Lauantaina 5. marraskuuta vietettiin Turun Rientävän urheilutalolla Mika "Pena" Penttisen 40-vuotisjuhlia. Varsinainen syntymäpäivä on vasta kuun puolivälissä, mutta tähän rakoon pippalot oli sopiva sovittaa.
Rientävän urheilutalo oli ainakin minulle entuudestaan tuikituntematon. Samoin koko kaupunginosa, joka on kai Pohjolaa tai Juhannuskukkulaa. Ennen minulla ei olekaan ollut mitään asiaa Köydenpunojankadun ja Vakka-Suomentien väliselle alueelle. Jossain siellä on kuulemma Semafori -niminen pubikin. Äkkiseltään tuntuu, ettei se varmaan ole kovin vilkas kapakka. Mutta mene ja tiedä.
Kävin pari päivää ennen katsomassa missä Rientävä ja Juhannuskatu 7 sijaitsee. Se löytyi ihme kyllä heti. Rientäväntalon vastapäätä oli kerrostalon kivijalkaliiketilaan tehty suolahuone ja toinen pulju taisi olla arkkitehtitoimisto. Sen täytyi olla sama paikka, jossa aikoinaan oli elintarvikeliike. Kaupassa myytiin olutta alaikäisille. Sama liike se olikin, kun asiaa myöhemmin eräältä tuttavalta tiedustelin. "Lihatkin olivat sinertäviä", hän muisti mainita kaupan einespuolesta.
Penttisen juhlissa oli vieraita kolmisenkymmentä. Suurin osa oli minullekin jonkin sortin tuttuja. Jani "Putkonen" Harron kanssa emme olleet ottaneet kuppia moneen vuoteen. Nyt sekin puoli tuli hoidettua, kun tarjoilupuolikin pelasi varsin hienosti.
Illan live-esiintyjänä piti olla esimerkiksi salolaisesta punkyhtye God's Lonely Menistä tuttu Vesa Vahtera. Hän kuitenkin peruutti osallistumisensa sairauden takia, joten melko viime tipassa tilalle kutsuttiin Rane Salo. Mies on tuttu Turun musiikkipiireistä. Hän vaikuttaa ainakin Crackwhore -orkesterissa.
Ranen settiin kuului parisenkymmentä biisiä. Trubaduurien vakiolaulut kuten Hotel California, Have You Seen The Rain tai Teuvo, maanteiden kuningas eivät olleet näiden joukossa. Rane oli hyvällä maulla valinnut muun muassa David Bowieta, Eddie Cochrania, Guns 'N Rosesia ja Nine Inch Nailsia soitettavakseen.
Rolling Stonesin Wild Horsesista Rane tuumi, "ettei ehkä osaa käsitellä kappaletta sen vaatimalla tavalla." Kyllä hän osasi. Paljon paremmin kuin Andy McCoy ja Dave Lindholm syyskuussa Turun Klubilla.
Judas Priestin Turbo Loverista kuultiin erikoinen, mutta hyvä, sovitus. Kappaleen aikana nähtiin parketilla myös illan ensimmäinen ilmakitaristi.
Ranen osuus oli ainakin minulle aikamoinen yllätys. En odottanut oikein mitään, koska en tiennyt miehen kykyjen olevan tätä tasoa. Ainoa haittapuoli oli turhan kova volumenkäyttö. Hänelle soisi trubaduurikeikkoja enemmänkin.
Rane
Juhlakalu vasemmalla.
Myös Jussilla (vas.) ja Ranella (kesk.) oli 40-vuotispäivät. Ranella jopa juuri 5. marraskuuta.
Olen tuntenut Mika Penttisen vuodesta 1980. Todennäköisesti olin siltä osin hänen vanhin tuttunsa tuona iltana. Välillä yhteydenpito on ollut todella tiivistä, välillä hiukan vähemmän. Toivottavasti tuttavuuttamme on edessä vielä ainakin toiset 31 vuotta.
