Vappuajelulla Kakskerran kirkolla

Vapunpäivänä 1. toukokuuta oli vaihteeksi hieno ilma, etenkin verrattuna lauantaiseen myrskyyn ja lumisateeseen. Sen kunniaksi tuli käytyä Turun saarilla ajelulla. Kuskiksi lähti vanha kaverini Simo Miettunen.

Hirvensalossa, Satavassa tai Kakskerrassa ei ollu pahemmin liikennettä, vaikka saarten kuvittelisikin olevan suosittuja sunnuntaiajeluseutuja.

Poikkesimme muun muassa Kakskerran kirkolla. Kyseessä on pieni, vuosina 1765-1769 rakennettu harmaakivikirkko. Se on keskiaikaisen mallin mukaan tehty, suorakaiteen muotoinen ja yksilaivainen.

Tarinan mukaan paikalliset kalastajat saivat aikoinaan suunnattoman kalansaaliin. Sen perusteella he päättelivät, että alueen täytyy olla siunattu, Niinpä saarelaiset rakensivat paikalle kirkon.

Nykyään Kakskerran kirkko on yksi Martin seurakunnan kolmesta kirkosta. Se on erityisen suosittu vihkikirkko. Olen itsekin ollut kerran kutsuttuna tällaiseen tilaisuuteen.

Museovirasto määritteli vuonna 2009 kirkon yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.

Vuoden ensimmäinen sunnuntaiajelu

Vuosi vaihtui sateisissa merkeissä. Vettä tuli viikkokaupalla lähes päivittäin. Se ei kuitenkaan estänyt allekirjoittanutta ja Harri Nato Leinoa lähtemästä maakunta-ajelulle sunnuntaina 5. tammikuuta.

Tätä kirjoittaessani ulkona paukkuu kuudentoista asteen pakkanen. Talvi tuli jälleen "yllättäen", niin kuin joka vuosi. Tässä tapauksessa sitä oli odotettukin, mutta kontrasti vetiseen muutaman asteen plussakeliin on silti valtava.

Alkusysäyksen puolentoista viikon takaiselle sunnuntaiajelulle antoi Turun Sanomissa ollut artikkeli, jossa kerrottiin Raision vesiosuuskunnan padoista ja niiden ylläpitokustannuksista. Muistaakseni jutussa mainittiin, että Raisio maksaa Turulle, josta ilmeisesti löytyy tämän alan osaajia,  patojen huoltamisesta 9000 euroa vuodessa per pato.

Kuvassa komeili Merttelän pato Ruskolta. Se herätti oitis mielenkiintoni; aloin tutkimaan missä moinen laitos mahtaa tarkemmin sijaita. Googlemapsin avulla paikansin Merttelän Vahdontien varrelle. Sieltä se h-hetken koittaessa helposti löytyikin.

Kuten ennakkoon arvelin, näytti Merttelän pato lehtikuvassa paljon massiivisemmalta kuin omin silmin paikalla nähtynä. Kuvaaja oli rämpinyt pitkälti alajuoksulle, josta oli ottanut varsin tyylikkään foton.

Me emme lähteneet könyämään pitkin pusikkoa niin kauas, vaan pysyttelimme lähempänä patoa. Sen ja takana olevan järven välissä meni autotie.

Säädin kamerasta mustavalkoasetuksen päälle. Ajattelin, että harmaan päivän synkkyys sen kun voimistuu. Myöhemmin iltapäivällä latasin kyseisen otoksen sosiaaliseen mediaan. Hieman yllätten siitä innostuttiin kovasti.

Kommenteissa luki muun muassa, että "vain kelluva punainen ruusu puuttuu". Pirates of Caribbean -elokuvat tulivat jollekin mieleen. Johnny Deppin esittämä merirosvohurmuri kuviteltiin laivan kannelle pullistelemaan. Panin merkille, että jokainen kommentoija oli nainen. Sohaisinko jotain feminiiniaistia vai mistä moinen into mahtoi johtua?

Ruskolta ajelimme Nousiaisiin. Keskiaikainen harmaakivikirkko ei sijaitse vanhan fraasin mukaisesti keskellä kylää, vaan jonkun matkaa sivussa.

