Sisiliskoja ja kivitaidetta

Käväisin tiistaina alkuillasta Turun Ruissalon Saaronniemessä. Etenkin korona-aikana Saaronniemen iso parkkipaikka on melkein joka kerta ollut lähes täynnä. Nyt mahtui hyvin valitsemaan mieleisensä ruudun. 

Valkoposkihanhia ei näkynyt enää ainuttakaan. Edellisellä visiitilläni 1. elokuuta niitä oli runsaasti. Jonkunlainen ennätys sekin, etten käynyt Saaronniemessä yli kolmeen viikkoon. Lähivuosina vastaavaa ei olekaan tapahtunut. 

Suuntasin hiekkarantaa pitkin läheiseen Kolkannokkaan. Vastaan tuli eläkeläispariskunta, jonka toinen puolisko kai kiinnitti kameraani huomiota ja sanoi että "käärmeet ovat palanneet kotiinsa". Olivat kuulemma nähneet pengersillan pielessä rantakäärmeen. 

Itse en käärmeitä löytänyt, mutta pienen pieniä sisiliskoja vilisti sillan kivetyksillä. Kuvissa ne näyttävät tosin paljon suuremmilta kuin olivatkaan. Yhdellä kaverilla on näköjään punainen punkki kyljessään kiinni. 

Yksi kuluvan vuoden suurimmista ihmetyksistä tuli esille elokuun alkupuolella. Lueskelin automatkalla Paraisilta Turkuun erään luontoryhmän sisältöä Facebookista. 

Siellä oli postaus, jossa kerskuttiin kuinka "viimeisillä voimillani sain loputkin kivet kaadettua". Siis hetkinen, mitä juuri luin? Naispuolinen ikäihminen toitotti saavutuksistaan tuhottuaan Kolkannokassa ihmisten vaivoin kokoamat komeat kivitaideteokset! 

Olen aina kuvitellut, että lapset tai nuoriso käyvät potkimassa kivet kumoon. Mutta että eläkeläisrouvat mellastavat rannalla! Kommentoidessani tätä hölmöyden huipentumaa, alkoi mamma saada tukijoukkoja puolelleen. Argumentteina muun muassa "tällainen ei kuulu Suomen luontoon" ja "eroosio lisääntyy rannalla jos kivet ovat päällekkäin". 

Kolkannokan kärjessä näkee välillä korkeitakin kivitorneja. Pinoamisessa on nähty aikaa ja vaivaa. Täytyy olla todella ahdasmielinen ihminen jos hienot ja harmittomat kivipatsaat aiheuttavat tuhoamisvimman. En voi ymmärtää.