Tallinna ja Manowar osa 1 - Yleistä

Viime vuoden syyskuun alussa Facebookiin putkahti tieto, että amerikkalainen heavy metal-yhtye Manowar esiintyy kesäkuussa 2025 Tallinnassa Piritan luostarin raunioilla. Vieläpä kahtena iltana peräkkäin. Vanhana fanina olin tietysti kiinnostunut asiasta. Tallinnan reissullekin pääsisi pitkästä aikaa. 

Oletin lippujen menevän kuin kuumille kiville heti aamusta. Kyselin naamakirjassa voisiko joku tuttu hankkia minulle lipun, koska olin itse tuolloin töissä. Siellä kun tehdään selkä vääränä fyysistä työtä, eikä surffailla missään myyntisivustoilla. Moni tuttava puolestaan istuskelee näyttöpäätteen ääressä päivät pitkät.

Tuntui, ettei kukaan ollut halukas auttamaan ja olin jo heittämässä kirvestä kaivoon. Pelastava enkeli kuitenkin ilmaantui pääkaupunkiseudulta. 

Pilvi Telaranta on tuttu nainen Elmu ry:n järjestämiltä Sweden Rock Festival-reissuilta. Osallistuin rientoihin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä seitsemänä kesänä ja Pilvi oli mukana useamman kerran. Manowar-fanina hän oli itsekin hankkimassa lippua Tallinnaan, joten samalla järjestyi sellainen minullekin perjantain konserttiin. 

Viron matkailuni oli takavuosina hyvinkin vilkasta. Pisin tauko pariinkymmeneen vuoteen oli tämän vuosikymmenen alussa. Ensimmäisenä koronakesänä 2020 Tallink Siljan aluksella tehty risteily Turusta Tallinnaan oli edellinen kosketukseni Viron maaperälle. 

Kiinnostukseni Viroa kohtaan ei kuitenkaan ole missään vaiheessa vähentynyt. Ei vaan ole tahtonut löytyä samanhenkistä matkaseuraa. Toki koronarajoituksetkin vaikuttivat, vaikka noin ylipäätään epidemia ei elämääni juuri muuttanutkaan. Samalla tavalla kävin töissä ja kaupassa kuten ennenkin.  

Takavuosina Viron matkoilla oli usein mukana työkaverini Sunttu. Hänen lopettaessa ulkomaanmatkailunsa, menetin samalla hyvän matkakumppanin. 

Ensi kesänä tosin toivon mukaan toteutuu jo vuosia kaavailtu automatka Viron Hiidenmaalle ja Saarenmaalle. Sinne olisi aikomus lähteä samalla porukalla kuin muutamalle aiemmallekin reissulle. Allekirjoittanut, MP Vanne ja Sunttu. 

Turussa järjestettiin Tallinnan Manowar-konserttien kanssa samaan aikaan "Suomen suurin rockfestivaali"-sloganilla varustettu Rockfest. Ensimmäistä kertaa kaupungissa nähty tapahtuma jäi samalla ilmeisesti myös viimeiseksi, koska sitä ei ensi vuonna ole. 

Syynä moiseen lienee huono lippumenekki, jonka aiheuttajaksi arvelen pääkaupunkiseudulta tulevien asiakkaiden Turku-boikotoinnin ohella tapahtuman sekavaa ohjelmistoa. Kolme päivää melkoista sillisalaattia kalliiden lippujen kera ei ollut toimiva yhdistelmä.

Olisin toki ilman Tallinnan matkaa mennyt Rockfestiin ainakin päiväksi. Aikainen matkaanlähtö kuitenkin painoi sen verran päälle, että oli jätettävä juhlien torstainen Judas Priest-iltakin väliin. Periaatteessa se olisi voinut onnistua parin tunnin yöunilla, mutta kostautunut heti seuraavana päivänä. 

Lähtöaamuna, perjantaina 13. kesäkuuta, oli ilmassa pientä säätöä. Se saattoi johtua epäonnen päivämäärästäkin, mene ja tiedä, mutta ainakin tuli kiire. Kellotin kävelymatkan Turun Martista nykyiselle juna-asemalle Logomon sillan kupeeseen 32 minuuttiin. Sopii pistää paremmaksi! 

