvisen teksti on sujuvaa, eikä turhia kertauksia ole. Koska hän on muusikko, on tekstit naputeltu usein erilailla kuin tavallinen pulliainen olisi tehnyt. Järvinen kertoo biisien rakenteista, soittimista ja muusta mistä esimerkiksi Arto Paasilinna tai Laila Hirvisaari eivät olisi ymmärtäneet hevon paskaakaan. Hän tekee sen kuitenkin tyylillä, ei liian teoreettisesti.

Kirjoittaja käy läpi Heepin 70-luvun vaiheet albumista toiseen. Varsin mielenkiintoista tietoa irtoaa niiden tekoprosesseista ja sisällöistä. En esimerkiksi ole koskaan ajatellut, että eräs bändin tunnetuimmista kappaleista, July Morning, miellettiin entisissä Itäblokin maissa lauluksi vapaudesta. Hensley kuitenkin kirjoitti laulun aivan eri syistä.

Heepillä oli jo 70-luvulla suosiota Neuvostoliitossakin, vaikka sen levyjä ei sieltä virallisesti saanutkaan. Yhtye keikkaili "ensimmäisenä länsimaisena bändinä" naapurimaassamme vuonna 1987. Väitän kumminkin, että tamperelainen Popeda kävi siellä aikaisemmin. Ehkä historiankirjoissa sitä ei mielletä länsimaiseksi bändiksi.

Heep vuosien 1975-76 kokoonpanossaan.

Hensleyn mouruavat Hammond-urut, Boxin kätkättävä kitara ja Byronin korkea falsetti koko bändin harrastaman harmonialaulun kanssa olivat yhdistelmä, joka teki Heepistä aikanaan ainutlaatuisen ja sarallaan ensimmäisen. Bändi ei silti koskaan kohonnut, ehkä Suomea lukuunottamatta, samanlaiseen suosioon kuin aikalaisensa Led Zeppelin, Black Sabbath tai Deep Purple.

Järvisen mukaan Heepin suuri suosio Suomessa perustuu Hensleyn käyttämiin kappalerakenteisiin, jotka vetosivat juuri Pohjolan perukan asukkaisiin. Varmaan asia onkin juuri näin. Easy Livin', Lady In Black, Look At Yourself, The Wizard, July Morning, Gypsy, Bird Of Prey ja muut 70-luvun alun Heep-rallit ovat koskettaneet yllättävän monia suomalaisia.

Allekirjoittanut ja Mika Järvinen Sweden Rock Festivalin backstagella kesäkuussa 2008.

Kirja kertoo laajasti bändin jäsenten keskinäisistä valtataisteluista. Kun biisintekijä Hensley sai tuloja rutkasti enemmän kuin muut, aiheutti se närää. Viinaanmenevä laulaja David Byron oli kirjan mukaan hankala persoona ja hänet korvattiinkin John Lawtonilla 70-luvun lopulla. Se puolestaan lujitti Hensleyn asemaa bändin kinginä.

Uutta tietoa ainakin minulle oli manageri- ja levypomo Gerry Bronin suuri osuus Heepin menestyksessä. Äijä näemmä tunki näppinsä joka väliin. Hän vaikuttaisi olevan Hensleyn ohella kirjan keskeisin henkilö.

Kortensa kekoon kantavat myös rumpali Lee Kerslake, alkuaikojen basisti Paul Newton ja John Lawton. Boxin tarinointia olisin kaivannut hieman enemmän.

Kirjan kuvitus ei noudata virallisia pressikuvia, vaan siinä on pääasiassa tilannekuvia bändin alkutaipaleelta. Uriah Heep on, jos joku ei tiennyt, vieläkin toiminnassa oleva orkesteri. Bändi kävi hiljattain Suomessa keikoillakin ties kuinka monetta kertaa.

Sivuilta löytyy myös skannattuja levynkansia, joissa näkyy kulumat ja ajan patina. Heepin kansitaide on aina jakanut makuja kahtia. Kannet ovat joko järkyttävän kehnoja tai sitten todella komeita.

Ken Hensley kauhistelee 1976 ilmestyneen High And Mightyn päällisiä. Siinä taivaalla suhahtaa saksalainen Luger-pistooli, joka on yllättäen saanut siivet. Komea kuva kuin mikä, mutta Hensley mukaan aivan paska. Yhtyeellä itsellään ei ollut tietoa moisesta kansiratkaisusta.

Vaikka Heep vetosi 70-luvulla tyttöihinkin, eivät nykysukupolvien naiset sen päälle juurikaan tunnu ymmärtävän. Siksi kirja onkin takuuvarma isänpäivä- ja joululahja. Huomattavasti parempi investointi kuin vaikkapa ravintolalounas.

Uriah Heepistä kirja suomeksi

Helsinkiläismuusikko Mika Järvinen on tehnyt kirjan legendaarisesta brittiläisestä hard rock -yhtye Uriah Heepistä. Easy Livin': Ken Hensleyn vuodet 1970-1980 on teoksen tittelinä.

70-luvun alussa huippusuosittu orkesteri toimii tänäkin päivänä. Yhtye jatkaa keikkailua aktiivisesti, vaikka pitkäaikainen basisti Trevor Bolder menehtyi syöpään juuri hiljattain. Bolderin sairaus tuli ainakin minulle yllätyksenä, koska yhtye esiintyi hänen kanssaan koko ajan. Kesällä Heep soittaa Suomessa kolme keikkaa, tiedä sitten kuka Bolderin tilalla on.

Uriah Heep oli 70-luvun ensimmäisellä puoliskolla suhteessa suositumpi Suomessa kuin muualla maailmassa. Listoilla keikkui singlejä ja lp-levyjä montakin samaan aikaan. Kuten monilla muillakin tuon ajan bändeillä, oli Heepin levytystahti oli silloin armoton. Pari levyä vuodessa oli normaali tahti.

Mika Järvinen keskittyy syyskuussa ilmestyvässä kirjassaan juuri Heepin 70-lukuun. Kosketinsoittaja, kitaristi, laulaja ja pääasiallinen säveltäjä Ken Hensley soitti bändissä 1970-80. Tuon aikakauden Järvinen on kirjannut ylös. Odotan mielenkiinnolla.

Mika Järvinen Castlessa

Mika Järvinen irkkubaari Castlen lavalla lauantaina 19. tammikuuta. 


Helsinkiläinen muusikko Mika Järvinen tunnetaan Five Fifteen- ja Crazy World -yhtyeistä. Hän tekee myös bänditeknikon hommia ja heittää soolokeikkaa. Uutena aluevaltauksena on suomenkielinen kirja legendaarisesta hard rock -orkesteri Uriah Heepistä. Sen kirjoittaminen on vielä kesken.

Kuulin Järvisen Heep -kirjahankkeesta ensimmäistä kertaa viime elokuussa Salossa, jossa järjestettiin Easy Livin' In Salo -niminen tapahtuma. Uriah Heepiä kunnioittavassa juhlassa esiintyivät muun muassa Uriah Heep Legeds -kokoonpano, jossa oli mukana kolme bändissä 70-luvulla soittanutta muusikkoa. Päätapahtumassa Salon Urheilutalolla oli mukana myös Mika Järvinen. Osin samaa materiaalia hän esitti Turussa irkkubaari Castlessa lauantaina 19. tammikuuta.

Järvisellä on hallussa niin sanottu classic rock -osasto varmaan yhtenä parhaiten koko maassa. 60- ja 70-luvun hitit sekä tuntemattomammat raidat tulevat miehestä ulos kuin tyhjää vaan. Castlesta mieleen jäivät etenkin Uriah Heep- ja David Bowie -kappaleet.

Veikkaisin, että jossain muussa maassa Järvinen olisi tunnettu laulaja-muusikko. Suomessa hän on jonkinlainen kulttinimi, vaikka kaikki musiikkia aktiivisemmin seuraavat hänet tietänevätkin. Kaikkaa ainakin tuntuu piisaavan siihen malliin, ettei Heep-kirja ehdi vielä valmistua. Uusi Crazy World -levykin ilmestyi juuri.

Viereisessä pöydässä istuskelleet norjaiset olivat ihmeissään kun turkulaiskapakassa esiintyi näin osaava taiteilija. Norskit eivät itsekään olleet mitään musiikkiummikkoja, vaan he tunsivat monet kotimaansakin bändit - toisin kuin maanmiehensä yleensä, kun heitä tavatessani olen norjalaisesta musiikista kysellyt. Esimerkiksi 80-luvulla suosionsa huipulla ollut ja yhä toimiva hard rock -bändi TNT näyttää olevan monille vuonomaan asukkaille vieras.

