Luontomystiikkaa Ruissalon metsissä

Syyskuun 11. päivä muistetaan WTC-torneihin kohdistuneista terrori-iskuista vuodelta 2001. Istuskelin tuolloin kaverini nojatuolissa Turun Hämeenkadulla. Katselin televisiosta suoraa lähetystä, jossa lentokone lensi päin tornitaloa New Yorkissa.

Asunnon haltija itse oli yliopistolla espanjan kielen tunneilla. Sieltä palattuaan hän totesi tilanteen kuultuaan, että "nyt on kolmas maailmansota syttynyt!".

Syyskuun 11. päivä kolmetoista vuotta myöhemmin oli jokseenkin erilainen. Olin silloin Turun Ruissalossa kuvaamassa Laura Nurmen kanssa.

Olemme Lauran ottaneet kuvia puolen tusinaa kertaa aikaisemminkin. Kuvaustilanteessa kommunikaatiomme tuntuu sujuvan vaivattomasti, eikä tarvitse turhia säätää tai neuvoa.

Tällä erää ei ollut mitään sen kummempaa suunnitelmaa, kunhan vaan Ruissaloon. Mieleeni tuli Marjaniemen luontopolku, jossa on vanhoja jylhiä tammia sekä pystyssä että kaatuneina. Kävimme myös  Kansanpuistossa ja Kasvitieteellisen puutarhan mailla.

Niin Laura kuin minäkin ehdimme jo pari viikkoa sitten ladata kuvia Facebookiin, jossa niistä on kovasti tykätty. Eikä lainkaan hassumpia tullutkaan.

Laura ja Katariinanlaakson ruska

Lauantaina 19. lokakuuta kävin Laura Nurmen kanssa kuvaamassa Turun Katariinanlaaksossa. Ajatuksena oli ottaa luontohenkisiä syysfotoja. Ajankohta oli viimeisiä, jolloin ruskakuvia kuluvana syksynä sai.

Kylmä tuuli teki kaikkensa haitatakseen ulkona oleilua. Ahkerasti pilveen mennyt aurinko paistoi onneksi kumminkin niin usein, ettei tarvinnut kovin kauan palella ja odotella milloin valoa tulee.

Kuvausmiljöönä Katariinanlaakso on mitä mainioin. Se on jalopuita kasvavista lehtosaarekkeista muodostunut luonnonsuojelualue, johon kuuluu lehtojen lisäksi kuusimetsää, männiköitä ja ketoja. Pudonneet ja kellastuneet vaahteranlehdet olivat hyvää kuvausrekvisiittaa.

Vappuna Savojärvellä

Vappuni oli jo toista kertaa peräkanaa erilainen kuin takavuosina. Viime vuonna olimme hyvällä porukalla Puolan Gdanskissa. Siellä en huomannut vappuhumusta häivääkään. Menneenä tiistaina ei olisi voinut vähempää kiinnostaa lähteä kaupungille seuraamaan kännisiä valkolakkeja ja kuuntelemaan epävireisiä pillintöräyksiä.

Sen sijaan sovimme Alhrothin Kaken kanssa, että vapunpäivänä keskiviikkona suuntana on Kurjenrahkan kansallispuisto. Tarkemmin Savojärven Rantapiha. Seurueeseen liittyi myös eräs kolmas henkilö, joka noudettiin turkulaisesta maalaiskaupunginosasta. Näin saatiin iloista vapputunnelmaa autoonkin.

Turusta matkaa Savojärven Rantapihalle kertyy arvolta 45 kilometriä. Lukema voi heittää hieman suuntaan jos toiseenkin.

Rantapihan parkkipaikka oli tupaten täynnä saapuessamme paikalle. Kioskilla oli vappuhulinat täydessä käynnissä. Olo oli kuin klaffivirheellä; ensin ajellaan korpiteitä 10-15 kilometriä, eikä ainuttakaan autoa tai vastaatulijaa näkyy missään. Sitten perillä on kauhea tohina.

Savojärven toisella laidalla Kuhankuonolla on tullut käytyä jo niin monta kertaa, että Nousiaisten kuntaan kuuluva järven toinen puoli oli nyt vapunpäivänä mielenkiintoisempi kohde.

