Savojärven kierroksella 16. huhtikuuta

Kurjenrahkan kansallispuisto on Varsinais-Suomessa usean kunnan alueella sijaitseva kansallispuisto. Sen suosituin reitti on Savojärven kierros, jonka talsii vuosittain kymmenet tuhannet ihmiset. 

Huippuvuosinani olen kiertänyt Savojärven kuusi kertaa. Viime vuonna saldo jäi vaivaiseen kahteen. Muutenkin tahtini on hiipunut sitä mukaa kun kansallispuiston kävijämäärä koronan myötä lisääntyi ihmisten keksiessä luonnonihmeet. 

Toisin kuin alla olevassa kuvassa lukee, on Savojärven kierros hieman pitempi kuin kuusi kilometriä. Muistaakseni tätä nykyistä edeltävässä taulussa luki 6,5 kilometriä.  

Viime sunnuntaina retkikaverini Matti Viki Vikströmin älykännykkä tallensi lukeman 7,5 kilometriä. Emme Savojärven kierroksen lisäksi kävelleet muuta kuin parkkipaikalta Kurjenpesän tulipaikalle ja takaisin. 

Savojärven kierroksella ei näkynyt ainuttakaan eläintä. Monesti pitkospuilla saattaa havaita sisiliskoja lämmittelemässä tai perhosentoukkia ryömimässä. Yhtään kurkeakaan emme bonganneet, mutta automatkalla Turusta niitä oli valtava parvi eräällä pellolla. 

Kierroksella ei ollut enää jäätä ja lunta kuin muutaman kymmenen metrin matkalla. Sain tästä varman tiedon päivää aikaisemmin, jolloin työkaverini Petteri patikoi alueella ja raportoi iltasella kokemastaan. 

Koska parin tunnin rivakka liikunta saattaa aiheuttaa näläntunnetta, oli sellaisen poistoon omat konstinsa. Grillikuumennettu HK:n Sininen sinapin kera oli tähän tarkoitukseen mitä mainion apu. 

Kurjenpesän tulipaikalla kummastutti roskakorien puute. Toki kivenheiton päässä on roskakatos, mutta luulisi grillikatokseenkin sellaisen kuuluvan. Seurasin sivusilmällä ihmisiä, jotka hölmistyneinä pyörittivät päitään roskiksia etsien.  

Tulipaikalle saapui kymmenittäin espanjaa molottavia nuorukaisia. Ehdimme nippanappa pois heidän tieltään. Katos täyttyikin ennätysvauhtia innokkaista ulkolaisista, joille makkaran grillaaminen vaikutti olevan uusi kokemus. 

Savojärven kierroksella 11. elokuuta

Tiistaina 11. elokuuta oli aika hypätä työkaverin auton takapenkille ja suunnata kohti Kurjenrahkan kansallispuistoa. 

Aamuvuoron jälkeen oli vielä puhtia kiertää reilun kuuden kilometrin pituinen Savojärven kierros. Pidän sitä yhtenä komeimmista luontopoluista Varsinais-Suomessa. 

Tämä oli ensimmäinen Savojärvi-visiittini tänä vuonna. Keväällä en sinne mielelläni kovin aikaisin mene, koska pitkospuut ovat vielä osin jäiset ja suovesi tulvinut kulkuväylille. 

Se ei kumminkaan ollut tänä keväänä suurin ongelma, vaan korona. Turun Sanomat ja moni muu media takoi kansalaisten kaaliin, että kriisiaikana pitää mennä luontoon! 

Niinpä Savojärvelle ja muuallekin Kurjenrahkalle muodostui suoranaisia ruuhkia. Ihmiset kulkivat peräkanaa lähes tappituntumalla jonossa kun ei muuallekaan enää mahtunut. 

Onneksi en ollut riippuvainen yhdestä ulkoilupaikasta, joten Savojärven kiertäminen jäi aina tänne loppukesään. Reitillä oli tuolloin lisäksemme vain yksi perhe, koira ja kaksi parikymppistä naista. Ei ainakaan tarvinnut pelätä koronaa tai astella toisten kantapäille. 

