Örön linnakesaari

Dragsfjärdin kuntaan kuuluva Örö on Suomen eteläisimpiä saariryhmiä. Lähes sata vuotta puolustusvoimien käytössä ollut Örö on nykyisin Metsähallituksen hallinassa. Vaikka puolustusvoimien vakituinen miehitys saarella on loppunut, käytetään saarta edelleen harjoitus- ja valvontatarkoituksiin. Siksi saareen ei edelleenkään mennä ilman etukäteen anottuja kulkulupia. Matkailija pääsee tutustumaan saareen vain osallistumalla jo sovittuihin ryhmämatkoihin.

Örön saari on tunnettu sotahistoriastaan. Saarella sijaitsee mm. hyvin säilynyt Venäjän vallan aikainen kasarmialue. Saaren rakennukset ovat Senaatti-kiinteistöjen omistuksessa. Saari on myös luonnon puolesta ainutlaatuinen paikka. Puolustusvoimien toiminta ampumaratoineen ja helikopterikenttineen on tahattomasti luonut monille kasvi- ja hyönteislajeille ihanteelliset kasvuolosuhteet. Kuivat, avoimet kasvupaikat ylläpitävät omaa kasvilajistoaan, joka puolestaan tarjoaa elinympäristöjä monille hyönteisille. Öröstä löytyy paahteisten ketojen lisäksi upeita hiekkarantoja, joilla kasvaa harvinainen merikaali (Crambe maritima). Sieltä löytyvät myös Suomen ainoat merivehnän (Elymus factus ssp. boreali-atlanticus) kasvupaikat, sekä muutamia muita harvinaisuuksia. (metsa.fi)

Örön reissu oli käynyt mielessäni jo pari vuotta. Kun keväällä näin Turun Sanomissa ilmoituksen Örön retkistä, päätin tarttua luuriin ja kysellä tarkemmin asiasta. Kaksikin eri yrittäjää tekee saarelle matkoja, jotka molemmat lähtevät Kemiönsaaren Kasnäsista. Koska hintaeroa oli peräti 30 euroa, valitsin Wilson Charterin vesibussikyydin. Toinen yrittäjä seilaa kuunari Ingalla, jossa puitteet olisivat kylläkin olleet komeammat.

Wilsonien Linnea -vene on sama, jolla olen käynyt Bengtskärin majakallakin. Kuskina oli jälleen Daniel Wilson, joka samalla toimi retkellä historiaoppaana. Mukana oli myös opas Kasnäsin luontokeskus Sinisimpukasta. Hän tarinoi Örön kasveista. Sokerina pohjalla oli charmantisti harmaantunut Jouni -niminen mies, joka selitti Örön tykeistä kaiken tarvittavan. Hän oli rannikkotykistökillan miehiä ja paneutunut asiaan tarmolla.

Öröön ei noin vain pääsekään. Ilmoittautessa piti antaa sosiaaliturvatunnus ja mukaan piti ottaa henkilöllisyystodistus. Sitä ei kuitenkaan kysyttykään kaikilta, kuten aluksi luulin. Laiturilla oli vastassa kaksi jämerää sotilaspoliisia, jotka arpoivat osaanottajalistasta muutaman nimen. Kuten jo veneessä arvelin matkakumppanilleni Kalle Kirstilälle, jouduin tietenkin yhtenä neljästä todistamaan henkilöllisyyteni. Vaihtoehtoja olisi ollut useita kymmeniä. Taidan ryhtyä lottoamaan.

Luontokierros ei oikein minua vakuuttanut, vaikka opastyttö varmaan parhaansa tekikin. Suomenruotsalaisena hänellä taisi välillä mennä vähän kieli solmuun. En sitä toisaalta ihmettele, koska kasvien nimien opettelu yhdelläkin kielellä on valtava urakka. Örössä on erittäin harvinainen kasvilajisto, joka on saanut vuosikymmenet olla siellä omassa rauhassaan.

Daniel Wilsonilla sen sijaan oli sana hallussa suomeksikin. Mies osoittaui päteväksi tarinakertojaksi. Hän selitti Örön historiasta huumorisävytteisesti ja piti hyvin tunnelmaa yllä. Wilsonin äiti Paula Wilson pitää Bengtskärin majakkaa, joka muuten näkyi juuri ja juuri tykkikasematin päältä kun osasi oikeaan suuntaan katsoa. Välimatkaa Örön ja Bengtskärin välillä on muistaakseni 15 kilometriä.

Örön varuskunta lakkautettiin viisi vuotta sitten, joten varusmiehiä ei saarella enää ole. Itse kävin Örössä syksyllä 1990, jolloin olimme tukeutumisleirillä jossain Örön lähisaaressa. Se taisi olla neljän päivän reissu, jonka aikana naamioimme sotalaivan maastoverkoilla. Eräs hyvinkääläinen matruusi unohti rynnäkkökiväärinsä saareen ja meni tekemään siitä ilmoituksen laivan jo lähdettyä saaren rannasta. "Minkälainen tampio te oikein olette?", huusi pursimies Kujamäki pää punaisena.

Öröstä muistan mukulakivitiet ja sen, että ammuimme jollain vanhalla venäläismallisella konekiväärillä kaukana merellä olevia kanistereja. Matruusi Kujanpää Naantalista osuikin niin hyvin, että yksi kanisteri upposi. Yritin muistella mikä kallio se oli, mutta oikeastaan ainoa mahdollinen paikkakaan ei näyttänyt tutulta. Tosin sen se oli kai oltava.

Örön, kuten Kustavin Katanpään linnakesaarenkin tiet, on rakennettu vankityövoimalla. Venäjän vallan aikana vankeja tuotiin Siperiasta asti Suomeen. Joukossa oli mongoleja, jotka paikallisten asukkaitten mielestä poninhäntineen näyttivät naisilta. Tästä johtuen on vallinnut käsitys, että Katanpäässä olisi ollut naisvankeja teitä rakentamassa. Sama homma näköjään Örössä.

Örö osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi käyntikohteeksi. Toisin kuin vaikka Kuuskajaskarin linnakesaarella, Örö tarjoaa paljon nähtävää. Saari on noin 200 hehtaarin kokoinen, mutta omatoimisesti ryhmästä ei saanut lähteä haahuilemaan minnekään. Suulaampi sotilaspoliisi teki asian heti laiturilla selväksi.

Laukkuun kannattaa pakata Offia tai jotain muuta hyttysmyrkkyä, sillä itikoita Örössä piisaa. Daniel Wilsonia lainatakseni, "vaikka Örö on perhosparatiisi, on se myös hyttysparatiisi". En edes muista koska viimeksi olisi keskellä kirkasta hellepäivää ollut keskiviikon kaltainen hyttys- ja paarmainvaasio.

Päivä oli tosiaan helteinen, merikin lähes rasvatyyni. Saarella ramppaaminen otti tuollaisella kelillä hiukan kunnon päälle, ja kauhuskenaariona kuvittelin itseni siellä varusmiehenä. Se ei varmaan ollut helppoa ainakaan kesällä.

Suosittelen kaikille luonnosta ja saaristosta kiinnostuneille. Tykistö- ja muu armeijakalustokin käytiin varmasti tarpeeksi perusteellisesti läpi.