Nousiaisten kirkko on yksi Suomen legendaarisimmista. Se on omistettu sekä Pyhälle Henrikille että Neitsyt Marialle ja rakennettiin piispa Henrikin hautakirkoksi. Tarun mukaan hänet pisti kylmäksi talonpoika Lalli Köyliönjärven jäällä 1150-luvulla.

Museovirasto on määritellyt Nousiaisten kirkon ja kirkkomaiseman yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuurimaisemista.

Lähistöltä löytyi kummallisen näköinen pelto. Tarkemmin katsottuna se osoittautui parhaat päivänsä nähneeksi auringonkukkaviljelmäksi. Alue oli sen verran luotaantyöntävän näköinen, että se saattaisi jopa pelottaa perheen pienimpiä.

Reissu päättyi Huhkon kartanolle Raisioon. Rakennus näkyy moottoritielle, josta olen sitä ohimennessä kymmeniä vuosia katsellut. Eipä ole aikaisemmin tullut mieleen käydä siellä tai edes miettiä mistä sinne pääsee.

Kartanon ohi menee hyvinhoidettu kevyenliikenteenväylä. Sen varrella menee Vaskipolku, joka esittelee rautakaudelle ajoittuvia muinaisjäännöksiä.

Muutama infotaulu tulikin vastaan, mutta tarmo ei riittänyt paikkojen tarkempaan etsimiseen. Ainakaan aivan polun varrella ne eivät sijaitse. Päätimme, että joskus sitten paremmalla ilmalla uudestaan.

Nautelan- ja Juntolankosket maaliskuussa

Viime sunnuntaina suuntasimme Mika Sunttu Sundellin kanssa Nautelankoskelle. Paikka sijaitsee Liedon asemalla, ollen Aurajoen kahdeksas ja pisin koski. Pituutta sillä on 600 metriä ja putouskorkeus 16,9 metriä.

Tällä kertaa vesi ei juurikaan lorissut, eikä varsinkaan kuohunut. Viime joulukuussa, jolloin kävin siellä edellisen kerran, oli aivan toisenlainen meininki. Kosken pauhu kuului tuolloin ylös parkkipaikalle saakka. Mutta maisema oli komean talvinen.

Luontokuvaajia oli lisäksemme liikkeellä jonkun verran. Eikä mikään ihme, päivä oli todella hieno ja miljöö mitä mahtavin kuvauspuuhia varten. Kosken alajuoksulla oli tallailtu paljonkin lumen ja jään päällä. Siksi siihen uskalsi mennä ilman olettamusta, että kohta tästä tippuu läpi.

Nautelankoskelta matka jatkui Liedon kautta Paimioon. Juntolankosken vuonna 1920 valmistunut voimalaitos on massiivisen näköinen rakennelma. Kuulin paikasta ensimmäisen kerran viime joulukuussa, jolloin siellä myös kävin. Silloin keli oli todella kehno tähän reissuun verrattuna.

Oikea tienhaara oli ensin hieman haussa. Lumitöissä ollut isäntämies avitti sen verran, että neuvoi kääntymään Kauppilantien kohdalta oikealle. Siellähän Juntolankoski jo häämöttikin.

Joulukuusta poiketen, oli voimalaitolsen muutaman sadan metrin mittainen tie aurattu ja jopa hiekoittettu. Viimeksi jouduimme rämpimään polvia myöten umpihangessa, mutta nyt pääsi autolla perille saakka.

Nautelankosken höyryt

Tänään sunnuntaiajelulla poikkesin Nautelankoskella Liedon asemalla. Oli mukavan kirpeä pakkaspäivä. Jossain tienvarressa mittari näytti -8 astetta. Tuulta ei ollut nimeksikään. Kuviakin pystyi ottamaan ilman, että näpit heti jäätyivät.

Olen käynyt Nautelankoskella varmaan kymmenen kertaa aikaisemminkin, mutta kummasti sieltä aina löytää jotain kuvattavaa. Jollei muuta uutta, niin ainakin vuodenaikojen vaihtelua.

