Peilityyni Savojärvi

Sunnuntaireissuni suuntautui tällä kertaa Kurjenrahkan kansallispuistoon Nousiaisten ja Yläneen maisemiin. Vuonna 2012 avattu Savojärven kierros on viime vuosina muodostunut allekirjoittaneelle tärkeäksi ulkoilureitiksi. Parisenkymmentä kertaa olen kuluttanut siellä pitkospuita.

Standardiksi on muodostunut, että Savojärven 6,5 kilometrin lenkki kestää melko tarkkaan kaksi tuntia. Matkalla pidetään yksi tauko ja monta valokuvauspysähdystä. Tällä kertaa niitä oli ehkä tavallista enemmän, sillä keli oli todella upea ja kuvauksellinen.

En ole kertaakaan aikaisemmin ollut Savojärvellä tällaisen ilman vallitessa. Järvi oli peilityyni. Normaalisti siellä tuulee vähintään jossain kohtaa lenkkiä melkeinpä haittaavasti.

Komean sunnuntain oli huomannut myös kymmenet muut. Savojärven Nousiaisten puolella oleva Rantapihan taukopaikka oli tupaten täynnä autoja. Olipa parkissa Taivassalon auton tilausbussikin. Järven toisella laidalla Kurjenpesän parkkipaikka oli aivan piukassa ja osa menopeleistä jätetty villisti minne sattui.

Ottaen huomioon väenpaljouden, ei pitkospuilla tarvinnut pahemmin väistellä vastaantulijoita. Tiedä sitten minne kaikki olivat kadonneet, mutta autoista päätellen heitä oli pakko olla valtavasti jossain päin kansallispuistoa.

Valokuvaaminen Savojärven kierroksella on saattanut joskus tuntua hiukan toistolta. Tällä kertaa ei sitä ongelmaa ollut. Syysruska ja tyyni järvi tekivät alueesta aivan erilaisen kuin esimerkiksi viime käynnilläni heinäkuun lopulla.

Kuhankuonolla grillaamassa

Sunnuntaiajelu suuntautui tällä erää Kurjenrahkan kansallispuistoon, tarkemmin Kuhankuonolle. Keli oli harmaa ja vetinen. Säkyläntie ei ollut lainkaan jäässä, joten ajelu luonnisti ilman ankaraa ratinpuristustakin. Turussa sen sijaan kadut ovat vaarallisen liukkaita.

Kuhankuonolle huristelee Turusta melko nopeasti. Matkaa sinne on noin 40 kilometriä. Eipä tällaisella suojakelillä ulkoilu ole mikään varsinainen nautinto, mutta pääasia että jossain sentään tuli käytyä television tai tietokoneen tuijottelun sijaan.

Kuhankuonon parkkipaikalla oli vain yksi auto. Ilmeisesti televisio oli kumminkin vienyt voiton monessa taloudessa.

Viime viikon sunnuntain Ruissalon reissuun verrattuna talvipäivä oli totaalisesti erilainen. Ajatuksena oli ottaa lumisista puista fotoja, mutta lauhtunut ilma oli pudottanut lumet maahan.

Kurjenpesän nuotiokatoksen puut vaikuttivat päältäpäin kuivilta, mutta roihun aikaansaaminen olikin sitten työn takana. Kumminkin makkarat saatiin kypsiksi.

Torronsuolla patikoimassa

Torronsuon kansallispuisto on Tammelan kunnassa sijaitseva, pinta-alaltaan 2 550 hehtaarin (25,5 km²) kokoinen kansallispuisto. Kansallispuisto on perustettu vuonna 1990. Sitä ennenkin lähes luonnontilainen suo oli määritelty suojelualueeksi.

Maastoltaan Torronsuo on tyypillistä keidas- eli kohosuota, eli paksuturpeista ja sen keskiosa on selvästi reunoja korkeammalla. Torronsuon turvekerros on paksuimpia mitatuista soista Suomessa, paikoitellen jopa 12 metriä.