Kupittaan asemalta junaan hyppäsi vanha kaverini Jani Pirilä, joka alla olevassa kuvassa nauttii Tallinnan Kieg in de Kök-linnoitusmuseossa olutta Vana Tallinn-liköörin kera. 

Hän hankki Manowar-biljettinsä paljon minua myöhemmin. Oletuksistani huolimatta niitä ei myytykään heti ensimmäisenä aamuna loppuun, vaan ilmeisesti vielä konserttipäivinä luostarialueelle pääsi jos sinne halusi. 

Jo aiemmin selvisi, että Pirilällä oli lippu molemmille konserttipäiville. Päätin itsekin, että kun kerran Tallinnaan asti mennään, hommaan myös lauantaiseen konserttiin sisäänpääsyn. 

Ikaalisten Matkatoimisto mainosti Manowar-matkaa hotellipaketin kera. Se sisälsi sopivasti lauantain konserttilipun, kun jo hankittu oli perjantaille. Järjestely tuli vähän kalliimmaksi, mutta samalla löytyi majoituspuoleen ratkaisu. Piriläkin majoittui samaan hotelliin, Tallinnan vanhassa kaupungissa sijaitsevaan Ibis Styles Hoteliin. 

Tallinnassa keli suosi. Vaikka kesäkuu oli muuten kylmä ja tuulinen, osui tähän viikonloppuun mahtava ilma. Vanhan kaupungin nähtävyyksiä ja terasseja kierrellessä soijaa pukkasi, mutta tulipa pitkästä aikaa nähtyä historiallista hansakaupunkia. 

Manowar-viikonloppu oli Tallinnassa huomattu jopa museoissa. Esimerkiksi Kieg in de Kökin opas arvasi oitis habituksestamme meidän olevan menossa Manowarin konserttiin. Varmasti erikoislaatuinen ja historiallinen konserttipaikka oli paremmin hänen tiedossaan kuin joku laitakaupungin halli. 

Tallinnassa 16. toukokuuta osa 1 - Piritan luostari

Lauantai toukokuun puolivälissä oli passeli ajankohta päiväreissulle Tallinnaan. Vanteen Jussin isolla Chrysler -kaaralla suoritettu matka oli pääasiassa viinanhakuun suuntautunut, mutta koska aikaa perillä maissa oli useita tunteja, tuli se käytettyä kulttuurin parissa.

Eckerö Linen Finlandia -aluksella oli sattumalta vastassa entinen työkaveri, joka nykyään ahertaa aluksella muun muassa liikenteenohjaajana. Hän kertoi, että valitsimmepa hyvän päivän matkaa varten, koska eilen oli kuulemma ollut aivan sairaan kylmä. Eikä Tallinnassa tarvinnnut tosiaan palella, vaikka tuuli puskikin välillä reippaanlaisesti.

Keväästä ei etelänaapurissa voi oikein enää puhua, sillä nähdäkseni siellä oli jo täysi kesä. Vaikka matkaan Suomen ja Viron välillä ei ole kuin vajaat sata kilometriä, huomasi eron välittömästi esimerkiksi puiden lehdistä.

Koska laivalla ei ole oikein muutakaan tekemistä kuin juopotella, aloitimme kuskia lukuunottamatta kumoamaan maljoja ennen kuin paatti edes liikahti laiturista. Iso oluttuoppi ja 0,4 litran lonkero maksoivat molemmat viisi euroa. Enempää viittä euroa en mielelläni edes pulita, koska tuossakin on jo ryöstämisen makua.

Laivalta piti tietysti ostaa fölipullot kaupunkikohteita varten. Valitsin Pirita -likööriä, joka on 40-prosenttista virolaista tuotetta. Siitä pystyy mukavasti nappaamaan pieniä siivuja ilman suurempia irvistyksiä.

Jos oli viina Piritaa, oli Pirita myös ensimmäinen etappimme Tallinnassa. Tarkemmin Piritan luostarin rauniot.

