Villa Andropoff

Virossa, Pärnun lähellä Audrun kunnassa on mielenkiintoinen lomakohde, Villa Andropoff. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen herroille aikoinaan rakennettu lomanviettoalue oli ennen tiukasti vartioitu ja suljettu rahvaalta kansalta, mutta on nykyään vapaassa käytössä sekä hotellivieraille että laajan hiekkarannan käyttäjille.

Kävin Villa Andropoffissa ensimmäisen kerran toukokuussa 2004. Tein muistaakseni viisi Viron reissua turkulaisen Elämäntapana luomu ry:n  järjestämillä matkoilla vuosina 2003-2005. Olin joka kerta nuorin koko porukasta, mutta se ei mitenkään menoa haitannut. Isäni oli jostain keksinyt tällaiset puutarha- ja kartanomatkat. Liityin mukaan pari vuotta sen jälkeen, kun hän oli reissut tuon ryhmän kanssa aloittanut. Matkat suuntautuivat ympäri Viroa - Hiidenmalle, Otepäähän, Pärnuun, Narvaan ym.

Elämäntapana luomu ry on vasemmistotaustainen porukka. Isäni Ilmo Jaramo sen sijaan oli vannoutunut pitkänlinjan kokoomuslainen. Matkoilla en ainakaan kuullut kertaakaan poliittisten näkemysten kohtaamisista. Kerran hän vaan totesi, "ettei heidän kanssaan tarvitse polittikkaa puhua", kun matkanjohtaja oli kehaissut jotain Neukkuihin viittaavaa.

Vaikken itsekään voi oikein millään ymmärtää ihmisiä, jotka ihailivat sellaista yhteiskuntasysteemiä kuin Neuvostoliitossa oli, ei reissuilla ilmennyt mitään ideologisia ongelmia. Mukavia ihmisiä, jotka ovat jostain kumman syystä aikoinaan kannattaneet politiikkaa, jossa ihmisiä alistetaan, vainotaan ja kidutetaan lähes ilman minkäänlaista ihmisarvoa. Kai osa haikailee neuvostosysteemiä vieläkin.

Saattaisin vieläkin lähteä heidän järjestämilleen matkoille mukaan, mutta aikatuluongelmat ovat olleet esteenä. Matkanjohtaja on kyllä ihan viime vuosiin saakka lähettänyt sähköpostilla tiedoítteita tulevista matkoista.

Eräällä noista reissuista yövyimme Villa Andrpoffissa. Paikka teki heti hienon vaikutuksen, vaikka valitettava totuus onkin, että koko alue on revitty tavallisten virolaisten selkänahasta. Päärakennus on samalla sekä hieno että ruma - mutta ainakin näyttävä. Alueelle nyt nyttemmin rakennettu lomalaisille rivitaloja, vanhat vartiomiesten- ja upseerienkin talot ovat yhä jäljellä.

Villa Andropoff on helppo löytää jos käy Pärnussa. Elokuun alun Viron kiertomatkalla kävin toistamiseen katsomassa paikkaa. Tutustuminen päärakennukseen ja sen takana olevaan laajaan valkohiekkaiseen rantaan ei maksa mitään. Kumma, jollei alue herätä minkäänlaisia tuntemuksia!

"Alue on rakennettu neuvostoajalla Neuvostoliiton korkeimmalle kommunisti- johdolle ja valtiovieraille loman- viettopaikaksi. Huvila-alue on tunnettu ”Andropovin paikkana”, sillä mahtavan päärakennuksen rakentamispäätös on tehty Yuri Vladimirovich Andropovin valtakaudella. Alueen historiaa on haluttu säilyttää, siksi alueen nykyinen nimi onkin Villa Andropoff. Pääasiassa alueella on kuitenkin lomaillut Viron kommunistisen puolueen johtaja Karl Vaino perheensä kanssa.

Uusi päärakennus on valmistunut vuonna 1980-luvun puolivälissä ja alueen muut rakennukset jo 1970-luvulla. Päärakennuksen on suunnitellut virolainen arvostettu arkkitehti Raine Karp.

Neuvostoajalla alue on ollut tarkkaan vartioitu. 11,4 hehtaarin aidattua aluetta on kiertänyt vuorokauden ympäri sotilasvartio. Aidan ulkopuolella kulkee selvä polku, josta asian voi myös todeta. Ulkopuolisille vierailijoille on pääsy ollut ehdottomasti kielletty, eikä koskaan tiedetty tarkkaan keitä suurmiehiä alueella kulloinkin lomaili. Lehdet saattoivat vasta muutamien viikkojen päästä saada tietoonsa keitä suurmiehiä Andropovin paikassa oli lomaillut. Useimmilla paikallisilla asukkailla oli vielä 1990- luvun puolivälin jälkeenkin epäluuloja, saako alueelle tulla, vaikka Viron itsenäistymisen jälkeen (1991) valtion päämiehet eivät enää aluetta käyttäneet.

Alueen salaisuudesta kertoo jotain myös elokuvateatterirakennus, joka on ilmeisesti ollut kaikkein tarkimmin vartioitu - onhan sen ympärillä vielä muuri ja vartiokopit. Puheiden mukaan myös elokuvakoneenkäyttäjä oli viety elokuvateatteriin takakautta. Hän ei koskaan tiennyt keitä teatterissa istui, näkymä saliin oli estetty ja vain kangas, jolle elokuva heijastettiin, oli näköpiirissä.

Viron itsenäistymisen jälkeen, alue oli ensimmäiset vuodet ympärivuotisessa vartioinnissa, mutta alueelle oli silti mahdollista tulla katsomaan. 1990- luvun puolivälin molemmin puolin aluetta käyttivät Pärnun hotellit lisäkapasitettina vuokraten sitä Viron valtiolta. Eestiläis-suomalainen yhteisyritys osti kuitenkin alueen valtiolta talvella 1997, jonka jälkeen alueen kunnostus loma-ja kokouskeskus Villa Andropoffiksi alkoi. Juhannuksena 1998 alue avattiin ja nyt kaikilla on mahdollisuus kokea ja aistia jotakin entisistä suuruuden ajoista, käyskennellä valtionjohtajien jalanjäljillä sekä nauttia kauniista luonnosta ja alueen tarjoamista palveluista." (andropoff.ee)

Päivän levy - Deep Purple: Stormbringer

"Stormbringer on brittiläisen rockyhtye Deep Purplen yhdeksäs studioalbumi, joka julkaistiin marraskuussa 1974. Sen funk-vaikutteisiin, jotka olivat peräisin erityisesti basisti-laulaja Glenn Hughesilta, herättivät erilaisia mielipiteitä niin ostavan yleisön kuin yhtyeen keskuudessa. Levy on myös samalla todennäköisesti yhtyeen historian melodisin. Albumin tunnetuin raita on sen nimi- ja aloituskappale ”Stormbringer”. Myös päätöskappale ”Soldier of Fortune” on tunnettu.