Lintu- ja hyönteislajistoltaan Torronsuo on arvokas. Suon alueella pesii satakunta lintulajia. Osa linnuista ja lentävistä hyönteisistä on lajeja, jotka tyypillisesti viihtyvät pohjoisemmilla alueilla, eikä niitä juuri tavata muualla eteläisessä Suomessa.

Kansallispuiston pysäköintialue on Kiljamon saarekkeessa, Forssasta Somerolle johtavan seututien 282 varrella Tammelan Torron kylän pohjoispuolella. Läheisyydessä on Metsähallituksen rakentama 17 metriä korkea luontotorni, josta on hyvät näkymät yli koko suon. Saareketta kiertää noin kilometrin mittainen pitkospuureitti, jolta haarautuu pitkospuupolkuja suon ylitse.

Forssan lähellä Tammelassa sijaitseva Torronsuo osoittautui oivaksi päiväretkikohteeksi. Reissu tehtiin keskiviikkona 1. elokuuta. En muista aikaisemmin kuulleenikaan Torronsuosta, vaikka se lieneekin legendaarinen luontoharrastajien keskuudessa.

Forssan seutu ei ole allekirjoittaneelle kovin tuttua. Kaksi vuotta sitten kävin Somerniemellä Rauli Badding Somerjoen Paratiisi -kioskia katsomassa. Kovin oli pieni. Samalla reissulla bongasin Someron hautausmaalta Unto Monosen ja Baddingin haudat. Forssan ohi on yleensä ajettu vain matkalla Hämeenlinnan suuntaan.

Sisiliskot ottivat aurinkoa pitkospuilla.

Torronsuon retkeä ehdotti kaverini Artsi. Jussi -kuskin reippaalla kaasujalalla varustettu auto porhalsi halki metsä- ja peltomaisemien. Ensin menimme aavistuksen väärään suuntaan. Koska kiirettä ei ollut, Pyhäjärven maisemia katseli mielellään. Siellä näytti olevan Saaren kansallispuisto, jossa täytyy joskus käydä vartavasten.

Kuvittelin Torronsuota jokseenkin Kurjenrahkan kansallispuiston ja sen Kuhankuonon osan tapaiseksi. Torronsuo oli kuitenkin huomattavasti enemmän suota kuin metsää siihen verrattuna.

Ilma oli aurinkoinen, pitkospuut todella hyvässä kunnossa, eikä itikoitakaan ollut kuin nimeksi. Ulkoilukeli parhaimmillaan.

Veikkaisin, että talsimme vajaat kymmenen kilometriä pitkin Torronsuon raitteja. Ainoa haittapuoli oli, ettei opastuskarttoihin merkittyä louhosta löytynyt. Sen piti olla 3,5 kilometrin päässä parkkipaikalta. Varmaan olikin, mutta hyvin piiloitettu. Metsän alussa oli myrskyn kaatamia puita niin paljon, että ilmeisesti erehdyimme oikeasta polusta. Hankalassa maastossa rämpinen noin kilometrin verran oli turhauttavaa, joten katsoimme parhaaksi kääntyä takaisin. Mikä lie louhos sitten ollutkaan, se jäi arvoitukseksi.

Sudenkorentoja näkyi paljon.

Torronsuon parkkipaikan lähellä oleva grillausalue oli pettymys. Katoksesta ei ollut tietoakaan. Sellaisen puute tällaisessa miljöössä kummastutti. Tuntui, että suunnilleen koko kesän sade oli pakkautunut tiilistä kyhättyyn kehään. Puita oli hankala saada edes savuamaan. Mielummin olisin syönyt makkarani hiillostettuna kuin savustettuna.

Suosittelen Torronsuota kaikille luonnosta ja ulkoilusta kiinnostuneille. Kamerallekin saa helposti käyttöä, kuten oheisista kuvista näkyy.

