Örön linnakesaari

Dragsfjärdin kuntaan kuuluva Örö on Suomen eteläisimpiä saariryhmiä. Lähes sata vuotta puolustusvoimien käytössä ollut Örö on nykyisin Metsähallituksen hallinassa. Vaikka puolustusvoimien vakituinen miehitys saarella on loppunut, käytetään saarta edelleen harjoitus- ja valvontatarkoituksiin. Siksi saareen ei edelleenkään mennä ilman etukäteen anottuja kulkulupia. Matkailija pääsee tutustumaan saareen vain osallistumalla jo sovittuihin ryhmämatkoihin.

Örön saari on tunnettu sotahistoriastaan. Saarella sijaitsee mm. hyvin säilynyt Venäjän vallan aikainen kasarmialue. Saaren rakennukset ovat Senaatti-kiinteistöjen omistuksessa. Saari on myös luonnon puolesta ainutlaatuinen paikka. Puolustusvoimien toiminta ampumaratoineen ja helikopterikenttineen on tahattomasti luonut monille kasvi- ja hyönteislajeille ihanteelliset kasvuolosuhteet. Kuivat, avoimet kasvupaikat ylläpitävät omaa kasvilajistoaan, joka puolestaan tarjoaa elinympäristöjä monille hyönteisille. Öröstä löytyy paahteisten ketojen lisäksi upeita hiekkarantoja, joilla kasvaa harvinainen merikaali (Crambe maritima). Sieltä löytyvät myös Suomen ainoat merivehnän (Elymus factus ssp. boreali-atlanticus) kasvupaikat, sekä muutamia muita harvinaisuuksia. (metsa.fi)

Örön reissu oli käynyt mielessäni jo pari vuotta. Kun keväällä näin Turun Sanomissa ilmoituksen Örön retkistä, päätin tarttua luuriin ja kysellä tarkemmin asiasta. Kaksikin eri yrittäjää tekee saarelle matkoja, jotka molemmat lähtevät Kemiönsaaren Kasnäsista. Koska hintaeroa oli peräti 30 euroa, valitsin Wilson Charterin vesibussikyydin. Toinen yrittäjä seilaa kuunari Ingalla, jossa puitteet olisivat kylläkin olleet komeammat.

Wilsonien Linnea -vene on sama, jolla olen käynyt Bengtskärin majakallakin. Kuskina oli jälleen Daniel Wilson, joka samalla toimi retkellä historiaoppaana. Mukana oli myös opas Kasnäsin luontokeskus Sinisimpukasta. Hän tarinoi Örön kasveista. Sokerina pohjalla oli charmantisti harmaantunut Jouni -niminen mies, joka selitti Örön tykeistä kaiken tarvittavan. Hän oli rannikkotykistökillan miehiä ja paneutunut asiaan tarmolla.

Öröön ei noin vain pääsekään. Ilmoittautessa piti antaa sosiaaliturvatunnus ja mukaan piti ottaa henkilöllisyystodistus. Sitä ei kuitenkaan kysyttykään kaikilta, kuten aluksi luulin. Laiturilla oli vastassa kaksi jämerää sotilaspoliisia, jotka arpoivat osaanottajalistasta muutaman nimen. Kuten jo veneessä arvelin matkakumppanilleni Kalle Kirstilälle, jouduin tietenkin yhtenä neljästä todistamaan henkilöllisyyteni. Vaihtoehtoja olisi ollut useita kymmeniä. Taidan ryhtyä lottoamaan.

Luontokierros ei oikein minua vakuuttanut, vaikka opastyttö varmaan parhaansa tekikin. Suomenruotsalaisena hänellä taisi välillä mennä vähän kieli solmuun. En sitä toisaalta ihmettele, koska kasvien nimien opettelu yhdelläkin kielellä on valtava urakka. Örössä on erittäin harvinainen kasvilajisto, joka on saanut vuosikymmenet olla siellä omassa rauhassaan.

Daniel Wilsonilla sen sijaan oli sana hallussa suomeksikin. Mies osoittaui päteväksi tarinakertojaksi. Hän selitti Örön historiasta huumorisävytteisesti ja piti hyvin tunnelmaa yllä. Wilsonin äiti Paula Wilson pitää Bengtskärin majakkaa, joka muuten näkyi juuri ja juuri tykkikasematin päältä kun osasi oikeaan suuntaan katsoa. Välimatkaa Örön ja Bengtskärin välillä on muistaakseni 15 kilometriä.

