Luin muutama kuukausi sitten Tony Iommin (s. 1948) mainion elämänkertakirjan Iron Man. Onkin pitänyt jo pitkään kommentoida sitä muutamalla rivillä, mutta homma on jostain syystä jäänyt tähän päivään.
Englantilainen Iommi tunnetaan Black Sabbathin kitaristina ja riffivelhona. Mies on luotsannut bändiä yli neljä vuosikymmentä, ollen suurimman ajasta sen ainoa alkuperäisjäsen. Aikoinaan hän jopa itsekin otti ja lähti yhtyeestä, mutta palasi pian takaisin lyhyen Jethro Tull -pestinsä jälkeen.
Iommi on teknisisti erikoinen kitaristi. Nuorukaisena hänen oikein kätensä tehtaassa puristimen väliin, jolloin osasta sormiä lähti päät irti. Mies ei kummunkaan lannistunut ja kehitti itselleen uuden soittotyylin. Siitä muodostui myöhemmin Black Sabbathin matala ja metallinen soundi.
Black Sabbathia pidetään yleisesti ensimmäisenä heavy metal -yhtyeenä. Yhdyn tähän täysin. Vaikka 60-luvulla oli jo kehitelty rankkoja riffejä esimerkiksi Creamin ja Iron Butterflyn toimesta, oli Sabbath ensimmäinen, joka käänsi hanat kaakkoon ja tykitti täysillä. Iommin keksimät riffit loivat hevimetallin kivijalan.
Iommin, laulaja Ozzy Osbournen, rumpali Bill Wardin ja basisti Geezer Butlerin muodostama Black Sabbath toimi kymmenen vuotta vuosina 1968-1978. Moni pitää juuri tätä kokoonpanoa orkesterin parhaimpana. Legendaarisin se ehdottomasti onkin, mutta monet sen jälkeen Sabbathin nimellä kulkeneet miehitykset ja levyt ovat saaneet aivan liian vähän huomiota. Onneksi Iommi käy kirjassa aika tarkastikin läpi bändin eri kokoonpanot ja vaiheet.
Black Sabbathissa on vuosikymmenien varrella soittanut kymmeniä eri muusikkoja. Listaa voi tutkailla vaikka linkissä http://www.black-sabbath.com/theband/
Sabbathia ei ole vieläkään kuopattu, vaikka viimeisin studioalbumi ilmestyi vuonna 1995. Alkuperäiskokoonpano on yrittänyt ja tehnytkin comebackeja vähän väliä, mutta viimeisin hanke kaatui ilmeisesti rahaan. Bill Wardia ei kokoonpanossa enää olekaan. Täältä käsin katsottuna hölmöä touhua.
Iron Man (nimi tulee Black Sabbathin klassikkokappaleesta) on rokkiukkojen muistelmateosten kärkikastia. Siinä ei ole turhaa oman egon kohottamista tai amerikkalaistyylistä päihde- ja naisseikkailuilla kehumista. Toki Iommikin on vetänyt kokaiinia ja mimmejä on piisannut, mutta hän näköjään muistaa heidän nimetkin.
Viiksihevin esi-isä, kuolemattomien metalliriffien keksijä ja yksi genren arvostetuimmista ihmistä on kirjan perusteella yllättävänkin normaali ihminen. Taannoin syöpään sairastunut Iommi toipuu toivottavasti kokonaan sairaudestaan ja tekee vielä uutta musiikkia.