Levyllä jatkaa edellisalbumi Burnin niin sanottu Mark III -kokoonpano; Ritchie Blackmore (kitara), David Coverdale (laulu), Glenn Hughes (basso, laulu), Jon Lord (kosketinsoittimet) ja Ian Paice (rummut). Stormbringer jäi aikakautensa viimeiseksi Deep Purple -albumiksi, jolla soitti alkuperäinen kitaristi Blackmore. Hän erosi yhtyeestä seuraavana vuonna 1975 perustaakseen oman Rainbow-yhtyeensä." (Wikipedia)

Suhtaudun Deep Purplen Stormbringer -levyyn aika kaksijakoisesti. Levyllä on nimikappaleen ohella toinen bändin parhaimmistoon kuuluva laulu, upea balladi Soldier of Fortune. Lady Double Dealer muistuttaa David Coverdalen tulevan Whitesnake -yhtyeen tuotantoa ja High Ball Shooter on sekin ralli paikallaan. Mutta loppuosa Strombringeristä onkin sitten joko täyttä huttua tai melko keskinkertaista tavaraa.

Basisti-laulaja Glenn Hughessin mukana Purpleen tulleet funk- ja  soul-vaikutteet eivät ole minun makuuni. Bändi musiikki on Stormbringerillä muuttunut aivan liikaa pari vuoden takaisesta meiningistä. Jo edellinen Burn -levy sisältää lieviä funk-vaikutteita, jollaisia hard- ja hevibändillä ei suinkaan pitäisi olla.

Glenn huhes on ottanut Strombringerillä entistä suuremman roolin. Mies laulaa biisit lähes puoliksi Coverdalen kanssa, Holy Manin jopa kokonaan yksin. Tällainen vuorottelu oli tuolloin uusi ilmiö, eikä se vieläkään kovin yleistä ole. Suomessa samaa harrastaa nykyään kuopiolainen hevibändi Tarot. Valitettavasti.

Sweden rock Festivalilla 2003 David Coverdale lauloi Whitesnaken keikalla Soldier Of Fortunen ilman säestystä. Se on eräs livekokemuksieni kohokohta. Pimeässä ruotsalaisyössä suoritus kuulosti järjettömän hyvältä.

"Deep Purplessa oli tapahtunut kokoonpanollisia muutoksia vuonna 1973, kun solisti Ian Gillan ja basisti Roger Glover jättivät yhtyeen Who Do We Think We Are -albumin jälkeen. Heidät korvasi uusi solisti David Coverdale sekä basisti-laulaja Glenn Hughes.^[4] Ensimmäinen tällä niin sanotulla Mark III -kokoonpanolla julkaistu albumi, Burn, oli saanut hyvän vastaanoton ostavalta yleisöltä sen noustessa muun muassa Britanniassa listakolmoseksi ja Yhdysvalloissa kuudenneksi. Muun muassa Yhdysvalloissa yhtye oli suosionsa huipulla, ja esiintyi Amerikan-kiertueensa aikana muun muassa suurella California Jam -festivaalilla.

Koska yhtye ansaitsi nyt suuret määrät rahaa, sen kehotettiin muuttamaan verotuksen vuoksi ulkomaille. Niinpä yhtye muutti Yhdysvaltoihin ja managerit Manner-Eurooppaan. Tämä katkaisi lähes kokonaan yhtyen ja managerien välit, jotka olivat aiemmin olleet hyvin tiiviit.

Uutta albumia ryhdyttiin levyttämään Musicland Studiosissa Münchenissä elokuussa 1974. Äänityksissä yhtyeen jäsenillä oli keskinäisiä erimielisyyksiä. Kitaristi Ritchie Blackmorea suututti se, ettei muu yhtye halunnut levyttää cover-versiota Quatermass-yhtyeen kappaleesta ”Black Sheep of the Family”. Lisäksi vuonna 1973 yhtyeeseen liittyneiden David Coverdalen ja Glenn Hughesin itsetunto oli noussut, ja he tyrkyttivät ideoitaan muille yhä innokkaammin. Erityisesti Hughes piti amerikkalaisesta soulista ja funkista, ja halusi viedä yhtyettä tähän suuntaan – musiikkiin, jota Blackmore inhosi. Blackmore kutsuikin uusia funk-tyylisiä kappaleita halveksuvasti ”kengänkiillotusmusiikiksi”. Hän itse oli kiinnostuneempi kokeilemaan erilaisia sävelasteikkoja ja 1400-luvun vaikutteita.

Blackmoren motivaatio heikkeni ja ensimmäistä kertaa yhtyeen historiassa hän ei ollut mukana kaikkien kappaleiden työstössä. Myös tuore avioero painoi Blackmoren mieltä, mikä vaikutti hänen musiikilliseen keskittymiseen negatiivisesti. Kitara on Deep Purplen saralla ennenkuulumattoman paljon taka-alalla ja myös kappaleen ”The Gypsy” soolo muistutti paljon edellisalbumin kappaleen ”Sail Away” sooloa, mitä on pidetty merkkinä heikosta kiinnostuksesta koko albumia ja yhtyettä kohtaan. Blackmore on kertonut vihanneensa Glenn Hughesin kappaletta ”Hold On” niin paljon, että teki sen soolosta vain yhden oton ja senkin peukalolla.

Koska kappaleita ei enää merkitty automaattisesti yhtyeen yhdessä tekemiksi, aiheutti se kiinnostuksen puutetta muiden tekemiä kappaleita kohtaan. Esimerkiksi Blackmoren ja Coverdalen kirjoittama päätösraita ”Soldier of Fortune”, jota pidetään levyn parhaimmistoon kuuluvana, oli jäädä kokonaan levyttämättä.

Rumpali Ian Paice lopetti soittamisen kahden oton jälkeen, koska ei päässyt siinä omasta mielestään riittävästi esille. Glenn Hughes puolestaan vihasi kappaletta, eikä halunnut soittaa siinä. Lopulta tilanne raukesi, kun Blackmore lupasi soittavansa Hughesin funk-kappaleissa, mikäli tämä suostuisi soittamaan ”Soldier of Fortunessa”. Kaikesta huolimatta materiaalia saatiin lopulta kasaan niin paljon, että sitä olisi ollut haluttaessa tupla-albumin verran.

Albumilla on huomattavaa erityisesti sen funk-vaikutteet, mutta mukana on vivahteita myös soul- ja blues-musiikista. Kosketinsoittaja Jon Lord käyttää albumilla huomattavan paljon syntetisaattoria, tosin Moogin käyttö oli tuolloin muutenkin hyvin yleistä.