"Jatulintarha on suomalaiseen kansanperinteeseen pohjaava nimitys eri puolilla Eurooppaa esiintyvälle kivistä kootulle labyrinttikuviolle eli kiertokäytävälle. Muista labyrinttikuvioista poiketen jatulintarhassa ei yleensä ole umpikujia. Jatulintarhan kehien välissä kulkevaa mutkittelevaa polkua pitkin voi kävellä kuvion reunalta keskustaan." (Wikipedia)
Turun Luolavuoreen, Peltolan vanhan kaatopaikkamäen laelle rakennettiin syyskuussa jatulintarha. Suomessa niitä on lähinnä saaristossa kuten Ahvenanmaalla. Jatulintarhojen merkitystä tai ikää ei tarkkaan tiedetä. Spiraalimaiset kivimuodostelmat lienevät liittyneet uskontoon joskus esihistoriallisella ajalla.
En ole aiemmin käynyt Peltolan vanhalla kaatopaikalla. Pari kaveria tapasivat vielä muutama vuosi sitten ottaa siellä olutta ja katsella maisemia. Näkymät levittäytyvät pitkälle ympäri Turun.
Jatulintarhan lisäksi mäellä on kivimuuri, joka symboloi aurinkoa. Tiedä sitten miten tai mistä vinkkelistä, mutta Viron Hiidenmaalta tulleet rakennusmiehet varmaan tiesivät mitä tekivät.
Luolavuoren jatulintarha ei tehnyt järisyttävää vaikutusta ainakaan minuun. Varmaan se osaltaan lisää liikennettä kaatopaikkamäellä. Polkupyöräratoja näytti olevan siellä täällä ja muutama koirankusettaja tepasteli vastaan. Ehkä lisäkseni joku muukin kulttuurinnälkäinen käy katsomassa jatulintarhaa.
Georgia Satellitesin ensimmäinen levy ilmestyi lokakuussa 1986. Se on kestänyt aikaa hyvin. Kiekkoon tulee tartuttua silloin tällöin. Ajatonta rock'n'rollia jaksaa kuunnella vuodesta toiseen.
Ostin levyn kesällä 1987, melkein heti sen ilmestyttyä Suomessa. Legendaarinen turkulainen levykauppa Kane Records sijaitsi tuolloin osoiteessa Kauppiaskatu 16. Kane tilasi levynsä Kanadasta, joten painokset poikkesivat jonkun verran muista Suomessa saatavilla olevista levyistä. Kanen tavaramerkiksi muodostuivat lp-levyt, joiden kannen alareunassa saattoi olla sahattu viilto. Usein sisäpussit olivat läpinäkyvää muovia, eikä kuvallisista sisäpusseista tai sanoituksista ei ollut tietoakaan.
Georgia Satellites luokiteltriin jossain "toisen polven southern rockiksi". Hard rock -kategoriaan se sopii myös. Kun bändin ensimmäinen levy ilmestyi Suomessa, kuvaili Helsingin Sanomat yhtyettä "Amerikan Smackiksi", viitaten helsinkiläiseen katurockorkesteriin.
Georgia Satellitesin ensimmäisellä levyllä on kaksi suurta hittiä. Avausraita Keep To Hands To Yourself ja Battleship Chains. Levyn päättävä Rod Stewart -laina Every Picture Tells A Story vuodelta 1971 on sekin kiekon kohokohtia.
Keep Your Hands To Yourself
Railroad Steel
Battleship Chains
Red Light
The Myth of Love
Can't Stand the Pain
Golden Light
Over and Over
Nights of Mystery
Every Picture Tells a Story
90-luvun alussa hajonnut Georgia Satellites ehti käydä Suomessa pari kertaa. Näin bändin Ruisrockissa 1989 ja Nummirockissa 1991. Molemmat kaikat ovat yhä muistissa. Laulajakitaristi Dan Baird toimii nykyään omillaan ja on keikkaillut toisinaan Suomessakin. Georgia Satellites on sittemmin koottu ainakin tilapäisesti yhteen, mutta en tiedä sen nykytoimista.
