Pääsiäinen Itä-Virossa osa 5 - Narva-Joesuu

Narva-Joesuu on kylpyläkaupunki Itä-Virumaan maakunnassa, Viron koillisnurkassa Suomenlahden rannalla.

Nimensä mukaisesti kaupunki sijaitsee Narvajoen suulla. Pohjoispuolella Narvanlahden rannalla on kahdentoista kilometrin pituinen hienohiekkainen ja kaareva uimaranta.

Narva-Joesuun kauppala perustettiin 1917. Vuonna 1934 se liitettiin 15 kilometrin päässä sijaitsevaan Narvan kaupunkiin, josta Narva-Joesuu erotettiin itsenäiseksi kaupungiksi vuonna 1990.

Asukkaista oli vuoden 2008 tilastojen mukaan 73,5 prosenttia venäläisiä, 11,5 prosenttia virolaisia ja 15 prosenttia muita kansallisuuksia.

Narva-Joesuun säilyneet pitsihuvilat ja hiekkaranta ovat tuoneet monille suomalaisille mieleen Terijoen. Neuvostoaikana Narva-Joesuu oli Pietarin aristokraattien kesänviettopaikka, jonne paikallisella väestöllä ei ollut asiaa.

Huviloiden määrä nousi ensimmäisen maailmansodan aikoihin jopa tuhanteen. Narva-Joesuun pitsihuviloita siirrettiin maailmansotien tieltä muun muassa Haapsaluun ja Pärnuun. Toisen maailmansodan jälkeen jäljellä oli muutama kymmenen huvilaa, joista nykyään enää muutama on pystyssä.

Sodan jälkeen Neuvostoliitto piti Narva-Joesuuta strategisesti tärkeänä. Alkuperäisväestön paluumuutto ja matkailu oli rajoitettua. Huvoiloiden rappeutumista välteltiin siirtämällä ne teollisuuslaitosten lomakodeiksi.

Vuonna 1961 valmistui kolhoosiväen käyttöön funkkistyylinen kylpylä, joka aloitti Narva-Joesuun uuden nousukauden. Hotelleita ja lomakeskuksia rakennettiin Neuvostoliiton romahtamiseen asti.

Viron uuden itsenäistymisen myötä vuonna 1991 rakennukset jäivät pitkäksi aikaa rapistumaan kun Narvajoesta tuli rajajoki ja matkailu lopahti. Wikipedian mukaan funkkiskylpylä avattiin kunnostettuna 2006. Olen yöpynyt siellä ensimmäisellä Itä-Viron matkallani keväällä 2003 ja tuolloin se toimi ainakin hotellina.

Samaiselta reissulta jäi mieleen komea hiekkaranta. Pääsiäisenä se ei ollut ihan vastaava näky, mutta antoi osviittaa miten upea paikka voisi olla kesähelteillä.

Sitten vuoden 2003 Narva-Joesuu oli muuttunut ja kehittynyt valtavasti. Uudisrakennuksia näkyi roppakaupalla, eikä funkkistalo todellakaan ollut ainut kylpylähotelli alueella. Vastapainoksi hylättyjä tontteja ja vanhoja rötisköjä oli siellä täällä. Yleisilmeeltään se kumminkin on aivan toista kuin lähistöllä oleva ankea Narva.

Pääsiäinen Itä-Virossa osa 4 - Narvassa

Narva on Viron kolmanneksi suurin kaupunki ja sijaitsee Itä-Virun maakunnassa Viron ja Venäjän rajalla. Kaupungin asukkaista yli 90 prosenttia on venäjänkielisiä.

Kaupungin ohi virtaa Narvajoki, jonka länisrannalla on Narvan linna eli Hermannin linnoitus. Vastapäätä itärannalla on venäläinen Ivangorodin kaupunki ja Iivananlinna.

Narvassa on tekstiiliteollisuutta ja sähkötuotantoa. Tekstiilitehdas Kreenholmi rakennettiin 1800-luvun puolivälissä kaupungin eteläiseen osaan. Lisäksi Narvasta löytyy saha-, pellava- ja elintarviketeollisuutta. Kaupunki on yksi Viron kolmesta kansainvälisestä rajanylityspaikasta Venäjälle.