Piritan luostari (viroksi Pirita klooster) oli luostari, josta on rauniot jäljellä Piritan kaupunginosan liepeillä. Paikka oli tarkoitettu sekä nunnille että munkeille, vaikka yleisesti sitä luullaankin entiseksi nunnaluostariksi. Sen nimi tulee Pyhästä Birgitasta.

Ajatus luostarin perustamisesta syntyi noin vuonna 1400 Tallinnan kauppiaiden piirissä. Vuonna 1407 tuli Vadstenan luostarista kaksi munkkia neuvomaan neuvomaan kauppiaita. Dolomiitista tehdyn rakennuksen perustaneista kauppiaista osa siirtyi luostariin munkeiksi.

Nykyinen, vuonna 2001 perustettu, Piritan luostari sijaitsee raunioitten naapurissa. Se muistuttaa ainakin toiselta sivultaan enemmän kylpylähotellia kuin uskonnollista rakennusta.

Raunioilla oli lisäksemme parisenkymmentä uteliasta. Meneillään näytti olevan myös kuvaussessiot, jossa mallina toimi pitkään keltaiseen mekkoon sonnustautunut tumma neitokainen.

Olen käynyt luostarissa pari kertaa aikaisemminkin. Paikka on todella vaikuttava rakennnelma ilman kattoakin. 

Vuoden 1980 kesäolympialaiset järjestettiin Neuvostoliiton pääkaupungissa Moskovassa. Olympialaisten purjehduslajit puolestaan pidettiin Tallinnassa Piritan satamassa. Samaan syystä saatiin valmiiksi pitkin 70-luvun loppua aloitetut Olympia Hotelli ja Tallinnan televisiotorni.

Piritan satamassa oli tuulista ja sumuista. Kävimme rannassa pyörähtämässä jonkun matkaa. Kummallista, että luostarin raunioilla ei tuullut lainkaan, mutta jo sadan metrin päässä siitä meinasi tukka lähteä päästä.

Viron matkaraportti osa 6 - reissun päätös

Otepään kämppävaraus käsitti viisi yötä. Loput kaksi oli tarkoitus viettää Pärnussa, tuossa Viron kesäkaupunki numero ykkösessä.

"Pärnu (saks. Pernau) on kaupunki Pärnumaan maakunnassa, Virossa. Sen asukasluku on 44 083 (2010), pinta-ala 33,22 neliökilometriä ja asukastiheys 1368,2 asukasta neliökilometrillä. Se sijaitsee Itämeren rannalla, eteläisessä Virossa. Kaupungin läpi virtaa Pärnujoki. Pärnua kutsutaan Viron kesäpääkaupungiksi." (Wikipedia)

Pärnu oli tuoreessa muistissa elokuun 2010 -matkalta. Tuolloin teimme Suntun kanssa viiden päivän reissun Ikaalisten matkatoimiston palveluihin turvautuen. Olen muutenkin matkustanut heidän kauttaan varmaan kymmenen kertaa (Viro, Latvia, Liettua, Norja), eikä kertaakaan ole ollut mitään ongelmia. Kuskit ovat ystävällisiä ja ammattitaitoisia.

Ainoa häslinki tapahtuu yleensä Tallinnan D-terminaalin parkkipaikalla, jossa on valtava ruuhka joka kerta. Se ei kumminkaan ole bussikuskien syytä, vaan turistipaljouden. Kukaan ei tunnu tietävän mihin autoon pitäisi mennä tai mistä autosta pitäisi hakea matkalaukku. Eipä voi kuin ihailla kuljettajien hermoja ja sietokykyä.

Ennen Pärnua koukkasimme Anstlan kunnassa olevan Villa Andropoffin kautta. Siitä kirjoitin jo aiemmin blogissani, joten en aio kerrata asiaa tämän enempää. Teksti löytyy elokuun kirjoitusten alta.

Lähellä oli myös Lavassaaren rautatiemuseo, joka oli myös Suntun jostain esille kaivama käyntikohde. En ole mikään varsinainen junafriikki, mutta jotenkin paikka kiinnosti oitis. Liput maksoivat kolme euroa. Alue sen verran laaja, että siellä sai puolisen tuntia kulumaan helposti.

Pärnussa majoitus oli Konse Campingissa. Löysin talvella netistä tämän leirintäalueen, jossa oli myös huonemajoitusta. Matkaa kaupungin keskustaan kertyi muutama kilometri.

Konsen huone oli tilava. Sänkyjä neljä. WC ja suihku. Kaksi sisäänkäyntiä. Toisesta pääsi suoraan takapihalle, jossa kymmenen metrin päässä oli Pärnujoki. Jälkikäteen huomasin, että kyseessä ei ollutkaan varaamani huone, vaan 40 euroa kalliimpi kämppä. No, samapa tuo, Suomen hintoihin on silti vielä pitkä matka.

Konse Campingissa oli vaatimaton kuppila, josta sai perusjuomía kuten olutta ja Jägermeisteria. Hinta ei päätä huimannut. Neljän euron ruoka-annokset tekivät myös kauppansa.

Konsea voi suositella, jollei halua olla tylsässä hotellissa Pärnun keskustassa. Omaa rauhaakin oli riittävästi, vaikka suomalaiskaravaanareita olikin alueella kymmeniä. Yhtään kännikalaporukkaa ei silti tainnut olla, eikä meidänkään seurueemme pitänyt suurta hälyä.

"Pärnujoki (viroksi Pärnu jõgi) saa alkunsa Järvamaan maakunnasta Roosna-Allikun alueelta (viroksi allikas on lähde), ja virtaa Paiden ja Türin kaupunkien kautta Pärnumaan maakuntaan laskien Itämereen Pärnunlahdella Pärnun kaupungin kohdalla.

Mainitsemisen arvoisia sivujokia ovat Võhman ja Põltsamaan kaupunkien välistä alkunsa saava Navestijoki sekä Viljandin kaupungista alkava Raudnajoki. Molemmat joet laskevat Pärnujokeen Soomaan kansanpuiston alueella lähellä Toria.

Pärnujoessa on paljon koskia, ja vähävetisenä aikana kivet törröttävät hankaloittaen melontaa. Matalapohjaiset kosket voi meloessa ylittää kanoottia koskessa vetäen. Tällöin sandaalit ovat hyvät jalassa. – Sindissä Pärnun ja Torin välillä on useamman metrin korkuinen pato, jonka pystyy kiertämään alavirtaan mentäessä oikealta puolelta maakannaksen yli." (Wikipedia)

Pärnun yöelämässä pyörähtely kuului luonnollisesti matkaohjelmaan. Viron kansallisrunoilija Lydia Koidulan patsaan edustalla on puistonpenkkejä, joissa istuen voi katsella ohikulkijoita tai vaikka nauttia vaikka omia eväitä. Kuten Fisua tai Vana Tallinna -kermalikööriä, johon Sunttu ja Mikko tuntuivat kovasti ihastuneen.

Ravintolakadulla näimme sellaisenkin ihmeen, että suomalaiseksi luulemamme känninen nainen istui katukivetyksellä. Hän oli laskenut alleen. Virtsalammikko oli melkein kuin Peipsijärvi, ja sen keskellä kellui omena. Eipä mennyt aikaakaan, kun humalainen ohikulkija poimi tuon himoitun hedelmän ja pisteli sen innolla poskeensa! Nainen osoittautui lopulta virolaiseksi.

Kuvan tytöt eivät liity tapaukseen, vaan ovat tarjoilijoita saman kadun varrelta.

Mini Zoosta kirjoitin jo elokuun puolella, joten kannattaa katsastaa kyseinen tarina, jos on kiinnostunut tuosta kummallisesta nähtävyydestä. Kuvassa perheenäiti seisoo tuolilla, koska pelkää pikkupojan kädessä olevaa käärmettä.