"Ruissalon Kuuvannokka on mukava, Saaronniemeä pienempi alue, jossa heittokelpoista rantaviivaa on noin 500 m. Kuuvannokka on komea kalliorantainen niemi, josta avautuu hienot näkymät Airistolle. Kalliorannan kalasto on pääasiassa haukea, ahventa - joskus kuhaa ja taimentakin. Kuuvassa saattaa usein tavata muitakin onkijoita ja heittokalastajia." (www05.turku.fi)
Vaikka yllä hehkutetaankin Ahdin antimia, en ole koskaan käynyt Kuuvannokassa kalastamassa. Enkä varmaan menekään. Muutaman kerran vuodessa siellä tulee muuten vaan piipahdettua. Kalliorannat muistuttavat paljon kotikuntani Kustavin maisemia. Aaltojen läiskettä on rauhoittavaa kuunnella kalliolla istuen.
Lokakuun loppupuolella Kuuvannokassa oli kovin hiljaista. Bongasin vain neljä ihmistä koko reissun aikana. Yhdellä heistä oli jykevä kamera kaulassaan. Hän oli varmaan etsimässä lintukuvia.
Kesällä Kuuvannokassa on jonkun verran auringonpalvojia ja pussikaljaihmisiä. Jälkimmäinen vaihtoehto on joskus houkutellut minuakin, mutten ole ainakaan vielä saanut toimeksi lähteä sinne humaltumaan. Se tosin olisi maisemamatkailua parhaimmillaan, eikä maksaisi paljoa. Muutaman kerran päivässä Kuuvaan ajaa Turun kaupungin bussikin, vaikka paikka tuntuukin muuten olevan aivan korvessa.
Kävin ensimmäisen kerran Kuuvannokassa keväällä 1993. Petri "Weno" Suutarin idean pohjalta kuvasimme siellä Dream State -nimisen lyhytelokuvan. Seuraavana kesänä lähetin pätkän Minun elokuvani -filmifestivaaleille Poriin. Siellä se sai yllättävää huomiota, kun Helsingin Sanomien toimittaja kiinnostui siitä. Niinpä sitten kuva pärstästäni ja pari kommenttiani julkaistiin Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla elokuussa -93. "Kimmo Jaramo Kustavista teki elokuvan, jossa mies tappaa naisen", luki kuvatekstinä.
Kuuvannokan erikoisin puu.
Tuolloin Kuuvannokalla oli komea, joskin jo asuinkelvottomaksi rapistunut, iso omakotitalo aivan paraatipaikalla. Joskus kyselinkin mikä talon historia mahtoi olla, mutta kukaan ei tuntunut tietävän. Se purettiin 90-luvun puolivälissä. Talosta muistuttaa enää kivijalka, jota sitäkään satunnainen kulkija tuskin huomaa. Villiitynyt puutarhakin on sulautunut ympäristöön.
Kesällä 2009 kävin Maria "Markka" Rintalan kanssa kuvaamassa Kuuvannokalla. Sessiosta tulikin monta hyvää valokuvaa.
Lähibaarissani Wanhassa Rahtilaivassa Turun Aurajoessa esiintyi perjantaina 28. lokakuuta duo Taage & Garfield. Laulaja Taage Laiho on parhaiten tunnettu Kilpi -yhtyeestä ja Kari "Late" Karvinen on pitkään Turun suunnalla vaikuttanut kitaristi.
Aurajoki
Samat äijät olivat Rahtilaivassa elokuun 12. päivänäkin. Tuolloin esiintymispaikka oli yläkannen terassilla. Nyt he joutuivat ahtautumaan pieneen tilaan laivan sisäbaarissa.