Käytännössä Narva on vironvenäläisten pääkaupunki. Tammikuussa 2011 siellä tilastoitiin olevan 64 667 asukasta, joista venäjänkielisiä oli 93,85 prosenttia. Kaupungin väestöstä 46,4 prosentilla oli Viron kansalaisuus ja 36,3 prosentilla Venäjän kansalaisuus. Määrittelemättömien kansalaisuuksien määrä oli 16,4 prosenttia eli osalla Narvan asukkaista ei ollut Neuvostoliiton jäljiltä minkäänlaista kansalaisuutta.

Narva venäläistyi neuvostoaikana. Kaupunki tuhoutui pahoin toisessa maailmansodassa ja sodan jälkeen entisiä asukkaita estettiin palaamasta. Ennen sotaa se oli virolaisenemmistöinen kaupunki. Venäläisten jälkeen suurimmat suurimmat ryhmät olivat saksalaiset ja juutalaiset.

Vaikka Narva on virolaisen ja venäläisen kulttuurin risteyspaikka, riitti seurueellemme rähjäisessä kunnossa ollut rautatieasema ja Hermannin linnoitus, joka sekin tutkittiin pääosin vain ulkopuolelta. Keli oli aika vastenmielinen nähtävyyksien tutkiskelun suhteen.

Käsittääkseni Narva ei ole kovassa huudossa kantavirolaisten keskuudessa, eikä myöskään suomalaisten. Jos vertaa sen infrastruktuuria vaikka Länsi-Viron Haapsaluun tai Pärnuun, on ero valtava. Noin ylipäätään Narva oli kumminkin huomattavasti siistimpi kuin ensimmäisellä käynnilläni keväällä 2003. Tuolloin koko Itä-Viro oli erästä kaveriani lainaten "vähän kuin pommin jäjiltä".

Villa Andropoff

Virossa, Pärnun lähellä Audrun kunnassa on mielenkiintoinen lomakohde, Villa Andropoff. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen herroille aikoinaan rakennettu lomanviettoalue oli ennen tiukasti vartioitu ja suljettu rahvaalta kansalta, mutta on nykyään vapaassa käytössä sekä hotellivieraille että laajan hiekkarannan käyttäjille.

Kävin Villa Andropoffissa ensimmäisen kerran toukokuussa 2004. Tein muistaakseni viisi Viron reissua turkulaisen Elämäntapana luomu ry:n  järjestämillä matkoilla vuosina 2003-2005. Olin joka kerta nuorin koko porukasta, mutta se ei mitenkään menoa haitannut. Isäni oli jostain keksinyt tällaiset puutarha- ja kartanomatkat. Liityin mukaan pari vuotta sen jälkeen, kun hän oli reissut tuon ryhmän kanssa aloittanut. Matkat suuntautuivat ympäri Viroa - Hiidenmalle, Otepäähän, Pärnuun, Narvaan ym.

Elämäntapana luomu ry on vasemmistotaustainen porukka. Isäni Ilmo Jaramo sen sijaan oli vannoutunut pitkänlinjan kokoomuslainen. Matkoilla en ainakaan kuullut kertaakaan poliittisten näkemysten kohtaamisista. Kerran hän vaan totesi, "ettei heidän kanssaan tarvitse polittikkaa puhua", kun matkanjohtaja oli kehaissut jotain Neukkuihin viittaavaa.

Vaikken itsekään voi oikein millään ymmärtää ihmisiä, jotka ihailivat sellaista yhteiskuntasysteemiä kuin Neuvostoliitossa oli, ei reissuilla ilmennyt mitään ideologisia ongelmia. Mukavia ihmisiä, jotka ovat jostain kumman syystä aikoinaan kannattaneet politiikkaa, jossa ihmisiä alistetaan, vainotaan ja kidutetaan lähes ilman minkäänlaista ihmisarvoa. Kai osa haikailee neuvostosysteemiä vieläkin.

