Quentin Tarantino on tehnyt uransa alusta saakka hyviä leffoja. 20 vuotta sitten ilmestynyt Reservoir Dogs oli kerronnatlaan erilainen kuin mihin oli totuttu. Takaumat ja erikoiset dialogit roolihenkilöiden välillä nostivat elokuvan ja sen ohjaajan suosioon. Itse pidän miehen tuotannon huippuna Pulp Fictionia (-94).
Django Unchained on ottanut mallia vanhoista italowesterneistä. Tarina kertoo vapautetusta orjasta, Djangosta, joka ryhtyy saksalaissyntyisen palkkionmetsästäjän kumppaniksi. Heidän tavoitteenaan on löytää Djangon vanha heila, joka on orjana isolla puuvillaplantaasilla. Jamie Foxxin ja Christoph Waltzin esittämät kaverukset pistävät ranttaliksi missä ikinä liikkuvatkaan. Ruumiita tulee ja veri lentää.
Vaikka pääosia esittävätkin Foxx ja Waltz, elokuvassa nousee parhaiten esille Leonardo Di Caprio. Mies tekee hienon roolisuorituksen. Caprio esittää orjatilallista Calvin Candieta, joka on ällöttävyydessään huippuluokkaa. Luulisi, että viimeistään nyt hän saa karistettua Titanicin kaltaisten hempeilyroolien aikaisen kaunispoika-imagonsa.
Django Unchainedin väkivaltaisuus on viety niin iljettävälle tasolle, että se todennäköisesti karsii siltä monia ystäviä. Esimerkkinä orjaplantaasi Candylandissa tapahtuvat mandingopaini. Siinä kaksi orjaa tappelevat toisen kuolemaan saakka tilanomistajan takkahuoneen lattialla. Väsynyt voittaja syötetään myöhemmin koirille. Ei kovin kaunista katseltavaa.
Tarantinon elokuvissa on pitkiä dialogeja. Henkilöt höpöttävät niitä näitä kauemmin kuin Hollywood-elokuvissa yleensä. Keskustelujen tasosta voi olla montaa mieltä, mutta Djangossa tuntui, että välillä homma junnasi hiukan paikallaan. Yleisökin oli hiiren hiljaa pitkiä aikoja.
Neekerivitsit puolestaan saivat aikaan valtavia naurunremakoita. Se oli kai tekijöiden tarkoituskin. Tällaisena vihapuheaikakautena se tuntui jotenkin kummalliselta. Jos Suomessa kutsut jotain "neekeriksi", saatat joutua siitä hyvästä raastupaan. Mutta Django Unchainedissa mustille sai nauraa täysin vapaasti. Etenkin teinitytöt tirskuivat niin että popkornit lentelivät. Samuel L Jacksonin näyttelemä orjatilan luottomies on toki koominen hahmo, jota ei voinut naama totisena katsoakaan.
Himorasisteille Django Unchained lienee todellinen herkkupala. Elokuvasta tutut neekerivitsit lentevät takuulla vielä pitkään. Voin vain kuvitella kuinka pojat illanvietossa viljelevät vaikkapa Jacksonin roolihahmon repliikkejä. Tarantinon tarkoitus sen sijaan lienee täysin päinvastainen eli orja-aikakauden hulluuden näyttäminen.
Näytöksen loputtua päällimmäinen tunne oli kusihätä. Sen jälkeen tuntui, että elokuva oli aivan liian väkivaltainen. Välillä oikein teki pahaa katsella. Lisäksi se oli ainakin tunnin liian pitkä. Nyt vajaa viikko myöhemmin ajatukset ovat selkiintyneet sen verran, että tiivistämisen varaa toki olisi, mutten siitä tunnista enää tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti