Viime toukokuussa kävin Kemiönsaarella Hiittisen saaristossa sijaitsevalla Bengtskärin majakalla työkaverieni Jukka Rouhiaisen ja Sunttu Sundellin kanssa.
Jälkimmäinen oli mukana kesän 2015 reissullakin, jolloin majapaikkanamme oli Kasnäsin kylpylähotelli. Toisen päivän kohteena oli linnakesaari Örö ja seuraavan Bengtskär.
Oma Bengtskär-historiani ulottuu vuoteen 2002, jolloin vierailin siellä ensimmäisen kerran. Tyynenä ja helteisenä kesäpäivänä saari teki lähtemättömän vaikutuksen. Sittemmin käynyt siellä yhteensä seitsemän kertaa.
Keväisin Bengtskär muuttuu lintujen valtakunnaksi. Vajaan kahden hehtaarin kalliosaari on satojen haahkaemojen- ja poikasten koti.
Ilmiö selittyy sillä, että majakalla linnut ovat turvassa saalistajilta kuten merikotkilta, vaikka ihmisiä pyöriikin aivan pesien vieressä.
Bengtskärin historiasta olen muutaman kerran kirjoittanut kattavasti, joten ei siitä tässä yhteydessä sen enempää. Linkissä tarkemmin http://kaislatuuli.blogspot.com/2015/07/kasnasin-reissu-osa-3-bengtskar.html
Kasnäsin satamasta lähtenyt Wilson Charterin alus pakkautui täyteen innokkaita saaristomatkailijoita. Koska toukokuun alkupuolella oli vielä vilpoista, en juurikaan hengaillut kannella kuten moni muu.
Huomionarvoista oli, että jopa ulkona pidettiin hengityssuojia, vaikka koronan leviämismahdollisuudet paatin vauhdissa olivat varmasti melko vähäiset.
Matka kesti ja kesti. Reittivalintakin tuntui omituiselta. Ilmankos, saavuimme nimittäin Örön laituriin, jossa yksi matkalainen jäi pois. Ja Kasnäsissä kun toitotettiin molemmilla kotimaisilla, että tämä alus ei mene Öröön! Kummallista, että vielä tällaisten ohjeiden jälkeen joku tampio kykenee astumaan väärään laivaan.
Kun Wilson Charterin laiva vihdoin tavoitti Pohjoismaiden korkeimman majakan saaren rannan, oli ohjelmassa ensimmäiseksi kalakeittolounas.
Kokki oli ollut vähän turhan innokas sipulin kanssa, keitossa kun ei juuri muuta ollutkaan. Saatuani sorkittua suurimmat pois, paljastui seasta muutama kalanpalakin ja soppaa uskalsi jo maistelella. Tumma saaristolaisleipä oli tuhtia ja maukasta.
Aterian jälkeen vuorossa oli varusteiden kevennys. Strippaaminen liittyi siihen, että aikomuksenani oli kiivetä majakkatornin ylimmälle tasolle. 52 metriä merenpinnasta kohoava rakennus vaatii sen verran kuntoa, että kaikkien ei kannata leikkiin edes ryhtyä.
Kun hiestä likomärkänä vihdoin saavutin ylimmän kerroksen, oli Rouhiainen jo tehnyt kierroksensa. Tiedä sitten missä välissä hän oli sinnekin jo ehtinyt.
Lintuja, erityisesti haahkoja, oli saaressa valtavasti. Haahkojen pesiä oli käyntipäivänämme 8. toukokuuta laskettu 350 kappaletta ja viikkoa myöhemmin luku oli kohonnut jo sadalla!
Haahkat ovat hyviä naamioitumaan maastoon. Piti kävellä tarkkaavaisesti, ettei astunut lähes huomaamattomien pesien päälle. Mitään varoitusääniä nämä isot sorsalinnut eivät päästelleet.
Uusi ilmiö ainakin minulle olivat munarosvot. Oppaan mukaan jotkut emot käyvät tilaisuuden tullen tonkimassa muita pesiä ja pöllivät sieltä munia. Satunnaisia rikkoontuita munia näkyikin siellä täällä.
Haahkojen ääntelyt ja soidinmenot olivat mielenkiintoista seurattavaa. Kun majakan pohjoispuolelta löytyi soppi, johon ei tuullut, asettauduin sinne mahdollisimman mukavasti ja siemaisin eväspullostani pari tuhtia siivua virolaista.
Penkkiä oli aikomus siirtää, mutta onneksi kurkkasin ensin alle. Sielläkin oli pesä, josta tyyni emo tuijotti minua suoraan silmiin kuin mitäkin urpoa.