Easy Livin' In Salo 2012

Elokuun puolivälissä toisen kerran järjestetty Uriah Heep -tapahtuma Easy Livin' In Salo kokosi jälleen varsinaissuomalaiseen pikkukaupunkiin liudan brittiorkesterin innokkaita faneja.

Uriah Heep Suomi Finland ry:n kokoonpanema kolmipäiväinen juhla alkoi torstaina Salon torilta. Kauppapaikalla on kesäisin kuultu livemusiikkia erilaisten artistien toimesta, muun muassa bluesmimmi Erja Lyytinen esiintyi siellä hiljattain.

Entisille Uriah Heepin jäsenille Ken Hensleylle, Paul Newtonille ja Lee Kerslakelle annettiin kunnianosoituksena Salon kaupungin avaimet. Äijät olivat Salossa liikkeellä Uriah Heep Legends -nimellä. Heep-veteraanien lisäksi kokoonpanoon kuuluvat islantilainen laulaja Eirikur Hauksson ja brittikitaristi Phil Baker.

Bakerin taustoista en tiedä mitään. Hauksson sen sijaan on kotimaassaan suuri tähti ja edustanut sekä Islantia että Norjaa Euroviisuissa. Vuodesta 2005 hän on ollut mukana Ken Hensleyn Live Fire -bändissä, jonka näinkin Sweden Rockissa neljä vuotta sitten.

Hensley soitti koskettimia ja kitaraa sekä lauloi Uriah Heepin kolmellatoista ensimmäisellä levyllä vuosina 1970-1980. Hän myös sävelsi pääosan yhtyeen kappaleista. Kaikki bändin suurimmat hitit ovat hänen käsialaansa. Samaa materiaalia Uriah Heep Legends esittikin Salon pääkonsertissa lauantaina 18. elokuuta.

Hensley täytti pari päivää sitten 67 vuotta. Mies on vetreässä kunnossa ottaen huomioon muusikoille tyypillisen rankan elämäntavan. Hensley myös lauloi noin puolet Uriah Heep Legendsin setistä, Haukssonin hoitaessa toisen puolen.

Ken Hensley

Heepissä 1971-79 ja 1981-2007 soittanut rumpali Lee Kerslake on periaatteessa jäänyt jo eläkkeelle, eikä soita enää aktiivisesti. Ukkelin habitus onkin kuin eläkeläismiehellä, eikä heti uskoisi hänen olleen suositun rockbändin jäsen ja entinen megastara. Vastaavan näköisiä miehiä tapaa yleensä vaikka Tuurin Kyläkaupassa tai Nauvon vierasvenesatamassa.

Lee Kerslake

Kolmikon tuntemattomin jäsen on Heepin kolmella ensimmäisellä älppärillä bassotellut Paul Newton. 67-vuotiaaksi mieheksi hän oli erittäin hyväkuntoisen oloinen.

Paul Newton (oik.) juttelee suomalaisfanin kanssa urheilutalon pihalla.

Salon urheilutalolla ollut pääkonsertti keräsi satoja ihmisiä. Vaikea sanoa tarkkaa lukua, mutta enemmänkin olisi vielä mahtunut.

Pakkaa hiukan hämmensi "oikean ja virallisen" Uriah Heepin taannoinen keikka Turun Logomossa. Heep esiintyi myös kesäkuussa Kaarinassa Saaristo Openissa. Molemmat paikat ovat vielä lähellä Saloa. Moni tuttavani sekoittikin kokoonpanot, eikä suurimman osan kaaliin ole kai vieläkään uponnut mistä Salossa oikein oli kyse.

Räikein esimerkki huonosta tiedottamisesta tuli 17.8. Ilta-Sanomien toimittajalta. Kaverilla meni pahasti puurot ja vellit sekaisin. Tekstiä on näköjään jälkeenpäin muokattu ala-arvoisesta hillitymmäksi ja virheitä korjattu. http://www.iltasanomat.fi/musiikki/art-1288492587883.html

Eräs tuttavani puolestaan kirosi puhelimessa, että Uriah Heep Legends Salon torilla oli "täyttä huijausta". "Eivät vetäneet kuin yhden biisin". Ilmeisesti hän ja moni muu luuli, että UHL olisi soittanut siellä täyspitkän keikan. Mielestäni missään näin ei kuitenkaan mainittu.