Viime vuonna Pärnun kuuluisa aallonmurtaja jäi näkemättä, vaikka olin kuullut puhuttavan moisesta ihmeestä. Nyt oli vakaat aikomukset käydä talsimassa pitkin aallonmurtajaa, mutta luonnonvoimat puuttuivat peliin. Myrsky ilmestyi kuin tyhjästä. Sade ja tuuli kävivät voimakkaina, joten olisi ollut sulaa hulluutta mennä aallonmurtjalle. Muutama rohkea sinne silti pyrki, vaikka keli oli hengenvaarallinen.

Sade piiskasi vaakatasossa niin kovaa, että korva lähes jäätyi ja sadepisarat sattuivat päälakeen. Kävelimme aallonmurtajalta uimarannan funkkisrakennuksia kohti. Matka olikin paljon olettettua pitempi, eikä moisessa kelissä eteneminen ollut helppoa.

Ranta suljettiin kelin vuoksi, samoin baarit ja kaikki muutkin aktiviteetit. Vain yksi pizzeria uskalsi pitää ovensa auki. Paikka olikin tupaten täynnä, koska sinne oli paennut varmaan kaikki kohtalontoverimme.

Paluupäivänä sunnuntaina 7. elokuuta oli vuorossa Paldiski. Pärnusta katsottuna se sijaitsee sopivasti ennen Tallinnaa. Paldiski on entinen suljettu sotilastukikohtakaupunki, jossa on erikoinen rantatörmä.

Militaaritoimintaa ei näkynyt muuten kuin hylättyjen kasarmien muodossa. Aidattuja alueita oli valtavasti, tiedä sitten mitä muurien takana piilee. Entistä sukellusvesatamaa ei löytynyt nytkään. Eikä sitä löytynyt myöskään kesällä 2008, kun edellisen kerran sitä etsimme Suntun ja Kaj Ahlrothin kanssa. Tuolloin Paldiskissa oli hillitön hernerokkasumu, eikä eteenpäin nähnyt kymmentä metriä enempää. Siksi uusi visiitti kaupungissa oli enemmän kuin tarpeellinen.

"Paldiski (saks. Baltischport) on satamakaupunki Itämeren rannalla, Luoteis-Virossa, n. 45 km Tallinnasta länteen. Se kuuluu Harjumaan maakuntaan. Vuonna 2007 kaupungissa oli 4 190 asukasta.^[1] Paldiskista on säännöllinen Tallinkin liikennöimä laivayhteys Kapellskäriin, Ruotsiin.

1600-luvulla ruotsalaiset rakensivat nykyisen Paldiskin kohdalle sataman, jota he kutsuivat nimellä Rogerwiek (Rågervik). Vuonna 1718 tsaari Pietari I aloitti linnoitetun syväsataman rakentamisen.
Vuonna 1762 venäläiset nimesivät kaupungin Baltijski Portiksi (ven. Балтийский Порт, ’Baltian satama’), ja 1700-luvulla siitä tuli Venäjän laivaston tukikohta. Kaupunkioikeudet Baltijski Port sai 1783. 1787 valmistui Pyhän Yrjön ortodoksinen kirkko ja 1842 Pyhän Nikolain luterilainen kirkko. Rautatie Baltijski Portiin tuli 1870. Kaupungin edustalla Pakrin saarilla on 1889 valmistunut majakka.

Vuonna 1933 kaupungin viralliseksi nimeksi tuli virolaistettu muoto Paldiski.
Paldiskissa sijaitsi 1965-1968 rakennettu Neuvostoliiton sukellusvenetukikohta, myös ydinkäyttöisille sukellusveneille, ja Neuvostoliiiton laajin sukellusvenesodankäynnin koulutuskeskus. Sukellusvenekoulutuskäytössä Paldiski oli jo ollut vuodesta 1962. Siellä oli kaksi ydinreaktoria sukellusveneiden ydinreaktorien käyttöön harjoittelemista varten.