Tämänpäiväisen kaltaista koskea en muista ennen nähneenikään. Pakkanen nosti vesihöyryä ilmaan ja teki maisemasta jännän näköisen. Ehkä aivan toivotulla tavalla se ei tallentunut kameraan, mutta sen arvasin jo paikan päällä. Saman minkä silmällä näkee, ei välttämättä totetudu valokuvassa. 

Samalla reissulla näin Shetlannin poneja. Vahdolla sijaitsevalla hevostilalla oli enemmänkin heppoja. Suurin osa niistä tuiki tavallisia, mutta nämä kaksi mielenkiintoisempia ulkonäkönsä puolesta.

Nauvon Susivuori

Sunnuntaina 25. marraskuuta suuntasin kolmen kaverini kanssa ajelulle Nauvoon. Viimeksi kävin elokuussa tuossa kauniissa saaristopitäjässä, joka nykyään kuntaliitosten myötä kuuluu Paraisiin.  Tuolloin reissun syy oli lähinnä huviajelu ja pizzalla käynti Nauvon satamassa sijaitsevassa ravintolalaivassa. Tarinaa tästä Nauvo-keikasta löytyy blogiarkistosta elokuun kohdalta.

Nyt sunnuntaijelulle oli selvä syy. Tarkoitus nimittäin oli löytää Susivuori (Vargberget). Olin lukenut siitä mainiosta Retkipaikka.fi -blogista ja katsellut turkulaisen ulkoilmafriikki Harri Nato Leinon valokuvia.

Maisema Susivuoren lähellä oli kuin sodan jäljiltä.

Leino antoi hyvät ajo-ohjeet, mutta mukana oli gps-paikanninkin. Sitä käsitellyt Timo Sepänmaa on alan miehiä, joten eksymisen vaaraa ei ollut senkään puolesta. Sunttu Sundellin ennen niin luotettava tomtom-vehje sen sijaan osoitti suunnaksi Haaparantaa. Se taas sijaitsee pohjoisessa Tornion vieressä, mutta Ruotsin puolella. Päättelimmekin, että laitteessa taitaa olla joku vika.

Autolla pääsi melko lähelle Susivuorta. Paljaaksi kaluttua kalliolänttiä voisi melkein kutsua jopa parkkipaikaksi, koska sitä lienee käytetty tukkien kasaamisalueena ja rekkojen lastauspaikkana. Vuoren alapuolella oli tehty laajoja metsätöitä. Hakkuuaukea oli hehtaarien kokoinen.

Lompsimme tietenkin kohteeseen vaikeimman kautta eli vetisen, kaatuneita runkoja vilisevän epätasaisen maaston läpi. Lähellä olisi ollut kalliopohjainen, esteetön metsäautotiekin. No, eihän sitä voi kaikkea heti huomata... Paikalle oli vielä oikein viitoituskin, jonka tietenkin havaitsimme vasta tullessamme takaisin autolle.

Laatta ja Sunttu erätaipaleella.

Susivuoren päällä oli laavu ja nuotiopaikka. Hataralta vaikuttanut näkötorni ei houkutellut kiipeämään ylös korkeuksiin, koska ambulanssin tulo moiseen korpeen olisi varmasti ollut hankalaa. Vaarana nimittäin oli, että portaat olisivat pettäneet ja kokelas tullut alas rymisten. Porukan kevyin kaveri eli Sepänmaa puolestaan loikki ylös huolettoman kepein askelin, kun muut tyytyivät turvallisuussyistä katselemaan maisemia maankamaralta.

Susivuorella voisi poiketa toistekin. Silloin pitäisi vaan olla paremmat kelit, mielellään kesäiset. Kalliolla nimittäin kelpaisi istuskella makkaran grillauksen lomassa. Nyt ympäristö oli sateen jäljiltä paikoin vaarallisen liukas.

Tulipahan tällainenkin paikka löydettyä.

Susivuoresta lisää http://www.saaristo.org/index.php?page=293&lang=1 ja http://retkipaikka.fi/vapaa/vargberget-nauvo/