Kuhankuonon talvea

"Kuhankuonon reitistön polut kulkevat Etelä-Suomen oloissa poikkeuksellisen laajoilla ja yhtenäisillä metsäalueilla, kallioilla ja keidassoilla. Reitit johtavat mm. Vaskijärven luonnonpuistoon ja Kurjenrahkan kansallispuistoon sekä siihen kuuluvaan Pukkipalon aarnimetsään." (kuhankuono.fi)

Kahtena edeltävänä talvena olemme osapuilleen samalla porukalla kahlanneet lumipyryssä ympäri alueen metsiä. Jopa -20 asteen pakkasessakin teimme kerran pitkähkön lenkin. Kyllä talvinen metsäkin voi olla kaunis.

Tämänkertainen Kuhankuonon visiitti rajoittui tarpomiseen parkkipaikalta grillikatokseen. Homma sai jäädä pelkästään nälän tyydyttämiseen makkaran grillauksen merkeissä.

Yleensä Kuhankuonon parkkipaikka on täynnä autoja. Tällä kertaa siinä ei ollut kuin yksi henkilöauto. Aprikoimme syytä moiseen, sillä parin asteen pakkanen olisi melko optimaalinen keli liikkua ulkona talvella. Koska luntakaan ei ole kuin murto-osa kahden edellisen vuoden saldosta ja liikkuminen siksi paljon vaivattomampaa, oli vain kummasteltava missä kaikki ihmiset luuhasivat? Mahtoiko presidentinvaalit viedä kaikki potentiaaliset metsän ystävät äänestysuurnille?

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuhankuono

Viime syyskuun blogistani voi vilkaista millaiselta alue näyttää syksyllä.

http://kaislatuuli.blogspot.com/2011/09/kuhankuonolla-ulkoilemassa.html

Kuhankuonolla ulkoilemassa

"Kurjenrahkan kansallispuisto soineen ja metsineen soveltuu hyvin päiväretkeilyyn ja luonnontarkkailuun. Yksi Kurjenrahkan tunnetuimista nähtävyyksistä on vanha kahdeksan kunnan rajapyykki, Kuhankuono. Retkeä voi laajentaa koko viikonlopun mittaiseksi kulkemalla puiston ympäristössäkin polveilevaa Kuhankuonon retkeilyreitistöä (www.kuhankuono.fi) vaikkapa Vaskijärven luonnonpuistoon, joka sijaitsee noin 10 km Kurjenrahkan kansallispuistosta luoteeseen.

Kurjenrahkan kansallispuisto on Varsinais-Suomen laajin ja monipuolisin suojeltu suoalue. Soiden lisäksi puistoon kuuluvat myös Pukkipalon aarnialue sekä osa Savojärvestä. Kurjenrahkan kansallispuistossa laajat, luonnontilaiset suoalueet ja aarniomaiset vanhat metsät saavat kehittyä rauhassa. Lisäksi aiemmin metsätalouden käytössä olleita alueita on tarkoitus palauttaa luonnontilaan." (luontoon.fi)

Syyskuinen sunnuntai oli mitä sopivin ajankohta suunnata auto kohti Säkyläntien varrella olevaa Kuhankuonoa. Laajan alueen nimi on virallisesti Kurjenrahkan kansallispuisto. Parkkipaikka on muutaman sadan metrin päässä kuntien rajakivestä, Kuhankuonosta.

"Kuhankuono on Varsinais-Suomessa sijaitseva seitsemän kunnan rajapyykki. Kivelle ulottuvat Auran, Maskun, Mynämäen, Nousiaisten, Pöytyän, Turun ja Ruskon rajat. Se on myös Kurjenrahkan kansallispuiston tunnetuin nähtävyys. Puistoa sivuavalta seututie 204:ltä on kivelle matkaa noin kilometri.

Vanhimmat kirjalliset tiedot rajakivestä ovat vuoden 1381 Maskun ja Nousiaisten pitäjien rajapaikkojen luettelossa. Alun perin rajakivelle ulottui seitsemän kirkkopitäjää: Pöytyä (jonka osa oli myöhempi Yläne), Lieto (jonka osa oli myöhempi Aura), Maaria, Rusko, Masku, Nousiainen ja Mynämäki.