21. marraskuuta 1956 neuvostoliittolainen sukellusvene M-200 törmäsi miinalaivaan, minkä seurauksena 29 sukellusveneen miehistöön kuulunutta kuoli. Heidät haudattiin salaa noin 50 metrin päähän merenrannasta eteläsatamaan. Myöhemmin vainajat haudattiin uudelleen ortodoksiselle hautausmaalle.
Paldiski oli suljettu kaupunki sotilaallisen luonteensa johdosta. Alueella oli enimmillään 16 000 sotilashenkilöä.
Viimeinen venäläisten sotilasalus lähti Paldiskin satamasta elokuussa 1994." (Wikipedia)

Paldiskin rautatieasemalla oli edullinen kuppila. Noilla hinnoilla moni suomalainen ryyppäisi itsensä hengiltä kantabaarissaan. Alle kymmenellä eurolla saisi aikaiseksi tuhdin humalan.

Kahdeksan päivän Viron matka oli jota kuinkin tässä. Tallinnassa jäi aikaa alkoholiostoksille ja pikku kierrokseen vanhassa kaupungissa. Piritan luostarissakin kävimme, josta kerroin tarkemmin jo elokuisessa blogissani.

Viro on hieno, mielenkiintoinen ja edullinen matkailumaa. Miksi mennä Kanarian saarille ottamaan aurinkoa, kun saman voi tehdä Pärnussakin? Luonnonihmeitä riittää pitkin maata. Nähtävää on pienellä alueella aivan toisin kuin Suomessa. On kartanoita ja linnoja. Kuvankauniita naisia. Halpaa viinaa. Ja vaikka mitä.

Piritan luostari

Kahdeksan päivän Viron matka takana. Eilen illalla kotona ja nyt väsyttää. Hienoja maisemia riitti ja kelit suosivat. Reissun sulattelemiseen mennee jonkin aikaa, mutta tarinoita eri puolilta Viroa on myöhemmin luvassa. Viikon aikana kävimme matkakumppanieni Mikko Vanteen ja Mika Sundellin kanssa monissa mielenkiintoisissa ja erikoisissa paikoissa, lähinnä Etelä-Virossa.

Eilen laivaa odotellessa oli aikaa käydä Tallinan Piritan kaupunginosassa sijaitsevassa luostarissa. Kävin siellä ensimmäisen kerran marraskuussa 2009. Tuolloin paikalla ei ollut "ristin sieluakaan", mutta nyt paikan täytti kaksi bussilastillista turisteja. Toisessa autossa oli puheensorinasta päätellen italialaisia, toisessa ruotsalaisia.

Piritan luostari (viroksi Pirita klooster) oli luostari, jonka rauniot ovat jäljellä Piritan kaupunginosan lähellä Tallinnassa. Luostari oli tarkoitettu sekä nunnille että munkeille, ja se oli nimetty Pyhän Birgitan mukaan.
Ajatus luostarin perustamisesta syntyi noin vuonna 1400 Tallinnan kauppiaiden piirissä. Vuonna 1407 tuli Vadstenan luostarista kaksi munkkia neuvomaan kauppiaita. Ensimmäinen lupa dolomiitin louhimiseksi luostarin rakennusaineeksi hankittiin 1417.
Luostarin perustaneista kauppiaista osa siirtyi luostariin munkeiksi.
Viron nykyinen, vuonna 2001 perustettu, Piritan luostari sijaitsee samalla alueella. (Wikipedia)

Harmi, ettei päässyt sisälle. Massiiviset lavarakennelmat täyttivät koko tilan. Tovin kummasteltuani tilannetta selvisi, että jämerät haalariäijät rakensivat Birgitta Festivaalia 2011. Ainakin puitteet ovat mahtavat festivaalia ajatellen.

Luostarin raunioilla on suhteellisen helppoa mennä käymään. Kesäaikaan pääsylippu maksaa aikuisilta kaksi euroa. Marraskuussa ei lipunmyyntiä ollutkaan.

Luostari sijaitsee sataman D-terminaalista katsottuna vasemmalla. Rantatietä pitkin noin viisi kilometriä Piritan kaupunginosaa kohti. Paikasta tuskin voi erehtyä. Luostari näkyykin matkustajalaivojen kansiltakin hyvin, jos vaan osaa katsoa oikeaan suuntaan. Tallinnan televisiotorni on suunnilleen samalla kohdalla laivasta katsottuna.