Albumi saatiin valmiiksi elokuun aikana, ja syyskuussa suoritettiin miksaus Record Plantissa tuottaja Martin Birchin ja rumpali Ian Paicen johdolla. Uuden levyn alkuperäiseksi nimeksi oli tarkoitus tulla Silence ja kannessa olisi ollut kuva tuhotusta konserttisalista Japanissa yhtyeen edellisen kokoonpanon ajalta. Yhtyeellä oli kuitenkin ikäviä henkilökohtaisia kokemuksia väkivallasta konserttipaikoilla, joten siitä luovuttiin. Seuraavaksi kansivaihtoehdoksi oli kuva mauttomasti meikatusta naisesta, joka piti sormea suunsa edessä. Lopulta nimeksi päätettiin antaa Stormbringer ja kanneksi 1900-luvun alussa Amerikassa otettu valokuva tornadosta. Kannen suunnittelu aiheutti ongelmia, sillä edellisen kokoonpanon aikaan basisti Roger Glover oli vastannut kansitaiteiden alustavasta suunnittelusta, mutta hänen lähdettyä yhtyeessä ei enää ollut samanlaista visuaalisesti ajattelevaa henkilöä." (Wikipedia)

Muusikot

• Ritchie Blackmore – kitara
• David Coverdale – laulu
• Glenn Hughes – bassokitara, laulu
• Jon Lord – kosketinsoittimet
• Ian Paice – rummut

• David Coverdale ja Glenn Hughes laulavat kaikki kappaleet yhdessä, paitsi ”Holy Man”, jonka laulaa yksin Hughes ja ”Soldier of Fortune”, jonka laulaa yksin Coverdale.

Ilta-Sanomien Hurriganes -historialiite

Salon Piihovin ABC-asemalta tarttui mukaan Ilta-Sanomien liitteenä myytävä historiikki Hurriganesista. Hurriganesin perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta.

Ilta-Sanomien toimituksessa näyttää olevan kovia Ganes-faneja. Yhteistuumin he päättivät kunnioittaa suomirockin suurnimeä tämän julkaisun kautta.

"Hurriganes on vuonna 1971 perustettu suomalainen rockyhtye, joka on ollut toiminnassa vuosina 1971-1984 ja uudelleen vuonna 1988. Vuodesta 1998 yhtyeen solisti ja rumpali Henry "Remu" Aaltonen on esiintynyt vaihtelevien kokoonpanojen kanssa nimellä Remu & Hurriganes. Tässä yhtyeessä ei Aaltosen lisäksi soita muita alkuperäisen Hurriganesin jäseniä. Hurriganes oli suosituimmillaan vuosina 1974–1980.
Perustajajäsenet olivat rumpali ja laulaja Henry "Remu" Aaltonen, basisti Hugo Christer "Cisse" Häkkinen ja kitaristi Ilkka "Ile" Kallio. Kallion erottua yhtyeestä keväällä 1972 hänen tilalleen kitaristiksi liittyi Pekka "Albert" Järvinen, ja näin muodostui yhtyeen toinen peruskokoonpano." (Wikipedia)

Suhtauduin aluksi melko skeptisesti koko liitteeseen. Arvelin sen olevan tarkoitettu nopeasti selattavaksi paperinipuksi, jonka voi samantien heittää roskiin. Mutta, mutta... liitehän on vallan mainio. Kirjoittajat ovat pääosin selvillä aiheestaan ja lehdessä haastatellut ihmiset liittyvät kaikki Hurriganesin uraan. Mukana on yllättäviäkin henkilöitä kuten Kari Peitsamo, joka kertoo kuinka Remu antoi hänelle takin juuri ennen Porvoon keikkaa vuonna 2004. Peitsamo teki siitä innostuneena kappaleen Remu gave me a jacket, jonka ensiesitys oli puoli tuntia biisin valmistumisen jälkeen.

Muita harvemmin Hurriganes -yhteyksissä kuultuja ihmisiä ovat radiotoimittaja Jake Nyman, toimittaja Mikko Montonen, kosketinsoittaja Kassu Halonen, farkkukauppias Matti Majava ja Pelle Miljoona. Pelle päätyi vuonna 1973 ilmestyneen Ganes -debyyttilevy Rock'n'Roll All Night Longin sisäkannen kuvaankin, joka on otettu yhtyeen Haminan keikalta.

Mielenkiintoisinta antia haastatteluissa edustavat kuitenkin Lontoossa jo 40 vuotta asunut toimittaja-valokuvaaja Ilpo Musto, jonka juttuja minäkin luin aikoinaan paljon Suosikista. Musto kertoo realistisesti Hurriganesin epäonnistuneesta Englannin valloitusreissusta - toisin kuin Suosikin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen aikanaan. Hänen mukaansahan koko maailma odotti koska Hurriganes tulee kylään.

Hämäläisellä on muuten komeat lapikkaat Muston ottamassa kuvassa. Mies mahtoi olla eksoottinen näky 70-luvun lopun Lontoossa.

Muston jutulle vetää vertoja kitaristi Ile Kallion haastattelu. Kolmesti Hurriganesissa soittaneella miehellä on jalat maassa ja hänen ajatuksiaan on mukava lukea. 70-luvun supertähti ei anna liian kiiltävää kuvaa bändistä. Tarpeettomasti Albert Järvisen varjoon jäänyt Kallio soitti varsin pätevästi Ganes-levyillä, eikä vertailut Järviseen ole mielestäni tarpeellisia. Bändin musiikkikin muuttui heti Järvisen lähdettyä 1975. Se myös muuttui hänen tultuaan takaisin orkesteriin vuonna 1979.

Love Recordsin levypomo Atte Blomin ja tuottaja Richard "Mister X" Stanleyn haastattelut ovat myös realistisia. Stanley kertoo Jyrki Hämäläisen ja Suosikin olleen paljolti Hurriganesin supersuosion takana. 35 vuotta sitten media oli niin erilainen kuin 2000-luvulla, että silloin kyllä meni juttu kuin juttu läpi, koska sitä ei voitu tarkistaa esimerkiksi Googlesta.

Vaikka Hurriganesin Englannin valloitus olikin hölynpölyä, oli bändi oikeasti suosittu Ruotsissa. Ruotsi on niin lähellä Suomea, ettei pelkkä liioittelu olisi mennyt läpi. Olen itsekin tavannut lukuisia ruotsalaisia rokkifaneja, jotka ovat hehkuttaneet Hurriganesia kun ovat kuulleet minun olevan Suomesta. Sweden Rock Festivalilla Etelä-Ruotsissa näitä heppuja saattaa sattumalta tavata. Eräs mies hehkutti Cisse Häkkisen nimeä kuin suurtakin tähteä ja kehui 1977 ilmestynyttä kokoelmalevyä Sixteen Golden Greats.

Ilta-Sanomien liitteessä toimittaja Petri Lahti käy läpi Ganesin discografian. Lyhyesti esitellyt levyt ovat näköjään Lahden mielestä suurin piirtein sellaisia kuin minäkin ne koen. Hurriganesin ensimmäistä levyä en ole ikinä ymmärtänyt. Crazy Days (-75) on mielestäni hieno levy. Roadrunnerin jälkeen se varmaan oli aikalaiskuunteljoille pettymys, mutta viitisen vuotta myöhemmin asiaan paneutuneena se ei minulle sitä ole.

Täysin surkeita levyjä yhtyeellä ei olekaan, vaikka Jailbird (-79) onkin aika vaisu. Viimeiseksi jääneet Seven Days, Seven Nights (-83) ja Hurrygames (-84) eivät ole koskaan levyhyllyssäni olleet, mutta tiedän joitain hyviä irtobiisejä noilta levyiltä.

Comeback-kiekko Live At Metropol (-88) on muistaakseni täyttä jätettä. Aikoinaan se oli minulla kasetille nauhoitettuna. Ostin levyn muutamalla eurolla kesällä 2002, kun kotibileissä levyjään kaupitellut turkulaismies sitä minulle tyrkitti. Levy on siitä lähtien ollut asunnonhaltijan hallussa, koska en muistanut tuolloin ottaa levyä mukaani. No, jos tässä joku päivä.

Hurriganesin aliarvostetuin, mutta samalla yksi parhaimmista levyistä, on 1978 ilmestynyt Hanger. Tuntuu hiukan kummalta, että se sivuutetaan melkein aina bändistä puhuttaessa. Hanger on tulvillaan hienoja ja tartuvia rokkibiisejä. Burn jopa lähentelee heviä. Ile Kallio laulaa kaksi biisiä, vaikka pääasiassa äänessä ovatkin Cisse Häkkisen ja Remu Aaltonen.

Valitettavasti herra Aaltonen pitää yhä Hurriganesia hengissä. Siitä ei Ilta-Sanomien liitteessä juurikaan kirjoiteta. Ei kerrota millaista sontaa Remu jaksaa tarjota Remu & Hurriganes -keikoilla. Viime vuosina näkemäni muutama keikka on aina ollut kammottavaa kuunneltavaa. Vaikkei Hurriganes näköjään koskaan ollut dvd:ltäkään katseltuna kovin kummoinen livebändi, on yhtyeen nimellä kiertäminen todella mautonta. Vai mitä sanotte tästä Youtubesta löytyneestä pätkästä?

Piritan luostari

Kahdeksan päivän Viron matka takana. Eilen illalla kotona ja nyt väsyttää. Hienoja maisemia riitti ja kelit suosivat. Reissun sulattelemiseen mennee jonkin aikaa, mutta tarinoita eri puolilta Viroa on myöhemmin luvassa. Viikon aikana kävimme matkakumppanieni Mikko Vanteen ja Mika Sundellin kanssa monissa mielenkiintoisissa ja erikoisissa paikoissa, lähinnä Etelä-Virossa.

Eilen laivaa odotellessa oli aikaa käydä Tallinan Piritan kaupunginosassa sijaitsevassa luostarissa. Kävin siellä ensimmäisen kerran marraskuussa 2009. Tuolloin paikalla ei ollut "ristin sieluakaan", mutta nyt paikan täytti kaksi bussilastillista turisteja. Toisessa autossa oli puheensorinasta päätellen italialaisia, toisessa ruotsalaisia.

Piritan luostari (viroksi Pirita klooster) oli luostari, jonka rauniot ovat jäljellä Piritan kaupunginosan lähellä Tallinnassa. Luostari oli tarkoitettu sekä nunnille että munkeille, ja se oli nimetty Pyhän Birgitan mukaan.
Ajatus luostarin perustamisesta syntyi noin vuonna 1400 Tallinnan kauppiaiden piirissä. Vuonna 1407 tuli Vadstenan luostarista kaksi munkkia neuvomaan kauppiaita. Ensimmäinen lupa dolomiitin louhimiseksi luostarin rakennusaineeksi hankittiin 1417.
Luostarin perustaneista kauppiaista osa siirtyi luostariin munkeiksi.
Viron nykyinen, vuonna 2001 perustettu, Piritan luostari sijaitsee samalla alueella. (Wikipedia)

Harmi, ettei päässyt sisälle. Massiiviset lavarakennelmat täyttivät koko tilan. Tovin kummasteltuani tilannetta selvisi, että jämerät haalariäijät rakensivat Birgitta Festivaalia 2011. Ainakin puitteet ovat mahtavat festivaalia ajatellen.

Luostarin raunioilla on suhteellisen helppoa mennä käymään. Kesäaikaan pääsylippu maksaa aikuisilta kaksi euroa. Marraskuussa ei lipunmyyntiä ollutkaan.

Luostari sijaitsee sataman D-terminaalista katsottuna vasemmalla. Rantatietä pitkin noin viisi kilometriä Piritan kaupunginosaa kohti. Paikasta tuskin voi erehtyä. Luostari näkyykin matkustajalaivojen kansiltakin hyvin, jos vaan osaa katsoa oikeaan suuntaan. Tallinnan televisiotorni on suunnilleen samalla kohdalla laivasta katsottuna.

Piritan luostari

Piritan luostarin historia odottaa edelleen tutkijoitaan: luostarirakennusten konstruktio on tosin suoritettujen kaivausten ansiosta hyvin selvillä, mutta näissä rakennuksissa asuneiden veljien ja sisarten elämää koskeva tutkimus sen sijaan on lähdetietojen puuttumisen takia jäänyt niukaksi. Luostarin kirjastosta on löytynyt vain yksi almanakan lehti.

Jo vuonna 1400 tekivät muutamat Tallinnan kauppiaat aloitteen tämän luostarin perustamisesta, mutta vasta 1407 saapui Tallinnaan kaksi veljeä Vadstenan luostarista antamaan luostarin rakentamisessa tarvittavia ohjeita. Vaikuttaa siltä että aluksi rakennettiin vain tilapäisiä rakennuksia, koska lupa kalkkikiven louhimiseen saatiin vasta 1417. Vasta silloin saattoivat varsinaiset luostarin rakennustyöt alkaa.

Osa luostarin perustuksista on maallikkoveljien tekemä. Yksi heistä, kauppias Hinrich Swalbart, johti luostarin rakentamista kunnes kirkko — Pohjois-Viron suurin — vihittiin 15. elokuuta 1436. Sekä sisarten että veljien luostarin rakentaminen jatkui vielä senkin jälkeen, 1500-luvun alkukymmeniin asti, ja ilmeisesti sisarten luostarinosan vasenta siipeä ei edes ehditty rakentaa aivan valmiiksi.

Luostarin pohjakaava muodostuu kolmesta itsenäisestä kokonaisuudesta: sisarten luostari, veljien luostari ja yhteinen kirkko. Tontti, joka sijaitsee joen mutkassa Tallinnasta Narvaan johtavan maantien varrella, oli saatu lahjaksi saksalaiselta ritarikunnalta. Piritan joki muodosti siihen aikaan Tallinnan kaupungin rajan; uusi rakennus joen oikealla rannalla sijaitsi siis Tallinnan rajojen ulkopuolella.

Kirkko
Luostarinkirkkoa vastaavaa ei ole koko Tallinnassa eikä edes Pohjois-Virossa: sen sisämitat ovat 24 x 56 m, länsisiipi on 35 m korkea ja kirkon kokonaispinta-ala 1 360 m2. Periaatteessa noudatettiin kirkkoa rakennettaessa Pyhän Birgitan antamia ohjeita, mutta pääalttari sijoitettiin kuitenkin kohti itää (eikä länsipäähän, kuten Birgitta oli määrännyt). Pääsisäänkäyntiä ei olisi ollut mahdollista sijoittaa idässä olevalle joentöyräälle. Sen paikaksi sopi muutenkin paremmin länsipääty, koska kirkkovieraat tietysti saapuivat nimenomaan maantien suunnasta.

Kirkon pohjapiirros on yksinkertainen: yksi pitkänomainen osa ja siinä kahdeksan holvia, kirkon keskiosassa säleaita, joka erotti toisistaan konventin kirkon ja kirkkovieraiden puolen. Luostariväen kirkkoon pääsi vain luostarista ja kirkkovieraiden puolelle maantietä kohti olevasta pääovesta. Pääalttari ja alttarikuorit sijaitsivat luostarin puolella. Sinne kokoontuivat veljet hetkipalvelusten ja messun aikana. Sisarten kuori oli pohjoisella sivustalla eli pääsisäänkäynnistä päin katsottuna vasemmalla sivulla; sen alla oli viisi syvennystä rippituoleineen. Suurina kirkkopyhinä, jolloin kaikki kirkkovieraat eivät mahtuneet sisälle, saarnasi pappi ulkoisessa saarnastuolissa, jonka ovi näkyy päätykolmion yläosassa vieläkin.

Pituussuunnassa kirkko oli jaettu kolmeen laivaan seitsemällä pylväsparilla. Sääntöjen mukaan kirkossa tuli olla kolmetoista alttaria apostolien lukumäärän mukaisesti. Tällöin jokaisella apostolilla oli pappi ja oma alttari. Sen lisäksi oli useita sivualttareita — esimerkiksi Pyhän Birgitan alttari oli sijoitettu yleisen osan pohjoissivustalle (pääovesta katsottuna vasemmalle). Suuri holviaukko eteläisessä sivulaivassa johti kappeliin, jonka suojeluspyhimys todennäköisesti oli arkkienkeli Mikael. Eteläisen sivulaivan loppupäässä, joen puolella, on voitu restauroida kierreportaat, jotka johtavat holvien yläpuolella olevaan varastotilaan. Tiilistä muuratut kirkon poikittaisholvit eivät enää ole jäljellä, mutta profiloidut holvikaaret tukeutuivat seinissä oleviin kannattimiin, jotka edelleen ovat selvästi näkyvissä.


Kirkko oli samanaikaisesti myös konventin hautapaikka; sisaret ja veljet haudattiin ilman arkkua kirkon lattian alle. Kirkon yleiseltä puolelta voivat myös maallikot ostaa itselleen hautapaikan. Hautakivistä, jotka alun perin olivat kirkon lattian tasassa, on nyt viisitoista nostettu kirkon seinille. Ruotsin vallan aikana, jolloin katolinen kirkko oli kielletty, kirkon raunioita käytettiin Tallinnan katolisten hautapaikkana. Vasta vuonna 1786 pidettiin täällä ensimmäinen katolinen hautausmessu. 1600-luvulla perustettiin kirkon pääoven ulkopuolelle talonpojille tarkoitettu luterilainen hautausmaa. Sen kellotorni, joka pystytettiin 1848, muodostaa nyt hautausmaan sisäänkäynnin. Kirkkomaan vanhanaikaiset kalkkikiviristit ovat 1800-luvulta.

Konventtirakennukset
Molemmissa konventtirakennuksissa, joista toinen oli tarkoitettu veljille, toinen sisarille, oli sama pohjakaava: nelikulmainen piha eli luostarinpuutarha, joka oli joka taholta konventtirakennusten ympäröimä. Pihan ympäri kulki ristikäytävä, ”loputon tie”, ikuisuuden vertauskuva. Molemmista rakennuksista oli oma sisäänkäyntinsä kirkkoon, sisarten tai veljien kuoriin, jossa jokaisella oli määrätty paikkansa. Tarpeelliset keskustelut molempien luostareiden asukkaiden välillä voitiin käydä sakariston takana sijaitsevissa erityisissä keskusteluhuoneissa (parlatorium), välimuurissa olevien kapeiden ikkuna-aukkojen kautta.

Molemmilla konventeilla oli pohjakerroksessa kapiteelisali eli kokoushuone, ruokasali, keittiö, suuri työhuone ym. ja yläkerrassa makuusali. Kylminä vuodenaikoina tärkeimpiä saleja lämmitettiin kolmellatoista uunilla, ns. hypocaustilla, jotka sijaitsivat lattian alla. Piritan luostarissa abbedissa asui pihalla sijaitsevassa omassa talossaan.

Muut rakennukset
Luostarin palvelusväki asui luultavasti niissä piharakennuksissa, joiden perustuksia on kaivettu esiin kirkkomaan läntiseltä ja eteläiseltä sivulta. Veljien luostarisiiven raunioissa on tehty kaivauksia vasta osittain.
Piritan luostari oli kansainvälinen pyhiinvaelluskohde. Vierasmaja sijaitsi kirkon luoteiskulmassa. Siellä sijaitsi myös kuusikulmainen kappeli, joka luultavasti oli tarkoitettu pyhiinvaeltajille.

Luostarinrauniot
Ensimmäiset kaivaukset luostarialueella tehtiin jo 1894. Vuosina 1909-1910 vahvistettiin kirkon länsisiipeä ja tehtiin koekaivauksia kirkon lattian alla.
1930-luvulla, ts. melkein 360 vuotta luostarin hävittämisen jälkeen, suoritettiin raunioissa perusteellisempia arkeologisia tutkimuksia. (birgitta.ee)

Down By The Laituri 2011

"Down By The Laituri (lyhyemmin DBTL) on Turun sydämessä, Aurajoen ympäristössä, järjestettävä kaupunkifestivaali. Tapahtuman aikana Turussa järjestetään monia eri musiikkitapahtumia niin jokirannassa kuin klubeillakin. Ensimmäiset vuodet tapahtuma järjestettiin kesäkuun alussa mutta vuodesta 2005 alkaen heinäkuun lopussa.

DBTL:n perustivat vuonna 1988 Jorma Teerijoki ja Riikka Oksanen nuoren turkulaisen tekijäkaartin avustamana. Alkuvuosien tärkeimpiä DBTL-aktiiveja olivat Ari Nummelin, Peter Nordlund, Anne Alvesalo, Anne Saveljeff, Jari Nikkola, Markku Rohunen, Vesa Latomäki, Marita Perho, Harri-Tapio Siivonen, Kari Salovaara, Jukka Sundholm ja monet muut turkulaiset katutason kulttuurivaikuttajat. Toiminta sai alkunsa TYY:n Rock-klubin kautta, laajentuen ensin KAFE ry:ksi ja 1993 alkaen Pro Laituri ry:ksi. Nykyään tapahtumaa järjestää Turun kesäjuhlat Ay, jolle DBTL:n nimen omistava Turun kaupunki on myöntänyt järjestämisoikeudet toistaiseksi.

DBTL:n historiasta on julkaistu Henri Terhon toimittama kirja "DBTL 10 - Festivaali kuin unelma". Terho valmistelee aiheesta myös väitöskirjatutkimustaan.

Skitso Productions teki 1997 aiheesta DBTL-pelin, jossa pelaaja toimii managerina järjestäen kyseistä tapahtumaa." (Wikipedia)

En tarkkaan muista koska osallistuin ensimmäisen kerran DBTL:iin. Taisi olla heti 80-luvun lopulla. Silloin se oli lähinnä Tinatuopin kaltaisissa pubeissa istuskelua. Mutta jo 90-luvun alussa esimerkiksi Porthanin puistossa oli reilun kokoiset lavat ja hyvät esiintyjät, joten elävän musiikin kuuntelu sujui allekirjoittaneeltakin väljemmissä ympäristöissä.

Muutaman kerran olin roudausporukassakin mukana. 1993, -95 ja -96. Vuoden 1996 ryhmä olikin varmaan paras työyhteisö, jossa olen ollut. Porukassamme oli minulle ennestään tuntematon Juha, jota myös joku Prinssiksi kutsui, sekä Turun rokkibaareista tutut Lampe ja Japo. Työmaamme oli Puolalanpuisto, jokilava Aurajoessa ja varmaan jotain muutakin. Pitkiä päiviä tuli tehtyä.

DBTL on muuttunut alkuvuosistaan valtavasti. Tapahtuma on käytännössä täysin toisenlainen. Vääntöä siitä kumpi oli parempi, vanha vai uusi, käytiin kiivaana taas tänäkin kesänä. Vanhan koulukunnan ihmiset  vetoavat nostalgiaan. Nykynuoriso ei alkuaikojen Laitureita edes muista.

90-luvun kallistuessa kohti loppuaan, oli DBTL:n meininki todella suuruudenhullua. Jokilavoja keskellä Aurajokea, konsertteja Turun tuomiokirkossa, Puolalanpuistossa ja lopuksi valloitettiin Samppalinnanmäkikin. Konserttialueena Samppalinna olikin mielestäni todella hyvä. Tiedä sitten mihin se hyytyi, mutta kokonaisuutena DBTL oli mielestäni levinnyt liian suurelle alueelle.

Moni pitää nykyistä DBTL:ia liian pienenä, jos sattui tottumaan megalomaaniseen Laituriin. Nykyäänhän DBTL-alue on keskittynyt Turun kaupunginteatterin parkkipaikalle ja ravintoloihin. Nyky-DBTL on niin paljon muuttanut tapahtuman aalkuperäistä konseptia, että se on jo vakiinnuttanut asemansa. Soraääniä tippuu silti, mutta aivan sama homma on Ruisrockin kanssa. Uudet järjestäjät ja uudet kujeet.

Itselleni muistorikkain DBTL on 1995. Tuolloin tein maailmanhistoriaa. Olimme nimittäin roudaamassa Miljoonasade -yhtyettä, joka soitti keikan Samppalinnan maauimalan altaan pohjalla. Hommaan kului koko päivä ja oli mielenkiintoista seurata mitä tuleman pitää. Bändin jäsenet ja henkilökunta olivat erittäin ystävällisiä, eikä ilmassa ollut hermostumisen merkkejä, vaikka vastaavaa soittotapaa ei kukaan koko maailmassa ollut ennen yrittänyt.

Illalla altaan reunoille kokoontui runsaasti yleisöä. Ja ihme tapahtui, bändi pulahti happilaitteet ja soittimet mukanaan altaan syvään päähän. Kohta alkoi Rocktopus -niminen kappale soimaan. Miljoonasateen laulaja Heikki Salo oli vartavasten säveltänyt kyseisen biisin tapahtumaa varten. Muita kappaleita olivat ainakin Voipallo ja Lapsuuden sankarille, siis tämä "Lennä Juri Gagarin, lennä" -laulu. Soitto ei pahemmin laahannut, mutta Salon laulaessa hengitys ja hapenotto kuuluivat hyvin läpi. Erikoinen ilta, jossa sain onneksi olla mukana. Ainakin yhden maailmanennätyksen olen minäkin osaltani tehnyt.

2011 Laiturin parasta antia keskiviikkona oli Pelle Miljoona Oy. Bändi ei aivan päässyt samalle tasolle kuin Ruisrockissa, mutta Moottorie tie on kuuma -levy, jonka tiimoilta he ovat tänä vuonna keikkoja tehneet, on yksi suomalaisen rockin parhaimmista äänitteistä. Huvittikin tässä eräänä päivänä kun luin Hurriganes -kirjasta kitaristi Janne Louhivuoren kommentin tästä levyklassikosta."Täysin paskaa soittoa ja laulua, mutta silti se myi helvetisti".

DBTL:ssa Pelle Miljoona Oy:n soitto kieltämättä takerteli paikka paikoin, mutta yleisfiilis oli niin hieno, että mitäs pienistä. Tänä yönä vien sut pois -kappaleen aikana tosin piti oikein tarkkaavaisesti kuunnella mikä biisi on menossa, koska joka jätkä soitti eri kappaletta. Tai jos samaa, niin eri kohdasta.

Pellen kitaristi Andy McCoy oli DBTL:n aikana valokeilassa muutenkin kuin lavalla. Hänen McCoy hits Canvas -taidenäyttelynäs oli kaikille avoinna Turun kaupunginteatterin ala-aulassa. Parikymmentä isokokoista maalausta oli näytillä. Jonkinlaista poptaidetta taulut varmaan ovat, koska niissä esiintyivät esimerkiksi David Bowie ja Marc Bolan.

Kaupunginteatterissa oli myös Hanoi Heritage -levynäyttely. Kyseessä on tiettävästi maailman laajin Hanoi Rocks -levykokoelma, noin 350 yksikköä. Kokoelman omistaa nykyään DBTL:n promoottori Kari Rantala.

Hanoi Rocks -miehiä oli DBTL:ssa Andy McCoyn ohella muitakin. Pelle Miljoona Oy:n basisti Sami Yaffa muistetaan 80-luvun Hanoi Rocksista ja perjantaina lavalla jyystäneen Popedan nykyinen rumpali Lacu Lahtinen oli pitkään 2000-luvun Hanoin kannuttaja ja kosketinsoittaja Pate Kivinenkin vaikutti muutaman vuoden uudelleen kootussa Hanoissa.

