Viron saarireissu osa 5 - Kaalijärvi ja Anglan tuulimyllyt

Saarenmaan tunnetuimpiin nähtävyyksiin kuuluu Kaalin meteoriittijärvi. Se tunnetaan myös nimellä Kaalin kraateri. Järvi on syntynyt meteroriitin törmättyä maahan esihistoriallisella ajalla.

Saarenmaan pääkaupungista Kuressaaresta on matkaa Kaalijärvelle parikymmentä kilometriä. Turisti voi huristella sinne helposti taksillakin, mikäli on kaupungissa vaikka kylpylävieraana bussikuljetuksella. Näin toimimmekin työporukan kanssa vuonna 2009.

Kaalin kraateri on mittausten mukaan halkaisijaltaan noin 105-110 metriä ja 16 metriä syvä. Jos kraaterin reunavallit lasketaan mukaan, saadaan saadaan syvyydeksi 22 metriä. Vallin korkeus kuitenkin vaihtelee 4-7 metriä. Joskus harvoin se kuivuu kokonaan.

Meteoriitin maahansyöksystä syntyi myös lukuisia pienempiä kraatereita, jotka ovat parin sadan metrin säteellä tästä tunnetuimmasta montusta. Yhteensä niitä on löydetty kymmenkunta.

Edellisellä kerralla Kaalissa käydessä järven vesi ei näyttänyt noin myrkynvihreältä kuin nyt. Syynä saattaa olla jonkunlainen leväkasvusto, joka värjää veden.

Kaalissa on myös kyläkauppa ja matkamuistomyymälä. Läheltä löytyy vallan mainio ravintola, jonka muonaa ahdoimme nälkäisiin suihimme ja hörpimme herkullista A.LeCogin olutta kyytipojaksi. Hyvää ja suomalaisittain edullista lounastamista.

Melko läheltä Kaalia löytyvä Pöiden kirkko rakennettiin 1300-luvun puolivälissä ritarilinnoituksen raunioille. Siitä muistuttavat enää maanalaiset rauniot kirkon pohjoispuolella. Rakennus on mitoiltaan Länsi-Viron ja Viron saarten suurin yksilaivainen kirkko ja sen kohokuviointi edustaan Viron täysgotiikan huippua.

Tiedä sitten koska kirkossa on viimeksi järestetty Jumalan palveluksia tai kirkollisia tapahtumia ylipäätään. Nyt siellä vaikutti olevan sisäremontti käynnissä.

Kesällä 2008 paikka oli kehnossa kunnossa. Penkeistä tai muistakaan normaalisti kirkon varustuksiin kuuluvista esineistä ei ollut tietoakaan. En lainkaan ihmettelisi, jos neuvostomiehityksen aikana kirkkoa olisi käytetty vaikka karjasuojana.

Pöiden kirkko ei todellakaan noudata vanhaa slogania "kirkko keskellä kylää". Se on syrjässä asutukseen nähden.

Anglan tuulimyllykukkula oli kokenut renesanssin sitten viiden vuoden takaisen visiitin. Siellä on tehty rakennustöitä vuosina 2009-2011. Itse myllyt eivät olleet minnekään siirtyneet tai muuttuneet, mutta komea perinnekultuurikeskus on ilmestynyt parkkipaikan viereen.

Pihamaalle jostain ladon pohjukasta raahatut vanhat traktorit olivat nekin uusinta uutta. Alueelle on nykyään pääsymaksu, joka taisi olla kaksi euroa.

Neljä Anglan viidestä tuulimyllystä edustaa Saarenmaalle tyypillistä pukkituulimyllyjä, joita rakennettiin viime vuosisadan alussa. Niiden keskeltä löytyy hollantilaistyyppinen mylly vuosimallia 1927.

Uudessa perinnekulttuurikeskuksessa on työpajoja, joissa voi perehtyä alan ammattilaisten opastuksella vaikka savipajan tai leipomisen saloihin.

Anglan on Saarenmaan ainoa alkuperäinen tuulimyllykukkula. Kaikki myllyt ovat avoinna ja yhdessä niistä työskenteleekin mylläri.

Saaremaalla ajellessa huomio kiinnittyy väkisinkin peltoihin. Tai ei kai niitäkään kaikki huomaa, mikäli autossa sattuu olemaan muuta tekemistä kuten vaikka viinanjuomista. Peltoja on valtavasti, mutta ne eivät tunnu pahemmin olevan viljelykäytössä. Ehkä neuvostokolhoosien aikana asia oli toisin. Karjaa sen sijaan näyttäisi olevan paljon. Pelloilla kasvoikin rehuheinää, joka oli jo osittain korjattu talteen paalikoneilla.

Viron maaseudulla voi nähdä karjaa keskellä maantietäkin. Suomessa en muista moiseen näkyyn törmänneeni kuin viimeksi ehkä 80-luvulla.

Pieni suuri kaali

 
"Pieni suuri kaali nostaa lehtiensä suojiin kääriytyneen raaka-aineen ansaitsemaansa arvoon.
Ruokatoimittaja Kalle Kirstilän ja palkitun huippukokki Petteri Luodon yli 80 herkullista ja yllättävääkin reseptiä auttavat löytämään uusia maukkaita lähestymistapoja arkiseksi koettuun raaka-aineeseen. Luvassa on kaalia läheltä ja kaukaa, kylmänä, kuumana ja tulisena, klassikoina sekä monin tuorein maustein ja makuparein.