Piritan luostari

Piritan luostarin historia odottaa edelleen tutkijoitaan: luostarirakennusten konstruktio on tosin suoritettujen kaivausten ansiosta hyvin selvillä, mutta näissä rakennuksissa asuneiden veljien ja sisarten elämää koskeva tutkimus sen sijaan on lähdetietojen puuttumisen takia jäänyt niukaksi. Luostarin kirjastosta on löytynyt vain yksi almanakan lehti.

Jo vuonna 1400 tekivät muutamat Tallinnan kauppiaat aloitteen tämän luostarin perustamisesta, mutta vasta 1407 saapui Tallinnaan kaksi veljeä Vadstenan luostarista antamaan luostarin rakentamisessa tarvittavia ohjeita. Vaikuttaa siltä että aluksi rakennettiin vain tilapäisiä rakennuksia, koska lupa kalkkikiven louhimiseen saatiin vasta 1417. Vasta silloin saattoivat varsinaiset luostarin rakennustyöt alkaa.

Osa luostarin perustuksista on maallikkoveljien tekemä. Yksi heistä, kauppias Hinrich Swalbart, johti luostarin rakentamista kunnes kirkko — Pohjois-Viron suurin — vihittiin 15. elokuuta 1436. Sekä sisarten että veljien luostarin rakentaminen jatkui vielä senkin jälkeen, 1500-luvun alkukymmeniin asti, ja ilmeisesti sisarten luostarinosan vasenta siipeä ei edes ehditty rakentaa aivan valmiiksi.

Luostarin pohjakaava muodostuu kolmesta itsenäisestä kokonaisuudesta: sisarten luostari, veljien luostari ja yhteinen kirkko. Tontti, joka sijaitsee joen mutkassa Tallinnasta Narvaan johtavan maantien varrella, oli saatu lahjaksi saksalaiselta ritarikunnalta. Piritan joki muodosti siihen aikaan Tallinnan kaupungin rajan; uusi rakennus joen oikealla rannalla sijaitsi siis Tallinnan rajojen ulkopuolella.

Kirkko
Luostarinkirkkoa vastaavaa ei ole koko Tallinnassa eikä edes Pohjois-Virossa: sen sisämitat ovat 24 x 56 m, länsisiipi on 35 m korkea ja kirkon kokonaispinta-ala 1 360 m2. Periaatteessa noudatettiin kirkkoa rakennettaessa Pyhän Birgitan antamia ohjeita, mutta pääalttari sijoitettiin kuitenkin kohti itää (eikä länsipäähän, kuten Birgitta oli määrännyt). Pääsisäänkäyntiä ei olisi ollut mahdollista sijoittaa idässä olevalle joentöyräälle. Sen paikaksi sopi muutenkin paremmin länsipääty, koska kirkkovieraat tietysti saapuivat nimenomaan maantien suunnasta.

Kirkon pohjapiirros on yksinkertainen: yksi pitkänomainen osa ja siinä kahdeksan holvia, kirkon keskiosassa säleaita, joka erotti toisistaan konventin kirkon ja kirkkovieraiden puolen. Luostariväen kirkkoon pääsi vain luostarista ja kirkkovieraiden puolelle maantietä kohti olevasta pääovesta. Pääalttari ja alttarikuorit sijaitsivat luostarin puolella. Sinne kokoontuivat veljet hetkipalvelusten ja messun aikana. Sisarten kuori oli pohjoisella sivustalla eli pääsisäänkäynnistä päin katsottuna vasemmalla sivulla; sen alla oli viisi syvennystä rippituoleineen. Suurina kirkkopyhinä, jolloin kaikki kirkkovieraat eivät mahtuneet sisälle, saarnasi pappi ulkoisessa saarnastuolissa, jonka ovi näkyy päätykolmion yläosassa vieläkin.