Puutteelliseksi jääneen mainonnan takia paikalle olisi varmasti tullut lisääkin potentiaalisia elävän musiikin ystäviä, mutta toisaalta Rahtilaivan asikaspaikkakapasiteetti asettaa omat rajoituksensa. Baari oli kolmannen setin aikana täynnä.
Taagen ja Garfieldin duolla on ollut mukavasti keikkoja kesän ja syksyn mittaan. Verrattuna elokuiseen Rahtilaivalla esiintymiseen, oli tämänkertainen mielestäni parempi. Settilista oli uudistunut jonkun verran. Mukana oli jopa muutama suomenkielinen kappale. Se enteilee entistä laajempaa yleisöpohjaa. Tavallinen baariurpo ei todellakaan tiedä kuka on Yngwie Malmsteen tai mikä on Queensryche - Kirkan ja Leevi And The Leavingsin he tietävät varmasti. Pääosa biiseistä oli kuitenkin tuttua kasariheviä simppeliksi sovitettuina versioina. Whitesnakea, Scorpionsia ja vastaavia.
"Pieni suuri kaali nostaa lehtiensä suojiin kääriytyneen raaka-aineen ansaitsemaansa arvoon.
Ruokatoimittaja Kalle Kirstilän ja palkitun huippukokki Petteri Luodon yli 80 herkullista ja yllättävääkin reseptiä auttavat löytämään uusia maukkaita lähestymistapoja arkiseksi koettuun raaka-aineeseen. Luvassa on kaalia läheltä ja kaukaa, kylmänä, kuumana ja tulisena, klassikoina sekä monin tuorein maustein ja makuparein.
Myös kaalien terveysvaikutukset, kaalin ja viinin suhde, hapankaalin ihmeellinen historia sekä moni muu asia tulee kirjassa käsiteltyä.
Pellolta pöytään –ruokakirjana Pieni suuri kaali on kunnianosoitus monipuoliselle ja herkulliselle raaka-aineelle sekä suomalaiselle lähiruualle ja sen tuottajille. Se on myös kirja, jota kelpaa vain katsella. Pieni suuri kaali muistuttaa, että kaalista on moneksi, oivaksi ja kauniiksi."
Näin esitellään syksyllä ilmestynyt Pieni suuri kaali -kirja (WSOY).
Kaalikirjan kirjoittanut turkulaistoimittaja Kalle Kirstilä on ollut tuttuni parikymmentä vuotta. Hänen juttujaan on voinut lukea esimerkiksi Turun Sanomien matkailusivuilta sekä monista muista sanoma- ja aikakauslehdistä. Mies on tehnyt töikseen toimittajan hommia viitisentoista vuotta.
Tuttavapiirissään Kirstilä on tunnettu kovana kulinaristina ja rokkidiggarina. Hän myös muistuttaa ulkoisesti paljon kitaristi Esa Pulliaista.
Kalle Kirstilä.
Omat kokkaamistaitoni rajoittuvat lähinnä Martinsillan Grillillä jonottamiseen tai makaronilaatikon lämmittämiseen mikroaaltouunissa. Keittokirjat ovat minulle vieras alue. Kaalistakaan en juurikaan pidä, vaikka se salaatin mukana alas meneekin. Kaalilaatikko tai kaalikääryleet ovatkin sitten jo huomattavasti vaikeampi pala.
Pieneen suureen kaaliin tartuin kuitenkin innolla. Jo komea kansi lupaa paljon. Valokuvaaja Robert Segerin upeat kuvat tekevät niinkin arkisesta asiasta kuin kaalista kiinnostavan. Segerin kuvista huomasin kaalin myös muistuttavan kummallisen paljon avaruusoliota.