Saattaisin vieläkin lähteä heidän järjestämilleen matkoille mukaan, mutta aikatuluongelmat ovat olleet esteenä. Matkanjohtaja on kyllä ihan viime vuosiin saakka lähettänyt sähköpostilla tiedoítteita tulevista matkoista.

Eräällä noista reissuista yövyimme Villa Andrpoffissa. Paikka teki heti hienon vaikutuksen, vaikka valitettava totuus onkin, että koko alue on revitty tavallisten virolaisten selkänahasta. Päärakennus on samalla sekä hieno että ruma - mutta ainakin näyttävä. Alueelle nyt nyttemmin rakennettu lomalaisille rivitaloja, vanhat vartiomiesten- ja upseerienkin talot ovat yhä jäljellä.

Villa Andropoff on helppo löytää jos käy Pärnussa. Elokuun alun Viron kiertomatkalla kävin toistamiseen katsomassa paikkaa. Tutustuminen päärakennukseen ja sen takana olevaan laajaan valkohiekkaiseen rantaan ei maksa mitään. Kumma, jollei alue herätä minkäänlaisia tuntemuksia!

"Alue on rakennettu neuvostoajalla Neuvostoliiton korkeimmalle kommunisti- johdolle ja valtiovieraille loman- viettopaikaksi. Huvila-alue on tunnettu ”Andropovin paikkana”, sillä mahtavan päärakennuksen rakentamispäätös on tehty Yuri Vladimirovich Andropovin valtakaudella. Alueen historiaa on haluttu säilyttää, siksi alueen nykyinen nimi onkin Villa Andropoff. Pääasiassa alueella on kuitenkin lomaillut Viron kommunistisen puolueen johtaja Karl Vaino perheensä kanssa.

Uusi päärakennus on valmistunut vuonna 1980-luvun puolivälissä ja alueen muut rakennukset jo 1970-luvulla. Päärakennuksen on suunnitellut virolainen arvostettu arkkitehti Raine Karp.

Neuvostoajalla alue on ollut tarkkaan vartioitu. 11,4 hehtaarin aidattua aluetta on kiertänyt vuorokauden ympäri sotilasvartio. Aidan ulkopuolella kulkee selvä polku, josta asian voi myös todeta. Ulkopuolisille vierailijoille on pääsy ollut ehdottomasti kielletty, eikä koskaan tiedetty tarkkaan keitä suurmiehiä alueella kulloinkin lomaili. Lehdet saattoivat vasta muutamien viikkojen päästä saada tietoonsa keitä suurmiehiä Andropovin paikassa oli lomaillut. Useimmilla paikallisilla asukkailla oli vielä 1990- luvun puolivälin jälkeenkin epäluuloja, saako alueelle tulla, vaikka Viron itsenäistymisen jälkeen (1991) valtion päämiehet eivät enää aluetta käyttäneet.

Alueen salaisuudesta kertoo jotain myös elokuvateatterirakennus, joka on ilmeisesti ollut kaikkein tarkimmin vartioitu - onhan sen ympärillä vielä muuri ja vartiokopit. Puheiden mukaan myös elokuvakoneenkäyttäjä oli viety elokuvateatteriin takakautta. Hän ei koskaan tiennyt keitä teatterissa istui, näkymä saliin oli estetty ja vain kangas, jolle elokuva heijastettiin, oli näköpiirissä.

Viron itsenäistymisen jälkeen, alue oli ensimmäiset vuodet ympärivuotisessa vartioinnissa, mutta alueelle oli silti mahdollista tulla katsomaan. 1990- luvun puolivälin molemmin puolin aluetta käyttivät Pärnun hotellit lisäkapasitettina vuokraten sitä Viron valtiolta. Eestiläis-suomalainen yhteisyritys osti kuitenkin alueen valtiolta talvella 1997, jonka jälkeen alueen kunnostus loma-ja kokouskeskus Villa Andropoffiksi alkoi. Juhannuksena 1998 alue avattiin ja nyt kaikilla on mahdollisuus kokea ja aistia jotakin entisistä suuruuden ajoista, käyskennellä valtionjohtajien jalanjäljillä sekä nauttia kauniista luonnosta ja alueen tarjoamista palveluista." (andropoff.ee)