Lähtöpaikkamme oli Nousiaisissa sijaitseva Rantapiha. Pikkutiet Rantapihalle ovat paikoin niin heikossa kunnossa, ettei ainakaan täysin samaa kautta kannattaisi sinne enää ajella. 

Mielestäni Rantapihalle on Turun suunnasta helpointa mennä Säkyläntietä ja kääntyä Järvenkylän kyltin kohdalla vasemmalle. 

Parilla-kolmellakymmenellä Savojärvi-käynnilläni olen yleensä suosinut Savojärven toisella puolella olevaa Kurjenpesän parkkipaikkaa, jonne pääsee kätevästi melkein heti Säkyläntieltä.

Oli pitkästä aikaa mahtavaa talsia Savojärven pitkospuilla. Etenkin järven pohjoisreuna, jota polku pitkälti myötäilee, on todella hieno. Nyt sattui vielä fantastinen keli - ei tuullut, ei ollut itikoita ja valoakin riitti kierroksen loppuun asti. 

Lenkin kruunasi pulahdus järviveteen Rantapihan saunalta. Oudon värinen vesi näytti läheltä tutkittuna vähän punaviiniltä. 

Valokuvasaldosta tuli onnistunut, vaikka kuvat Savojärveltä tuppaavatkin hieman samantapaisia aina olemaan. 

Särkijärven rannalla syyskuussa

Särkijärvi on pienehkö järvi Yläneellä, nykyisen Pöytyän kunnan alueella. Pinta-alaltaan se on 25,1 hehtaaria ja rantaviivaa sillä on 2,2 kilometriä.

Lähistöllä sijaitsee muun muassa seitsemän kunnan rajakivi Kuhankuono ja armeijan ampuma-alue Raasi. Kurjenrahkan kansallispuiston laajat reikeilymaastot osuvat järven rannoille mikäli onnistuu valitsemaan sopivan patikkareitin.

Särkijärvelle johtaa hyvä soratie. Siinä ei kuitenkaan kannata hurjastella kuten eräs sankari teki siellä käydessämme. Törkeä ohitus kapeahkolla tiellä keskellä korpea ei ainakaan nostanut kaverin pisteitä. Kaahari katosi nopeasti näkökentästä pölypilvi perässään.

Särkijärven parkkipaikalla osoitettiin kyltein leiriytymisen olevan kiellettyä. Tilaa moiseen olisi kyllä. Parkkipaikan läheisyydessä oli puucee, josta löytyi jopa paperia. Laavua muistuttavasta puusuojasta oli klapit loppu, joten grillaajia odottaa pettymys.

Grillikatos saattaisi sopivalle porukalle toimia myös baarina. Sieluni silmin saatoin nähdä siinä isoja äijiä oluttölkit käsissään.

Syyskuun alkupuolella Särkijärvi suorastaan sokaisi kauneudellaan. Hiekkapohjaisessa rannassa uiskenteli pikkukaloja ja vesi kimmelsi houkuttelevasti.

Kerran aikaisemmin paikalla käyneenä muistan armottoman räiskeen kuuluneen järven yli. Todennäköisesti Raasissa oli sotitasryhmä ammuntaharjoituksissa. Siinä olisi joku herkempi saattanut pelästyä ja vaikka tipahtaa kiveltä veteen. Kieltämättä silloin tuli olo, että pitäisiköhän tässä varmuuden vuoksi suojautua.

Siihen aikaan kun itse olin Raasissa ammustelemassa rynnäkkökiväärillä, ei varotoimet aina olleet ihan intin ohjesäännön mukaisia. Kerrankin täräyttelimme menemään sankassa lumipyryssä, vaikka näkyvyys oli todella huono. Kun joukossa oli jos jonkinnäköistä isänmaan toivoa, oli pienoinen ihme, ettei mitään sattunut.

Kuhankuonolla grillaamassa

Sunnuntaina 12. tammikuuta oli kirpeä pakkaspäivä. Aamupäivällä tuli lähdettyä ajelemaan Kuhankuonolle, jossa kosteat polttopuut odottivat jo sytyttäjäänsä.

Tarkoituksena nimittäin oli grillata makkaraa Kurjenpesän tulipaikalla. Siisti grillikatos sijaitsee kivenheiton päässä Kuhankuonon parkkipaikasta ja seitsemän kunnan rajakivestä, josta Kuhankuono on saanut nimensäkin. Kivi on Kurjenrahkan kansallispuiston tunnetuin nähtävyys.