Kirstilä käy perusteellisesti läpi kaalin historian. Kirjassa esitellään kaikki syömäkelpoiset kaalilajit. Esimerkiksi suippokaalista en muista koskaan kuulleenikaan. Kirjaan on koottu valtava määrä erilaisia ruokareseptejä, joista jopa minä sain pari mielenkiintoista vinkkiä. Mukana on myös mielenkiintoisia haastateltavia kuten kaalinviljelöitä. Itsekin kaalipellon laidalla kasvanut Kirstilä tietää mistä kirjoittaa.
Kävin heinäkuussa Kirstilän kanssa Utön linnakesaarella. Eräällä rannalla kasvoi merikaalia, jota oppaan mukaan saaren lampaat olivat aikoinaan pitäneet suuressa arvossa. Muistan Kirstilän kysyneen oppaalta aiheesta enemmänkin. Liekö hänen tehnyt mieli itsekin alkaa rouskuttamaan tuota villiä herkkua? Utön reissusta tarkemmin heinäkuun blogiryppäässäni.
Kaalista, ruuanlaitosta ylipäätään, tulee mieleen television vanhat kokkiohjelmat. Vanamo ja Kolmonen olivat hyöryävien lihapatojen ääressä jo varhaisella 70-luvulla. Nykyään katseltuna miesten tekemiset voittavat kovimmatkin Kummeli -sketsit mennen tullen.
1970-luvun lopulla Martti Huuhaa Innanenkin oli kokkauspuuhissa. Lihaa tässäkin on liikkeellä, muttei kuitenkaan tirrilihaa.
Viime lauantaina katselin ystävíeni kanssa oluenjuonnin lomassa Rainbowin Live In Munich 1977 -dvd:tä. Kotvan kuluttua vaihdoin Dion dvd:n soitinpesään. Holy Diver Live -nimeä kantava kuva- ja äänikooste julkaistiin vuonna 2006. Levyillä on kaksi samaa kappalettakin, Rainbowin Long Live Rock'n'Roll ja Man On The Silver Mountain. 70-luvulla Rainbowissakin laulanut Ronnie James Dio ei ollut mainittavasti vanhentunut reilussa 30 vuodessa.
Holy Diver Liven biisilista on melkein sama kuin joulukuussa 2005 Helsingin Jäähallin keikalla. Youtubesta löytyi ylläoleva videokin samasta konsertista.
Päätin surffata ja kaivella vähän arkistoja. Sue-lehden nettisivuilta löytyi näkemykseni tuosta joulukuisesta illasta vuodelta 2005.
Christmas is Heavy: Dio, Uriah Heep, Asia
08.12.2005 Jäähalli, Helsinki
Joulun alla pidetty kolmen hard rock -bändin yhteiskiertue ulotti lonkeronsa Suomeen. Helsingin vanha jäähalli keräsi sisuksiinsa tuhansia nostalgiannälkäisiä musiikkidiggareita.
Avausbändiksi nimetty amerikkalainen Asia koottiin alun perin 80-luvun alussa 70-luvun progepierujen uudeksi orkesteriksi. 1982 ilmestynyt debyyttilevy oli menestys, joka poiki pari suurta hittiä. Sen jälkeen yhtye onkin mennyt tasaisesti alamäkeä, eikä uralle ole mahtunut vastaavia meriittejä.
Asia on helppo tuomita munattomaksi aikuisrockbändiksi. Totuuden nimissä sillä on kuitenkin ansionsa. Keikallakin kuullut Only Time Will Tell, Sole Survivor ja Heat of the Moment puolustavat paikkaansa rock-klassikkojen joukossa. Dio-faneille Asia oli epäilemättä aivan liian imelää ja kevyttä, mutta ainakin osa minun tuttavistani halusi nimenomaan nähdä jos ei nyt pelkästään, niin myös Asian.
