Lanzaroten jalokivet osa 2

Aloe Veran voimistavan vaikutuksen alla olimme melkein kuin uudestisyntyneitä. Niinpä Lanzaroten pohjoiskärjessä oleva näköalapaikka Mirador del Rio näytti ehkä vieläkin komeammalta kuin normaaliolotilassa.

Taiteilija Cesar Manrique on suunnitellut sinnekin rakennelman, joka on hienosti sulautunut vuorenkielekkeeseen. Sieltä kelpasi tiirailla maisemia ja jonkun matkan päässä häämöttänyttä La Graciosan saarta. Se on yksi Kanarian kolmestatoista saaresta, mutta pinta-alaltaan niin pieni, ettei sitä yleensä missään brosyyreissä mainita. Vain seitsemän suurinta saarta saavat sen kunnian.

Etteivät mahtavat maisemat olisi heti loppuneet, oli seuraavana etappina Los Helechosin näköalapaikka. Sinne kiemurteli vuorenseinämää pitkin serpentiinitie, joka toi mieleen vuoden takaiset Madeiran maisemat.

Lanzarote on polkupyöräilijöiden suosiossa. Ihan tavallisia sunnuntaipyöräilijöitä he eivät suinkaan ole, sillä tuollaisessa maastossa ajelu vaatii rautaista kuntoa. Erinäisiä fillariseurueita näkyi pitkin viikkoa, mutta Los Helechosilla ihan lähietäisyydeltä. Paikalla oli armoton tuuli, jollaisen siellä voisi kuvitella olevan melkein aina. Eipä luulisi munamankelilla ajelun olevan kovin helppoa.

Varmasti eräs erikoisimmista taloista jossa olen koskaan vieraillut oli Cesar Manriquen asunto. Ellei peräti erikoisin. Laavakentälle tehty  rakennuskompleksi pihoineen ja puutarhoineen oli todella kummallinen nähtävyys. Samalla myös sen verran vaikuttava, että miehen elämäntyötä oppi arvostamaan viimeistään siellä käytyään.

Joistakin osista rakennusta tuli mieleen James Bond- ja Kellopeli appelsiini -elokuvat. Kovin oli surrealistista huonetta siellä täällä. Oikeastaan ihan sama mitä adjektiivia tai sanaa käyttäisi näkymiä kuvaamaan. Melkein kaikki sopivat.

1992 menehtynyt taiteilija käytti varmasti vuosia tonttinsa rakentamiseen. Hetkessä tällaista jälkeä ei voi saada aikaiseksi. Alue on nykyään museona ja suosittu turistirysä. Ei mikään ihme.