Pelleä ennen esiintynyt Problems vaikutti hieman väsyneeltä, vaikka laulaja Tumppi Varonen parastaan panikin. Tumpilla oli kaksi keikkaa peräkkäin, sillä mies on myös Pelle Miljoona Oy:n rumpali-laulaja. Problemsin kíelisoitinosasto koostuu nykyään entisistä Smack -hemmoista. Jimi Sero bassossa ja Rane Raitsikka kitarassa.

Torstaina oli vuorossa hevipäivä. Illan aloitti Stam1na, jonka suosiota kummastelen. Jätkillä riittää soittotaitoa, mutta musiikki on aivan kamalaa. Lemin poikien jälkeen oli vuorossa Amerikan tähtiä. WASP antoi odotuttaa itseään noin neljäkymmentä minuuttia, joka oli turkkilaista saunaa muistuttavassa teltassa ihan liikaa. Itse menin telttaan vasta ensimmäisen kappaleen On Your Kneesin alettua. Hikeä säästyi varmaan pari litraa moisella ratkaisulla, mutta lavan lähelle oli mahdotonta päästä. Teltassa kun oli jo tuhansia ihmisiä.

WASP on viime vuodet soitellut m elkein samaa settiä keikoillaan. Nytkään ei juuri eroa huomannut kolmen vuoden takaiseen DBTL-keikkaan. Yhtäläisyyttä löytyy siinäkin, että silloinkin bändi tuli lavalle rutkasti myöhässä.

WASPin jälkeen estradin valtasi Turun omat pojat. Vajaat kymmenen vuotta sitten aloittanut Kilpi on ollut viime aikoina suhteellisen hiljaa, mutta nyt tekeillä on uusi levy ja keikat. Kilven aikana teltassa oli sopivan väljää, suurin osa ihmisistä poistui WASPin nähtyään.

Oli mukavaa seurata pitkästä aikaa Kilpeä, jolla hyviä kappaleita riittää. Uusi hitti olisi kova sana, jotta yhtye olisi jälleen ajankohtainen. Bändi taitaa olla viimeinen mohikaani siitä 2000-luvun alun suomeksi laulavien hevibändien katraasta, jonka lippulaivana oli Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus.

Kaiken kaikkiaan DBTL 2011 oli onnistunut ja mukava tapahtuma. Mitään känniurpotappeluita tai järjestyshäiriöitä en nähnyt. Tuttuja oli paljon. Kiitoksia kaikille seuraa pitäneille!

Örön linnakesaari

Dragsfjärdin kuntaan kuuluva Örö on Suomen eteläisimpiä saariryhmiä. Lähes sata vuotta puolustusvoimien käytössä ollut Örö on nykyisin Metsähallituksen hallinassa. Vaikka puolustusvoimien vakituinen miehitys saarella on loppunut, käytetään saarta edelleen harjoitus- ja valvontatarkoituksiin. Siksi saareen ei edelleenkään mennä ilman etukäteen anottuja kulkulupia. Matkailija pääsee tutustumaan saareen vain osallistumalla jo sovittuihin ryhmämatkoihin.

Örön saari on tunnettu sotahistoriastaan. Saarella sijaitsee mm. hyvin säilynyt Venäjän vallan aikainen kasarmialue. Saaren rakennukset ovat Senaatti-kiinteistöjen omistuksessa. Saari on myös luonnon puolesta ainutlaatuinen paikka. Puolustusvoimien toiminta ampumaratoineen ja helikopterikenttineen on tahattomasti luonut monille kasvi- ja hyönteislajeille ihanteelliset kasvuolosuhteet. Kuivat, avoimet kasvupaikat ylläpitävät omaa kasvilajistoaan, joka puolestaan tarjoaa elinympäristöjä monille hyönteisille. Öröstä löytyy paahteisten ketojen lisäksi upeita hiekkarantoja, joilla kasvaa harvinainen merikaali (Crambe maritima). Sieltä löytyvät myös Suomen ainoat merivehnän (Elymus factus ssp. boreali-atlanticus) kasvupaikat, sekä muutamia muita harvinaisuuksia. (metsa.fi)

Örön reissu oli käynyt mielessäni jo pari vuotta. Kun keväällä näin Turun Sanomissa ilmoituksen Örön retkistä, päätin tarttua luuriin ja kysellä tarkemmin asiasta. Kaksikin eri yrittäjää tekee saarelle matkoja, jotka molemmat lähtevät Kemiönsaaren Kasnäsista. Koska hintaeroa oli peräti 30 euroa, valitsin Wilson Charterin vesibussikyydin. Toinen yrittäjä seilaa kuunari Ingalla, jossa puitteet olisivat kylläkin olleet komeammat.

Wilsonien Linnea -vene on sama, jolla olen käynyt Bengtskärin majakallakin. Kuskina oli jälleen Daniel Wilson, joka samalla toimi retkellä historiaoppaana. Mukana oli myös opas Kasnäsin luontokeskus Sinisimpukasta. Hän tarinoi Örön kasveista. Sokerina pohjalla oli charmantisti harmaantunut Jouni -niminen mies, joka selitti Örön tykeistä kaiken tarvittavan. Hän oli rannikkotykistökillan miehiä ja paneutunut asiaan tarmolla.

Öröön ei noin vain pääsekään. Ilmoittautessa piti antaa sosiaaliturvatunnus ja mukaan piti ottaa henkilöllisyystodistus. Sitä ei kuitenkaan kysyttykään kaikilta, kuten aluksi luulin. Laiturilla oli vastassa kaksi jämerää sotilaspoliisia, jotka arpoivat osaanottajalistasta muutaman nimen. Kuten jo veneessä arvelin matkakumppanilleni Kalle Kirstilälle, jouduin tietenkin yhtenä neljästä todistamaan henkilöllisyyteni. Vaihtoehtoja olisi ollut useita kymmeniä. Taidan ryhtyä lottoamaan.

Luontokierros ei oikein minua vakuuttanut, vaikka opastyttö varmaan parhaansa tekikin. Suomenruotsalaisena hänellä taisi välillä mennä vähän kieli solmuun. En sitä toisaalta ihmettele, koska kasvien nimien opettelu yhdelläkin kielellä on valtava urakka. Örössä on erittäin harvinainen kasvilajisto, joka on saanut vuosikymmenet olla siellä omassa rauhassaan.

Daniel Wilsonilla sen sijaan oli sana hallussa suomeksikin. Mies osoittaui päteväksi tarinakertojaksi. Hän selitti Örön historiasta huumorisävytteisesti ja piti hyvin tunnelmaa yllä. Wilsonin äiti Paula Wilson pitää Bengtskärin majakkaa, joka muuten näkyi juuri ja juuri tykkikasematin päältä kun osasi oikeaan suuntaan katsoa. Välimatkaa Örön ja Bengtskärin välillä on muistaakseni 15 kilometriä.