Lavalla Asian soundi on paikoin jopa aika rankka. Sitä korostaa kitaristin hevityylinen soitanta. Sellainen, joka ei levyjä kuunnellessa välity. Ainoa alkuperäisjäsen, kosketinsoittaja Geoff Downes, jaksoi hymyillä arsenaalinsa edessä, eikä laulava basistikaan ollut mikään ujo poika. Vaikka yhtyeen 45-minuuttinen esiintyminen oli ainakin faneille lyhyt pyrähdys, oli se olennainen osa illan antia.
Uriah Heep on Suomessa niin sanottu varma nakki. Soitti bändi sitten Forssan markkinoilla tai Helsingin jäähallissa, aina riittää väkeä.
80-luvulla Heep oli monissa piireissä kirosana, jolle naurettiin. Yhtyehän ramppasi maassamme 80-luvun puolivälissä niin tiheästi, että Mikkelin muikkufestarit ja kaikki muut helppoheikkitapahtumat tuli käytyä läpi.
Näin bändin ensimmäistä kertaa syksyllä 1989 Köyliön Lallintalolla. Tuolloin Heep ei ollut järin muodikas orkesteri, vaikka hevi ja hard rock elivätkin kukoistuskauttaan Suomessa. Uriah Heep jäi auttamattomasti 80-luvulla tulleiden bändien jalkoihin. Muodikas Heep ei ole tänäkään päivänä, mutta nyt sitä on paljon hyväksyttävämpi diggailla, kun hevinostalgia, vai pitäisikö sanoa suoranainen boomi, on ollut menossa jo pari vuotta.
Keikalla Heep on takuuvarma yhtye. Laulaja Bernie Shaw on mainio keulamies, joka elehtii ja välispiikkaa juttunsa sujuvasti. 35-vuotisjuhlaa viettävä bändi on yhä tanakassa vedossa, varmasti paljon paremmassa kuin aallonpohjassaan 70-luvun lopussa.
Ainoa ensimmäiselläkin Heep-levyllä mukana ollut soittaja eli kitaristi Mick Box ei ole juuri muuttunut ulkoisesti vuosien varrella. Miehen omituinen tapa vetkuttaa edestakaisin Les Paul -kitaransa mikrofonikytkintä on muodostunut jo melkeinpä pahaksi tavaksi, kun sitä pitää näköjään joka biisissä tehdä montakin kertaa.
Lavalla Mick Boxin takavasemmalla ollut, hieman erästä tamperelaista sarjakuvataiteilijaa ja veteraanirocktoimittajaa muistuttanut roudari häiritsi ainakin minua. Minkäköhän takia ukkelin piti mahansa kanssa seisoa (ja välillä istuakin) niin näkyvillä? Letkuheikin virkaa olisi varmaan voinut hoitaa piilostakin käsin.
Tunnin mittaisen setin ensimmäinen puolisko oli uudempaa ja tuntemattomampaa tavaraa, mutta noin puolivälissä alkoi hittiputki. Jo ensimmäisten kappaleiden joukossa kuultu Falling in Love levyltä Fallen Angel (-78) lämmitti kovasti mieltäni. Loppua kohden tunnelma tiivistyi, kun sellaiset klassikot kuin Return to Fantasy, Sunrise, Gypsy ja tietenkin Easy Livin’ tulivat. Uriah Heep on niin hyvässä vedossa, että yhtyeen ei kannata hautoa lopettamista vielä pitkään aikaan.
Elokuun viides 1983 on jäänyt allekirjoittaneen mieleen. Samana päivänä kannoin kotiin Dion Holy Diver -lp:n – ja naapurin poikaa puri uiva kyy, minkä ei kuulemma pitänyt olla mitenkään mahdollista. Reilut 22 vuotta myöhemmin kuuntelen yhä sujuvasti samaa levyä. Dion piti esittää tällä kiertueella Holy Diver -levy alusta loppuun. Näin ei kuitenkaan käynyt.
