Ruispopissa koettua

Rock on kuollut. Ainakin mikäli Ruisrockin ohjelmistoa on uskomista. Tuiki tuntemattomia ulkomaisia esiintyjiä, suomalaista räppiä ja poppia. Huh.

Kun Ruisrockin tämän vuoden esiintyjiä alettiin talvella julkistaa, oli hämmennys vielä suurempi kuin parina edellisenä kertana. Listahan oli suorastaan katastrofaalisen kehno. Festivaalin uusi ohjelmapäällikkö on kuulemma itse kaikkea muuta kuin rokkimies ja se myös näkyy nykyohjelmistossa.

Rokin puutteesta huolimatta Ruisrock oli jälleen loppuunmyyty. Kolmipäiväisellä festivaalilla oli kävijöitä noin 30 000 - 35 000 per päivä.

Kuvaavaa on, että kun festivaalin Facebook-sivulla käytiin keskustelua kiivaasti eri asioista kuten heilan löytymisestä, avaimien katoamisesta tai oluen hinnoista, ei yksikään kirjoittajista maininnut sanallakaan mitään musiikista. Se on nykyään aivan yhdentekevää etenkin nuorisolle, joka tulee Ruissaloon vain bilettämään. Aivan sama kuka tai mikä lavalla melskaa, kunhan on muuten hauskaa.

Pieni valopilkku ohjelmistoon saatiin loppukeväästä, jolloin ilmoitettiin tanskalaisen D.A.D.:n tulevan Ruisrockiin. Toisihan tuo loistava orkesteri muuten synkkään lauantaihin sentään hiukan lohtua. Mutta kuinkas kävikään; bändin basisti sai sydänkohtauksen ja keikka jouduttiin peruuttamaan. Valitettava tapahtuma oli ilmeisesti käynyt hieman ennen h-hetkeä, sillä ainakin yhtyeen laulajakitaristi Jesper Binzer oli bongattu alueelta.

En muista kertaakaan olleeni Ruisrockissa niin murtunut kuin kuullessani D.A.D:n peruuttaneen. Ainoa yhtye jota oikein odotin. Paikkaaja, jo päivällä oman varsinaisen keikkansa soittanut suomalainen Santa Cruz pani parastaan, mutta ainakaan minua ei se liioin innostanut.

Jossain vaiheessa keikkaa Santa Cruzin laulaja kuulutti, että "Nyt lavalle saapuu erikoisvieras! Taputtakaa!". Olin varma, että kyseessä on D.A.D:n laulaja. Mitä vielä, lavalle saapasteli Pete Parkkonen. Minun kirjoissani hän on varmaan ihan mukava sälli, mutta musiikillisesti täysin yhdentekevä tapaus. Yhdessä he väänsivät Lenny Kravitzin hitin Are You Gonna Go My Way.

Ruisrockin ohjelmistossa oli kaksi kummajaista, jollei oteta huomioon elektro- ja ties mitä pääesiintyjiä, joista kukaan tuttavistani ei ollut ikinä kuullutkaan. Patti Smith and Her Band Perform Horses -niminen kokoonpano esiintyi sunnuntaina iltapäivällä heti Michael Monroen jälkeen.

Patti Smith on epäilemättä legenda, mutta Ruisrockin muun ohjelmiston seassa aikalailla väärässä paikassa. Kun samalla lavalla änkyttää Cheekin kaltaisia räppäreitä, käy oikein sääliksi ihmisiä, jotka joutuivat tulemaan sinne pelkästään Smithin takia.

Itse en saanut Smithin keikasta suuria värinöitä. Koska materiaali on pääosin minulle tuntematonta, huomio kiinnittyi tämän 69-vuotiaan naisen välipuheisiin, joissa hän rääkyi olisi ollut oikeasti vihainen. 

Vielä Patti Smithiä kummallisempi valinta Ruissiin oli Underground Rock Orchestra. M.A. Nummisen johtamassa kokoonpanossa soitti tunnettuja nimiä. Jukka Orma, Pedro Hietanen, Pave Maijanen, Antero Jakoila ja Sami Kuoppamäki.

Yleisöä ei ollut paikalla kuin kourallinen. Se selittyy sillä, ettei nuorisoa varmaan voisi vähempää kiinnostaa joku M.A. Nummisen kaltainen dinosaurus. Totuuden nimissä on sanottava, että täyttä kuraahan keikka oli. Soitto kyllä pelasi mallikkaasti, mutta Nummisen vanhan variksen ja rasvaa kaipaavan saranan risteytykseltä kuulostava ääni yhdistettynä supernaiveihin teksteihin olisi vaatinut jo huomattavasti enemmän pohjia kuin pullon vodkaa.

Vaikka musiikillisesti parin päivän paras anti oli aina takuuvarma Michael Monroe telttalavalla, oli Ruississa muuten pirun mukavaa. Hauska tavata tuttuja ja ottaa kuppia. Aurinko paistoi täydeltä terältä koko viikonlopun, vaikka molemmin puolin sitä satoikin.

Monroen setti oli vanhalle fanille varsin tuttua kauraa, mutta kyllähän näitä ralleja jaksaa sujuvasti kuunnella useinkin. Man With No Eyes, Going Down With The Ship, Trick Of The Wrist ja Hanoi Rocks -laina Tragedy esimerkiksi saivat jalan tamppaamaan maata ja uskomaan, että rokkia on vielä olemassa kaiken tämän roskan keskellä.

Koska pääsin jälleen VIP-passilaisena sisälle ja vielä vesibussilla suoraan Aurajoesta välttäen Via Dolorosaksi -ristityn kävelytaipaleen Ruissalossa, pitää olla kiitollinen. Festivaalin nykylinjasta ja rokin puutteesta en silti lopeta valittamista. Merkillistä, ettei rockfestivaalilla ole enää rokkia. Nyky-Ruisrockin voisi nimetä vaikka Ruispopiksi tai Ruisrapiksi.

Täytyy oikein ristiä kädet ja toivoa, että rokin ja hevin aikakausi palautuisi festivaaleillekin. Kun esiintyjälista on 90 prosenttisesti aivan jotain muuta kuin kitaravetoista rokkia, ollaan mielestäni pahasti metsässä.