Örön varuskunta lakkautettiin viisi vuotta sitten, joten varusmiehiä ei saarella enää ole. Itse kävin Örössä syksyllä 1990, jolloin olimme tukeutumisleirillä jossain Örön lähisaaressa. Se taisi olla neljän päivän reissu, jonka aikana naamioimme sotalaivan maastoverkoilla. Eräs hyvinkääläinen matruusi unohti rynnäkkökiväärinsä saareen ja meni tekemään siitä ilmoituksen laivan jo lähdettyä saaren rannasta. "Minkälainen tampio te oikein olette?", huusi pursimies Kujamäki pää punaisena.

Öröstä muistan mukulakivitiet ja sen, että ammuimme jollain vanhalla venäläismallisella konekiväärillä kaukana merellä olevia kanistereja. Matruusi Kujanpää Naantalista osuikin niin hyvin, että yksi kanisteri upposi. Yritin muistella mikä kallio se oli, mutta oikeastaan ainoa mahdollinen paikkakaan ei näyttänyt tutulta. Tosin sen se oli kai oltava.

Örön, kuten Kustavin Katanpään linnakesaarenkin tiet, on rakennettu vankityövoimalla. Venäjän vallan aikana vankeja tuotiin Siperiasta asti Suomeen. Joukossa oli mongoleja, jotka paikallisten asukkaitten mielestä poninhäntineen näyttivät naisilta. Tästä johtuen on vallinnut käsitys, että Katanpäässä olisi ollut naisvankeja teitä rakentamassa. Sama homma näköjään Örössä.

Örö osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi käyntikohteeksi. Toisin kuin vaikka Kuuskajaskarin linnakesaarella, Örö tarjoaa paljon nähtävää. Saari on noin 200 hehtaarin kokoinen, mutta omatoimisesti ryhmästä ei saanut lähteä haahuilemaan minnekään. Suulaampi sotilaspoliisi teki asian heti laiturilla selväksi.

Laukkuun kannattaa pakata Offia tai jotain muuta hyttysmyrkkyä, sillä itikoita Örössä piisaa. Daniel Wilsonia lainatakseni, "vaikka Örö on perhosparatiisi, on se myös hyttysparatiisi". En edes muista koska viimeksi olisi keskellä kirkasta hellepäivää ollut keskiviikon kaltainen hyttys- ja paarmainvaasio.

Päivä oli tosiaan helteinen, merikin lähes rasvatyyni. Saarella ramppaaminen otti tuollaisella kelillä hiukan kunnon päälle, ja kauhuskenaariona kuvittelin itseni siellä varusmiehenä. Se ei varmaan ollut helppoa ainakaan kesällä.

Suosittelen kaikille luonnosta ja saaristosta kiinnostuneille. Tykistö- ja muu armeijakalustokin käytiin varmasti tarpeeksi perusteellisesti läpi.

Kylmäpihlajan majakka

Kylmäpihlajan majakka on vuonna 1953 valmistunut majakka- ja luotsiasema. Se sijaitsee Rauman edustalla Kylmäpihlajan saarella, joka on uloin Rauman edustan isoista saarista. Majakan ovat suunnitelleet Rakennushallituksen arkkitehdit Antero Pernaja ja Kaarina Tamminen. Majakka on edelleen toiminnassa.

Majakan rakennusmateriaalina on käytetty betonia ja tiiltä. Majakka on muodoltaan jykevä nelikulmainen rakennus, jonka huippu kohoaa 31 metriä perustansa yläpuolelle. Sen tornissa on 12 kerrosta ja 104 porrasaskelmaa. Tornissa ja kaksikerroksisessa siipirakennuksessa oli asuintilat 12 luotsille, kahdeksalle kutterinhoitajalle ja kahdelle majakkamiehelle. Myöhemmin majakkasaarelle on vedetty vesijohto mantereelta.

Majakan valo- ja radiolaitteisto sekä nautofoni saivat virtansa suurista dieselgeneraattoreista. Ennen majakan nautofonin ääni kantautui 50 kilometrin päähän ja 1,26 miljoonan kandelan tehoinen valo kantoi 27 meripeninkulman päähän, mutta sittemmin valon kantomatkaa pudotettiin 1988 peruskorjauksen yhteydessä 15 meripeninkulmaan ja nautofonikin on vaiennut jo vuosia sitten.
Majakka kunnostettiin vuonna 1988.

Majakan peruskorjaus ulkoa valmistui vuonna 2010, ja Suomen Majakkaseura palkitsi Rauman kaupungin Vuoden loistavin teko -palkinnolla. (Wikipedia)

Kesälomasuunnitelmiin ei alunperin kuulunut käynti Rauman edustalla sijaitsevalla Kylmäpihlajan majakalla. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat kyseisen lomaviikon osalta, joten varteenotettavaksi vaihtoehdoksi nousi retki Raumanmerelle.