1950-luvun lopulla ensimmäisen kerran levyttänyt Ronald James Padovana eli tuttavallisemmin Ronnie James Dio on yksi uutterimpia maailmaa kiertävistä vanhoista konkareista. Eri tietolähteiden mukaan "noin vuonna 1940" syntynyt mies aloittaa jostain syystä diskografiansa vasta 70-luvun alun Elf-bändistä, vaikka levytyksiä on kertynyt roppakaupalla jo ennen tuota.
Suomessa Dio-bändi on ollut suosittu heti -83 ilmestyneestä Holy Diver -levystään lähtien. Entisen Rainbow- ja Black Sabbath -vokalistin soolobändi tuli tuolloin esille melkoisella ryminällä. Pari vuotta myöhemmin lavalla jo nähtiin tultasyöksevät lohikäärmeet, ja menestys oli valtaisaa. Lähes koko 90-luvun kestänyt hevirokin taantumustila kuitenkin koski niin Dioa kuin melkein mitä tahansa muutakin sittemmin "kasariheviksi" ristittyä bändiä. Eivätkä ne Dion 90-luvun levyt kovin ihmeellisiä olekaan verrattuna 80-luvun tuotoksiin.
Jäähallin valojen sammuessa tunnelma tiivistyi huutomyrskyyn. Tutusta kosketinintrosta kasvoi Tarot Woman, tuo Rainbow’n loistavan Rising-levyn avauskappale. Jo pelkästään sen takia kannatti vaivautua paikanpäälle. Toisena biisinä kuultiin Voodoo Black Sabbathin Mob Rules -levyltä (-81). Harvinaista herkkua. Ja tutumpia kappaleita perään. Holy Diverin bändi soitti kolmea biisiä lukuunottamatta kokonaan.
Rumpali Simon Wrightin soolo-osuus kuultiin vasta kuudennen kappaleen jälkeen, kun viime vuosina Dion keikoilla Simon on päässyt näyttämään taitojaan jo kolmannen tykityksen jälkimainingeissa. Syyksi on arveltu sitä, että Ronnie-pappa pääsisi välillä haukkaamaan happea lavan taakse. Nyt se spekulaatio voitaneen unohtaa. Sitä paitsi hevibändeillä on kautta aikojen ollut soolonumeroita, eikä sen kummemmin ole ihmetelty, mitä muut yhtyeen jäsenet tekevät niiden aikana – käyvätkö sitten tupakilla vai runkulla.
Äärimmäisen toimiva bändi – kitaristi Doug Aldrich, basisti Rudy Sarzo, kosketinsoittaja Scott Warren ja rumpali Wright – ja Ronnie James muodostavat yhdessä niin vahvan yksikön, ettei juuri paremmasta väliä. Aldrichin soolokaan ei puuduttanut, vaikka yleensä moinen kitaranrääkkäys ei jaksa innostaa.
Runsas Rainbow’n biisien esittäminen on vanhalle fanille pelkkää taivaan mannaa, mutta niillä, jotka eivät kappaleita tunne, tunne lienee hieman toisenlainen. On kuitenkin ylipäätään hienoa, että joku esittää näitä kappaleita, joita on vaikea edes pitää varsinaisina covereina, koska Ronnie James Dio niitä laulaa.
Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin sanottava, että useampi encore oli jo liikaa. Itse olin varma, että The Last in Line on vihoviimeinen kappale, mutta Dion piti kumminkin vielä kammeta lavalle esittämään We Rock. Ruuhkaa välttääkseni olin siinä vaiheessa jo jäähallin pihalla. Enkä ollut ainoa.
Dion setti: Tarot Woman / Voodoo / The Eyes / Stand Up And Shout / Holy Diver /Gypsy / Caught in a Middle / rumpusoolo / Don’t Talk to Strangers / Rainbow in the Dark / kitarasoolo / Gates of Babylon / Heaven And Hell // Encoret: Man on the Silver Mountain / Catch the Rainbow / Long Live Rock’n´Roll / The Last in Line / We Rock