Alueen retkeilyreiteillä on tullut silloin tällöin käytyä kävelemässä. Tällä kertaa ei. Suurin syy moiseen oli pitkospuut, jotka tähän aikaan vuodesta ovat vaarallisen liukkaita. Kesällä ja varsinkin syksyllä grillauspaikan vierestä lähtevä Savojärven kierros on hieno elämys. Olen reitistä muutaman kerran blogiini kirjoittanutkin.

Mikään varsinainen valokuvaus ilma ei sunnuntaina ollut. Kameran akkukin hyytyi pakkasessa melkein heti alkuunsa.

Paluumatkalla poikkesimme Nautelankoskella Liedon asemalla. Sain jokusen kuvan, vaikka akku punaista kovasti vilkuttikin.

En muista nähneeni Nautelankoskella aiemmin näin valtaisaa vesimäärää. Parinkymmenen käyntikerran perusteella väittäisin siellä olevan joka kerta erilainen näky vastassa. Yhtenä kesänä valuminen oli aivan onnetonta; kuin olisi ollut puutarhaletku lorisemassa kivien välissä. Horsmakin kurkotti paraatipaikalla ja näytti oikein hyvinvoivalta. Nyt puolestaan kuohut olivat valtavat.

Savojärven kierros 15. elokuuta

Aurinko helli kulkijoita torstaina elokuun 15. päivä, jolloin Lundbergin Tonyn kanssa suuntaisimme Turusta Säkyläntielle kohti Kuhankuonon parkkipaikkaa.

Autoja ei ollut vastassa kuin yksi ainoa. Välillä parkkipaikka on niin tukossa, ettei sekaan meinaa mahtua. Aikainen ajankohta aamupäivällä kai verotti ulkoilijoita.

Savojärven kierros aloitettiin Kurjenrahkan luontokeskuksen takaa. En ole aikaisemmin kiertänyt reittiä niin päin. Lundbergille tämä oli ensimmäinen käynti koko seudulla.

Kävelyreitin varrella, joka on noin 6,5 kilometriä, ei vastaan tullut kuin kaksi ihmistä. Uutta taukopaikkaa naputteli kuntoon haalaripukuinen duunari. Hyvään paikkaan hän sen pystyttääkin, seuraavalla kerralla nimittäin aion pitää siinä tauon ja tiirailla näkymiä järvelle.

Tällä niin sanotulla uudella puolella riittää paljon valokuvattavaa. Polku mutkittelee lähellä järven rantaa. Vanhat kräkit, järveen kurkottavat puut, lumpeet ja muut osuvat ainakin minun fotosilmääni. Lundbergillakin näytti kuvausvaisto heräävän. Mies nimittäin napsi ruutuja muistikorttia säästämättä.

Vaikka kävylytahtimme ei ollutkaan mitenkään armoton, lepohetki pidettiin Rantapihan kioskin terassilla. Se ei ollut auki, mutta penkit näyttivät todella puoleensavetäviltä.

Kierroksen vanhemmalle osuudelle, joka menee Rantapihalta Kuhankuonolle, oli uusittu pitkospuita. Jo oli aikakin. Vanhat saattoivat välillä olla veden varassa ja lahoja.

Soraa oli jotenkin onnistuttu tuomaan lavakaupalla pitkin metsää. Moista polkua olikin mukava kävellä, etenkin jos vertaa siihen juurien välissä pujotteluun, jollaista loppupätkä kuusimetsässä on ennen suota ja pitkospuita.

Tässä maastossa pystyy vähän huonokonttisempikin etenemään omaa tahtiin, eikä jyrkkiä nousuja ole. Taukopenkkejä on sijoitettu lisää sinne tänne, osa jopa erittäin sopiviin paikkoihin maiseman kannalta. Mielummin katselen Savojärven liikehdintää kuin suoruohoja.

Vaikka tarkoitus ei ollut mitään urheilusuoritusta tehdä, kellotti Lundberg reissumme. Se heitettiin aikaan 1 h 50 min.

Syksymmällä uudestaan taas.