Näistä Ruskon, Maskun, Nousiaisten, Mynämäen ja Maarian osuudet olivat kyseisten pitäjien pitäjänmetsiä, joiden historiantutkija Aulis Oja arvelee muodostuneen 1300-luvulla, jolloin alueen pitäjät Ojan esittämän arvion mukaan ehkä olisivat tehneet kruunun kanssa sopimuksen muuten kruunulle asutustarkoituksiin erotettavien takamaiden säilyttämisestä pitäjien omistuksessa lisäveroa vastaan. Nämä pitäjänmetsät säilyivät 1800-luvulle asti koko pitäjien kaikkien talollisten yhteismaana, mutta jaettiin sitten kylien ja talojen kesken. Sen sijaan Liedossa ja Yläneellä maat olivat ainakin jo 1400-luvulla jaettuna jakokuntien tai kyläryhmittymien kesken.

Myöhempinä aikoina Kuhankuonoon rajautuvien pitäjien määrä nousi kahdeksaan, kun Yläne erosi Pöytyästä omaksi seurakunnakseen. Tämän jälkeen kunnat muuttuivat kun 1870-luvulla Ruskosta itsenäistyi Vahto, kun vuonna 1917 Aura erosi Liedosta ja kun vuonna 1967 Maarian kunta liittyi Turkuun. Kuntien määrä laski takaisin seitsemään vuoden 2009 alussa, kun Yläne yhdistyi takaisin Pöytyään. Samaan aikaan myös Vahdon kunta liittyi Ruskoon.

Vuodelta 1773 olevan tiedon mukaan Kuhankuono-nimi tulee rajakiven sijaintipaikan muodosta, sillä kivi sijaitsi ison suosaarekkeen länsilaidalla terävällä, nokkaa eli kuonoa muistuttavalla kalliopaadella.

Kiven nykyinen ulkoasu on vuodelta 1965, jolloin Nousiaisten ja Mynämäen rotarit kunnostivat kiven rakentamalla sille betonista ja liuskekivestä jalustan, johon on rautatapeilla ja metallisilla nimikilvillä merkitty kunkin kunnan alue. Vuonna 1965 kunnat olivat Mynämäki, Nousiainen, Masku, Rusko, Paattinen, Aura, Pöytyä ja Yläne. Vuoden 1967 alusta Rusko vaihtui Vahtoon ja vuoden 1973 alusta Paattinen Turkuun. Tämän jälkeisiä muutoksia ei ole jalustan rakenteisiin päivitetty." (Wikipedia)

Kun autoon pakkautui lisäkseni neljä tuttavaani, oli tunnelma oli jokseenkin tiivis. Turusta on matkaa Kuhankuonolle muistaakseni vaivaiset 45 kilometriä. Takapenkkiläiset pärjäsivät juuri ja juuri sellaisen matkan.

Kuhankuonon parkkipaikka oli tupaten täynnä. Partiolaisia kuljettanut bussikin löysi paikkansa ahtaasta tilasta. Tiedä sitten missä kaikki ihmiset olivat. Poluilla ei tullut vastaan kuin murto-osa. Siellä täällä pitkin soita kykki ihmisiä poimimassa marjoja. Osaa oli onni suosinut, karpaloita oli ympäritolkulla. Sienestäjillä oli myös hyvät apajat.

Vaikea arvioida kulkemamme reitin pituutta, mutta viitisen kilometriä lienee realistinen matka. Keli oli parhain mitä toivoa sopi. Sain monta hyvää valokuvaa, joissa tarinan kuvituksena osa.

Patikkaretken pääteeksi ohjelmassa oli perinteinen makkarangrillaus parkkipaikan lähellä olevassa nuotiokatoksessa.

Päivä oli jokseenkin toisenlainen kuin sellainen sunnuntai, jossa maataan krapulassa sohvalla ja katsotaan Salattujen elämien uusintoja. Tällaisia vapaapäivien pitäisi olla.