Pituussuunnassa kirkko oli jaettu kolmeen laivaan seitsemällä pylväsparilla. Sääntöjen mukaan kirkossa tuli olla kolmetoista alttaria apostolien lukumäärän mukaisesti. Tällöin jokaisella apostolilla oli pappi ja oma alttari. Sen lisäksi oli useita sivualttareita — esimerkiksi Pyhän Birgitan alttari oli sijoitettu yleisen osan pohjoissivustalle (pääovesta katsottuna vasemmalle). Suuri holviaukko eteläisessä sivulaivassa johti kappeliin, jonka suojeluspyhimys todennäköisesti oli arkkienkeli Mikael. Eteläisen sivulaivan loppupäässä, joen puolella, on voitu restauroida kierreportaat, jotka johtavat holvien yläpuolella olevaan varastotilaan. Tiilistä muuratut kirkon poikittaisholvit eivät enää ole jäljellä, mutta profiloidut holvikaaret tukeutuivat seinissä oleviin kannattimiin, jotka edelleen ovat selvästi näkyvissä.


Kirkko oli samanaikaisesti myös konventin hautapaikka; sisaret ja veljet haudattiin ilman arkkua kirkon lattian alle. Kirkon yleiseltä puolelta voivat myös maallikot ostaa itselleen hautapaikan. Hautakivistä, jotka alun perin olivat kirkon lattian tasassa, on nyt viisitoista nostettu kirkon seinille. Ruotsin vallan aikana, jolloin katolinen kirkko oli kielletty, kirkon raunioita käytettiin Tallinnan katolisten hautapaikkana. Vasta vuonna 1786 pidettiin täällä ensimmäinen katolinen hautausmessu. 1600-luvulla perustettiin kirkon pääoven ulkopuolelle talonpojille tarkoitettu luterilainen hautausmaa. Sen kellotorni, joka pystytettiin 1848, muodostaa nyt hautausmaan sisäänkäynnin. Kirkkomaan vanhanaikaiset kalkkikiviristit ovat 1800-luvulta.

Konventtirakennukset
Molemmissa konventtirakennuksissa, joista toinen oli tarkoitettu veljille, toinen sisarille, oli sama pohjakaava: nelikulmainen piha eli luostarinpuutarha, joka oli joka taholta konventtirakennusten ympäröimä. Pihan ympäri kulki ristikäytävä, ”loputon tie”, ikuisuuden vertauskuva. Molemmista rakennuksista oli oma sisäänkäyntinsä kirkkoon, sisarten tai veljien kuoriin, jossa jokaisella oli määrätty paikkansa. Tarpeelliset keskustelut molempien luostareiden asukkaiden välillä voitiin käydä sakariston takana sijaitsevissa erityisissä keskusteluhuoneissa (parlatorium), välimuurissa olevien kapeiden ikkuna-aukkojen kautta.

Molemmilla konventeilla oli pohjakerroksessa kapiteelisali eli kokoushuone, ruokasali, keittiö, suuri työhuone ym. ja yläkerrassa makuusali. Kylminä vuodenaikoina tärkeimpiä saleja lämmitettiin kolmellatoista uunilla, ns. hypocaustilla, jotka sijaitsivat lattian alla. Piritan luostarissa abbedissa asui pihalla sijaitsevassa omassa talossaan.

Muut rakennukset
Luostarin palvelusväki asui luultavasti niissä piharakennuksissa, joiden perustuksia on kaivettu esiin kirkkomaan läntiseltä ja eteläiseltä sivulta. Veljien luostarisiiven raunioissa on tehty kaivauksia vasta osittain.
Piritan luostari oli kansainvälinen pyhiinvaelluskohde. Vierasmaja sijaitsi kirkon luoteiskulmassa. Siellä sijaitsi myös kuusikulmainen kappeli, joka luultavasti oli tarkoitettu pyhiinvaeltajille.

Luostarinrauniot
Ensimmäiset kaivaukset luostarialueella tehtiin jo 1894. Vuosina 1909-1910 vahvistettiin kirkon länsisiipeä ja tehtiin koekaivauksia kirkon lattian alla.
1930-luvulla, ts. melkein 360 vuotta luostarin hävittämisen jälkeen, suoritettiin raunioissa perusteellisempia arkeologisia tutkimuksia. (birgitta.ee)