Kävin Kylmäpihlajassa ensimmäsen kerran kesäkuussa 2008 työkaverieni Kaj Alhrothin ja Mika "Sunttu" Sundellin kanssa. Tuolloin vesibussi lähti Syvärauman satamasta. Nyt sen paikkaa oli muutettu, uusi osoite oli Poroholman leirintäalue.

Poroholma osoittautui pikaisella vilkauksella hienoksi alueeksi. Kaikki on lähivuosina uusittu ja kunnostettu, mikä myös näkyi. Poroholma on kuulemma tällä hetkellä yksi maamme neljästä viiden tähden leirintäalueesta.

Karavaanareita oli paljon ja meno vaikutti leppoisalta ainakin aamutuimaan. Siellä täällä näkyi pieniä mökkejä, joiden hintatason tarkistinkin oitis koneen ääreen päästyäni. Melko tyyristä, mutta toisaalta Poroholman miljööstä voisi hiukan extraa maksaakin. Matkaa Rauman keskustaan on vain pari-kolme kilometriä.

Säätiedotus lupaili lauantaille sadetta ja ukkosta. Pekka Pouta ja kumppanit olivat kerrankin täysin oikeassa. Keli oli aivan Esterin perseestä heti Turusta lähtien. Laitilan kohdalla alkoi hiukan kirkastua. Raumalla paistoi aurinko, eikä myrskyn merkkejä ollut. Mutta ennen kuin vesibussi kymmeneltä lähti, tippui taivaalta jo ensimmäiset pisarat.

Vesibussi jätti muutaman ihmisen Kuuskajaskarin laiturille. Kuuskajaskari on entinen armeijan varuskuntasaari, joka on nykyään matkailukäytössä.

Vierailin siellä kesäkuussa  2007 Kustavin matkailuyhdistyksen järjestämällä reissulla. Tuolloin tajusin, että Kylmäpihlajan majakka on melkein kivenheiton päässä Kuuskajaskarista. Mielummin olisinkin siellä käynyt, sillä Kuuskajaskari ei kovin huimia elämyksiä antanut. Oikastaan aika tylsä paikka, eikä nähtävää juuri nimeksikään.

Kuuskajaskari on 26,5 hehtaarin kokoinen saari Rauman saaristossa. Saarella sijaitsee myös entinen rannikkotykistön linnake. Saaren nimen on sanottu juontuvan siitä, että mereltä päin tullessa "kuuset kajastavat karilta" eli Kuuskajaskarilta.

Sotilaskäyttö on antanut oman leimansa saaren luonnolle. Saarella on rehevä puusto, sekä kasvillisuutta, joka on menestynyt sotilaiden tallaamilla alueilla. (Wikipedia)

Vesibussin lähestyessä Kylmäpihlajaa, taivas alkoi näyttää todella synkältä. Olimme myrskyn silmässä. Näky oli toisaalta hieno, toisaalta täysin lohduton. Tarkoituksena oli olla nelisen tuntia majakkasaarella, mutta aika kutistuisikin vain tuntiin jos taivas repeää. Sen ajan vesibussi odottaa laiturissa ennen seuraavaa ajokierrosta.

Tuuli nousi, eikä venekuski meinannut saada alusta laituriin. Lopulta se kuitenkin onnistui. Ensimmäiseksi suuntasin majakkaan sisälle, josta yli kymmenen kerrosta ylös ulkotasanteelle. Vettä ripotteli jo ja tuuli niin, ettei majakan toisella reunalla voinut juuri maisemia kuvata.

Kotvan kuluttua taivas repesi oikein kunnolla. Vettä tuli kuin saavista kaataen, ukkosti ja salamoi.
Lievä vitutus oli päällimmäinen tunne, mutta minkäs teet luonnonvoimia vastaan. Ellen olisi käynyt täällä aiemmin, pettymys olisi ollut varmasti paljon kovempi. Nyt väliin jäi saaren karunkaunis luonto erikoisine kallioineen ja kasveineen. Eipä ollut mahdollisuutta käydä tiirailemassa tyrnimarjapensaita tai merimerkkejä lähempää. Sade nimittäin oli "totaalisen märkää", kuten televisioselostaja Matti Kyllönen muinoin totesi eräässä Formula 1 -kisalähetyksessä.

Rauman matkan voisi helposti panna legendaariseen "paska reissu, mutta tulipahan tehtyä" -kategoriaan, mutta oli tässä hyvätkin puolensa. Harvemmin näkee tuollaista taivaanrantaa ja samalla Poroholman leirintäaluekin tuli katsastettua. Harmi, että se nyt tapahtui Kylmäpihlajan kustannuksella - saarikierros jäi todella vajaaksi kaatosateen vuoksi. No, ehkä muutaman vuoden kuluttua uusi yritys.