Olisivat tulleet lauantain pääkonserttiin, jonka 25 euron hintainen pääsylippu oli mielestäni todella kohtuullinen musiikin runsaaseen antiin ja tasoon nähden.

Rentoa mieninkiä anniskelualueella.

Jos UHL esitti Salon torilla vain yhden kappaleen (jonka veikkasin oikein Lady in Blackiksi), oli urheilutalolla ilmassa ns. suuren urheilujuhlan tuntua.

Illan avasi Five Fifteen -bändistä tuttu Mika Järvinen. Hän esitti suurelle yleisölle tuntematonta materiaalia muun muassa Heep -ukkojen alkutaipaleen hämäristä. Tulipa yksi David Bowienkin kappale ja Heepin High And Mighty -levyn (1976) Footprints In the Snow.

Järvinen työstää parhaillaan kirjaa Uriah Heepistä. Salo-viikonloppuna hän kuulemma sai paljon lisää hyvää aineistoa sitä varten. Odotan innolla kirjan valmistumista.

Mika Järvinen

Saksalainen Circle Of Hands osoittautui professionaaliseksi coverbändiksi. Laulaja näytti aivan tamperelaisen Mustat enkelit -yhtyeen Jussi Aaltoselta. Muut kaverit olivat kuin suoraan lukion opettajanhuoneesta napattuja.

Circle Of Hands esitti harvinaisempaa Heep-materiaalia, jollaista ei yleensä livenä kuulla. Pitkät kappaleet kuten Salisbury ja Magician's Birthday eivät kuulu kenen tahansa ohjelmistoon. Myös Sweet Freedom -albumin If I Had The Time oli hieno kuulla.

Circle Of Hands Saksasta.

Uriah Heep Legendsin aloittaessa sali oli jo yhtä vellovaa ihmismassaa. Äänentoisto oli hyvä, eikä bändi luukuttanut liian kovalla volyymilla. Valotkin olívat viimeisen päälle.

Kappalemateriaali noudatti Heepin 70-luvun hittejä. Joukossa oli muutama yllätyskin. Sellaisina pidän ainakin Sweet Freedom- ja Rain -biisejä. Setissä oli myös esimerkiksi Rainbow Demon, Tales, July Morning, The Wizard, Gypsy ja Lady In Black.

Easy Livinin aikana anniskelualueella vieressäni ollut hieman varttuneempi rouva totesi, että "tämän kappaleen minäkin tunnen". Hän ei suinkaan ollut ikänsä puolesta yleisössä mikään poikkeus. Kun itse neljäkymppisenä olin varmaan nuorimmasta päästä, liikkui keski-ikä jossain 50-60 ikävuosien välillä.

Uriah Heep Legends

Illan päälle oli jatkot Sokos Hotelli Rikalassa. Lavalla nähtiin Ken Hensley velipoikansa Trevorin kanssa sekä suomalaisia Heep-coverbändejä.

Hensleytä lukuunottamatta Uriah Heep Legendsin jäsenet istuivat ravintolassa yleisön joukossa muina miehinä. Heitä oli mahdollisuus jututtaa jos halusi. Äijillä ei ollut minkäänlaisia tähdenelkeitä. Päinvastoin he oikein tyrkyttivät itseään valokuviin ja vaikuttivat aidon kiinnostuneilta kaltaisteni kännikalojen Heep-muisteluista.

Easy Livin' In Salo oli hieno tapahtuma, johon toivottavasti tulee vielä jatkoa. Kysyntää tuntuu ainakin olevan!

Trevor Hensley ja Ken Hensley.

Ken Hensley.

Lee Kerslake, Paul Newton ja Eirikur Hauksson.

Lee Kerslake ja allekirjoittanut.

Turkulaiset Heep -fanit Tony, Jaska ja Eki.

Kerslake ja tuntemattomaksi jääneet naiset.

Kaksi legendaa; Kerslake ja Teddy & The Tigersin basisti AP Niemi.

Hauksson, Phil Baker, Jaska ja Tony.