Kuhankuono kuuluu Pöytyän Yläneeseen. Näin kuntaliitosten aikaan se kuulostaa ärsyttävän monimutkaiselta. Kun menen vaikka Nauvoon, en todellakaan silloin sano meneväni Paraisten Nauvoon, vaan Nauvoon.

Rantapihalta lähtevä Savojärven kierros on uusittu viime kesänä. Pitkospuut hohkaavat uutuutta ja suorastaan vaativat tulla tallatuksi. Reitti kulkee pitkälti aivan rannan tuntumassa. Maisemat ovat kautta linjan todella komeat. Vääntyneitä puita, vedessä lilluvia vanhoja runkoja ja suota.

Päivä oli niin hemmetin hieno, ettei tänä vuonna moista keliä ole vielä ollutkaan.

Kake etsiskeli samalla geokätköjä. Niitä löytyikin Savojärven rannoilta neljä kappaletta. Nyt näin ihan konkreettisesti vierestä miten homma oikein toimii. Ei varmaan lainkaan hullumpi harrastus.

Paluumatka Rantapihalta taittui armeijan ampuma-alue Raasin kautta. Kylteissä luki, että pysähtyminen kielletty, muuten luullakseni sai ajella alueen läpi kaikessa rauhassa. Pikkuteitä pitkin pääsi Säkyläntielle, josta matkaa Turkuun on noin 45 kilometriä.

Ohitimme paikkoja, jotka muistin 90-luvun alun inttiajoiltani. Vietin silloin Raasin metsissä noin 2-3 viikkoa.

Mieleen muistui tapaus, jossa raumalainen varusmies veisti iltapuhteikseen puuklapia, yrittäen tehdä siitä falloksen muotoista. Ikävä kyllä lopputulos ei ollut aivan taiteilija Stefan Lindforsin kaalimadon veroinen. Ote nimittäin lipesi puukosta ja Rauman sällin kouraan tuli armoton haava. Kaveri kiidätettiin Yläneen terveyskeskukseen.

Samalla leiriviikolla eräs naantalilainen isänmaantoivo riisui kumisaappansa ensimmäisen kerran vasta torstai-iltana, vaikka olimme tulleet Raasiin maanantaina. Hillitön höyrypilvi lehahti ympäristöön. Porukka kaikkosi yskien kauemmas.

Turun Ilpoisissa asunut varusmies meni valittamaan polveansa. Siinähän ei tietenkään oikeasti ollut yhtään mitään vikaa. Pursimies Kujamäki käski hänet juoksemaan läheisin koivun ympäri. Varusmies A sitten twistasi minkä kehtasi ja suoriutui kuin ihmeen kaupalla parinkymmenen metrin matkan takaisin maaliin. "Saatte vapautuksen, mutta muistakaa kummalla jalalla klenkkaatte kun kävelette minun ohi", tuumi pursimies!

Kuhankuonolla grillaamassa

Sunnuntaiajelu suuntautui tällä erää Kurjenrahkan kansallispuistoon, tarkemmin Kuhankuonolle. Keli oli harmaa ja vetinen. Säkyläntie ei ollut lainkaan jäässä, joten ajelu luonnisti ilman ankaraa ratinpuristustakin. Turussa sen sijaan kadut ovat vaarallisen liukkaita.

Kuhankuonolle huristelee Turusta melko nopeasti. Matkaa sinne on noin 40 kilometriä. Eipä tällaisella suojakelillä ulkoilu ole mikään varsinainen nautinto, mutta pääasia että jossain sentään tuli käytyä television tai tietokoneen tuijottelun sijaan.

Kuhankuonon parkkipaikalla oli vain yksi auto. Ilmeisesti televisio oli kumminkin vienyt voiton monessa taloudessa.

Viime viikon sunnuntain Ruissalon reissuun verrattuna talvipäivä oli totaalisesti erilainen. Ajatuksena oli ottaa lumisista puista fotoja, mutta lauhtunut ilma oli pudottanut lumet maahan.