Örön varuskunta lakkautettiin viisi vuotta sitten, joten varusmiehiä ei saarella enää ole. Itse kävin Örössä syksyllä 1990, jolloin olimme tukeutumisleirillä jossain Örön lähisaaressa. Se taisi olla neljän päivän reissu, jonka aikana naamioimme sotalaivan maastoverkoilla. Eräs hyvinkääläinen matruusi unohti rynnäkkökiväärinsä saareen ja meni tekemään siitä ilmoituksen laivan jo lähdettyä saaren rannasta. "Minkälainen tampio te oikein olette?", huusi pursimies Kujamäki pää punaisena.

Öröstä muistan mukulakivitiet ja sen, että ammuimme jollain vanhalla venäläismallisella konekiväärillä kaukana merellä olevia kanistereja. Matruusi Kujanpää Naantalista osuikin niin hyvin, että yksi kanisteri upposi. Yritin muistella mikä kallio se oli, mutta oikeastaan ainoa mahdollinen paikkakaan ei näyttänyt tutulta. Tosin sen se oli kai oltava.

Örön, kuten Kustavin Katanpään linnakesaarenkin tiet, on rakennettu vankityövoimalla. Venäjän vallan aikana vankeja tuotiin Siperiasta asti Suomeen. Joukossa oli mongoleja, jotka paikallisten asukkaitten mielestä poninhäntineen näyttivät naisilta. Tästä johtuen on vallinnut käsitys, että Katanpäässä olisi ollut naisvankeja teitä rakentamassa. Sama homma näköjään Örössä.

Örö osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi käyntikohteeksi. Toisin kuin vaikka Kuuskajaskarin linnakesaarella, Örö tarjoaa paljon nähtävää. Saari on noin 200 hehtaarin kokoinen, mutta omatoimisesti ryhmästä ei saanut lähteä haahuilemaan minnekään. Suulaampi sotilaspoliisi teki asian heti laiturilla selväksi.

Laukkuun kannattaa pakata Offia tai jotain muuta hyttysmyrkkyä, sillä itikoita Örössä piisaa. Daniel Wilsonia lainatakseni, "vaikka Örö on perhosparatiisi, on se myös hyttysparatiisi". En edes muista koska viimeksi olisi keskellä kirkasta hellepäivää ollut keskiviikon kaltainen hyttys- ja paarmainvaasio.

Päivä oli tosiaan helteinen, merikin lähes rasvatyyni. Saarella ramppaaminen otti tuollaisella kelillä hiukan kunnon päälle, ja kauhuskenaariona kuvittelin itseni siellä varusmiehenä. Se ei varmaan ollut helppoa ainakaan kesällä.

Suosittelen kaikille luonnosta ja saaristosta kiinnostuneille. Tykistö- ja muu armeijakalustokin käytiin varmasti tarpeeksi perusteellisesti läpi.

Päivän levy - Ghost Machinery: Out For Blood

Oululaisbändi Ghost Machineryä sivusin jo alkukesästä kautta aikojen toisessa blogikirjoituksessani, jossa pääosassa oli kitaristi Pete Ahonen. Ahonen on bändin sielu, mutta Out For Blood -levy juolahti eilen mieleen, kun Radio Sadassa jututettiin laulaja Taage Laihoa.

Valitettavan lyhyt haastattelu keskeytettiin jatkuvasti kappaleilla, joita soitettiin kaksi peräkkäin. Tämän jälkeen juontaja ja Taage olivat jälleen minuutin - pari äänessä ja taas sama kuvio toistui. Tietenkään yksikään soitetuista biiseistä ei ollut Ghost Machineryä, mutta ei jostain kumman syystä myöskään Kilpeä, jonka tulevan Down By The Laituri -keikan takia Taage oli studiovieraaksi kutsuttu.

Keskustelussa sivuttiin myös Taagen muita yhtyeitä, Hevinkeliumia ja Taage Laiho Gangia. Jälkimmäisellä ei levytyksiä olekaan, vaan sen toiminta pohjautuu lähinnä 80-luvun heviklassikoitten esittämiseen keikoilla. Ilmeisesti Radio Sadassa ei omisteta Hevinkeliumin Varrella virren -levyä, eikä se ehkä olisikaan ollut keskellä kesää kovin aktuellia musiikkia.

Menipä tarinointi hieman väärille raiteille. Paikallisradioiden ja ylipäätään minkä tahansa radion musiikkilistoista voisi rutista maailman tappiin asti, mutta olkoon nyt. Yleensä kuitenkin Radio Sata on ainoa kanava ainakin Turun seudulla, jota pystyy kuuntelemaan sujuvasti. Jopa Ghost Machineryä on soitettu siellä.

Ylistin bändin kakkosalbumia viime vuonna tähän malliin. Arvio non julkaistu Sue-lehden nettisivuilla, vaikka painetussa lehdessä se olisikin tavoittanut paljon enemmän lukijoita. Valitettavasti en ollut siitäkään asiasta päättämässä.

Ghost Machinery - Out for Blood

(Limb Music)

14.10.2010 11:51

9 Oululainen Ghost Machinery julkaisi Haunting Remains -debyyttilevynsä vuonna 2004. Kotimaassaan melko vähälle huomiolle jäänyt kiekko oli pätevää power metallia vähän Helloweenin ja Gamma Rayn hengessä. Pääjehu Pete Ahonen on tällä välin työstänyt muiden bändiensä musiikkia, eikä Kummitusrakkinettakaan ole koskaan haudattu. Kun ensimmäisellä levyllä Ahonen hoiti kitaran ohella myös laulupuolen, on jälkimmäistä virkaa nyt toteuttamassa turkulainen Taage Laiho. Miehen meriitteihin kuuluvat esimerkiksi Kilpi ja Hevinkelium. Ääneltään Laiho sopiikin Ghost Machineryyn kuin nenä päähän.

Out for Blood on avausraita Face of Evilistä alkaen varmaa tavaraa. Kappaleista löytyy tarttumapintaa vaikka muille jakaa. Guilty edustaa hieman rankempaa osastoa, kun taas Blood from Stone kallistuu jenkkiheviin. Kappale voisi olla tehty 80-luvun lopulla tukkahevin kulta-aikoina. Levyn kruunaa mahtava Blackfoot-laina Send Me an Angel.

Ahosen tunnetuimman kokoonpanon Burning Pointin kanssa Ghost Machineryllä on niin paljon yhteistä, että yhdistelemällä näiden kahden ryhmän musiikit olisi kasassa varmaankin täyden kympin levy. Vaikea sanoa, kumpi bändeistä on parempi, sillä molemmat lykkäävät ulos todella pätevää heviä.

Kimmo Jaramo