Kurjenpesän nuotiokatoksen puut vaikuttivat päältäpäin kuivilta, mutta roihun aikaansaaminen olikin sitten työn takana. Kumminkin makkarat saatiin kypsiksi.

Marraskuinen luola- ja kalliomaalausreissu osa 1

Sunnuntaina 4. marraskuuta oli mielenkiintoinen päivä. Ensin suuntana oli Rusko, sitten Masku ja lopuksi vielä Naantali.

Lauantaina oli pitkästä aikaa todella komea ja aurinkoinen päivä. Sunnuntaiaamunakin vaikutti siltä, ettei sadetta tule. Eikä myöskään tullut kuin vasta joskus viiden aikaan iltapäivällä. Näinkin kuiva viikonloppu alkaa olla harvinaista herkkua nykyään.

Reissun tarkoituksena oli käydä geologisia muinaiskohteita läpi. Autoon istuivat alan asiantuntija, arkeologin hommia töikseen paiskiva Timo Sepänmaa ja vannoutunut asianharrastaja Harri Nato Leino. Minä noviisina seurasin mukana.

Ensimäinen etappi oli Rusko. Kuukausi sitten kävin Leinon kanssa kummastelemassa isoa siirtolohkaretta Ruskon kirkonkylän tuntumassa. Nyt oli aika näyttää sama paikka Sepänmaallekin.

Miehet hääräsivät aikansa kiven ja sen takana olevan louhikon ympärillä tutkien lähes joka loukon. Vieläkään ei ole selvillä mikä kiven nimi mahtaa olla. Yleensä tällaisilla paikoilla on aina nimi, miksei siis tälläkin.

Edellistä blogikirjoitustani samasta aiheesta ovat lukeneet jotkut ruskolaisetkin. Linkitin nimittäin jutun erään ruskolaistutun Facebook-sivulle. Kukaan heistä ei ole kumminkaan vaivautunut vastaamaan, mikäli ovat edes tietoisia kiven tai paikan nimestä.

Sepänmaa ja Leino Ruskolla.

Erikoisuus on myös lohkaretta vasten kasvava rungostaan levinnyt ja ylhäältä monihaarainen mänty, jollaista kuulemma "lahnamännyksikin" kutsutaan. Liekö viime vuonna riehunut Tapani-myrsky repinyt lähimännystä latvan pois, kun se nyt retkottaa kiven päällä.

Koska päivänvalo on tähän vuodenaikaan kortilla, ei tällä kohteella kupattu kovin kauaa. Lusikka pohjaan ja kohti seuraavaa paikkaa, joka sekin on Ruskon kirkonkylän lähistöllä.

Kävin "Ruskon kivellä" tai "Ruskon lohkareella", kuten sitä arkeologipiireissä kutsutaan, kolme vuotta sitten Sepänmaan kanssa. Hän oli kollegaltaan kuullut kivessä olevasta jäljestä, joka saattoi olla ikivanha ihmisen tekemä punamultapiirros.

Sepänmaan arkeologikaveri oli metsässä inventoimassa maastoa, koska alueelle kaavailtiin asuintaloja. Hän meni sateensuojaan kivilipan alle, jolloin huomasi punertavan läikän katossa. Nyt on kuulemma kuitenkin tultu siihen tulokseen, ettei jälki olisi muinaisen taiteilijan pensselistä lähtöisin, vaan ihan luonnontuote.

Mahdollinen esihistoriallinen kalliomaalaus.

Vielä kolme vuotta sitten paikan lähistöllä ei ollut ainuttakaan taloa. Nyt niitä on kymmenittäin. Lisää on tulossa maarakennuksesta päätellen. Tyypillinen nuorten lapsiperheiden asuinalue, jonne omakotitaloja nousee kuin sieniä sateella.

Paikallinen Big Brother-sukupolvi on löytänyt kiven sitten viime käyntimme ja jättänyt sinne oman taideteoksensa. Ikivanhan jäljen vieressä nimittäin loisti nyt suuri keltainen pillunkuva. Tekijät tuskin olivat tietoisia, että moinen muhkea reva olisi voinut osua juuri kohteemme päälle.

Seuraavaksi matka jatkui Maskuun, Mätikän luolalle.