Myös kaalien terveysvaikutukset, kaalin ja viinin suhde, hapankaalin ihmeellinen historia sekä moni muu asia tulee kirjassa käsiteltyä.

Pellolta pöytään –ruokakirjana Pieni suuri kaali on kunnianosoitus monipuoliselle ja herkulliselle raaka-aineelle sekä suomalaiselle lähiruualle ja sen tuottajille. Se on myös kirja, jota kelpaa vain katsella. Pieni suuri kaali muistuttaa, että kaalista on moneksi, oivaksi ja kauniiksi."

Näin esitellään syksyllä ilmestynyt Pieni suuri kaali -kirja (WSOY).

Kaalikirjan kirjoittanut turkulaistoimittaja Kalle Kirstilä on ollut tuttuni parikymmentä vuotta. Hänen juttujaan on voinut lukea esimerkiksi Turun Sanomien matkailusivuilta sekä monista muista sanoma- ja aikakauslehdistä. Mies on tehnyt töikseen toimittajan hommia viitisentoista vuotta.

Tuttavapiirissään Kirstilä on tunnettu kovana kulinaristina ja rokkidiggarina. Hän myös muistuttaa ulkoisesti paljon kitaristi Esa Pulliaista.

Kalle Kirstilä.

Omat kokkaamistaitoni rajoittuvat lähinnä Martinsillan Grillillä jonottamiseen tai makaronilaatikon lämmittämiseen mikroaaltouunissa. Keittokirjat ovat minulle vieras alue. Kaalistakaan en juurikaan pidä, vaikka se salaatin mukana alas meneekin. Kaalilaatikko tai kaalikääryleet ovatkin sitten jo huomattavasti vaikeampi pala.

Pieneen suureen kaaliin tartuin kuitenkin innolla. Jo komea kansi lupaa paljon. Valokuvaaja Robert Segerin upeat kuvat tekevät niinkin arkisesta asiasta kuin kaalista kiinnostavan. Segerin kuvista huomasin kaalin myös muistuttavan kummallisen paljon avaruusoliota.

Kirstilä käy perusteellisesti läpi kaalin historian. Kirjassa esitellään kaikki syömäkelpoiset kaalilajit. Esimerkiksi suippokaalista en muista koskaan kuulleenikaan. Kirjaan on koottu valtava määrä erilaisia ruokareseptejä, joista jopa minä sain pari mielenkiintoista vinkkiä. Mukana on myös mielenkiintoisia haastateltavia kuten kaalinviljelöitä. Itsekin kaalipellon laidalla kasvanut Kirstilä tietää mistä kirjoittaa.

Kävin heinäkuussa Kirstilän kanssa Utön linnakesaarella. Eräällä rannalla kasvoi merikaalia, jota oppaan mukaan saaren lampaat olivat aikoinaan pitäneet suuressa arvossa. Muistan Kirstilän kysyneen oppaalta aiheesta enemmänkin. Liekö hänen tehnyt mieli itsekin alkaa rouskuttamaan tuota villiä herkkua? Utön reissusta tarkemmin heinäkuun blogiryppäässäni.

Kaalista, ruuanlaitosta ylipäätään, tulee mieleen television vanhat kokkiohjelmat. Vanamo ja Kolmonen olivat hyöryävien lihapatojen ääressä jo varhaisella 70-luvulla. Nykyään katseltuna miesten tekemiset voittavat kovimmatkin Kummeli -sketsit mennen tullen.

1970-luvun lopulla Martti Huuhaa Innanenkin oli kokkauspuuhissa. Lihaa tässäkin on liikkeellä, muttei kuitenkaan tirrilihaa.

Pohdintaa ulkomaanreissuista

Aloittaessani matkustelun laajemmassa mittakaavassa vuonna 2005, en asettanut sen kummempia tavoitteita missä pitäisi käydä ja mitä pitäisi nähdä. Kuudessa vuodessa olen nähnyt monta paikkaa, joista en tuolloin vielä osannut haaveillakaan.

Lentokoneessa olin ennen vuotta 2005 ollut viimeksi 1992. Silloin lomailin kaksi viikkoa Espanjaan kuuluvalla Ibizan saarella. Tuo Välimeren aurinko- ja bilesaari oli toinen lentokoneella tehty ulkomaanmatkani. Ensimmäinen oli toukokuussa 1989. Silloin kohteena oli Espanjan Aurinkorannikolla sijaitseva Torremolinos. Matkailukärpänen puri jossain määrin jo tuolloin, mutta seuraavaan reissuun meni kuitenkin kolme vuotta.

Lindoksen temppelinraunoilla Rodoksella 2010.

Innostukseni taisi jossain määrin lopahtaa Ibizan matkan jälkeen, koska seuraava lentokonereissu oli vasta kolmentoista vuoden kuluttua. Tässä välissä ehdin koluta aika paljon Viroa ja jonkun verran Ruotsiakin. Etelän kohteisiin ei ollut hinkua, koska en pahemmin tykännyt Ibizasta. Millainen virhe se jälkikäteen ajateltuna olikaan! Nyttemin "etelästä" kuten Kanarian saarilta ja Rodokselta on löytynyt vaikka mitä hienoja nähtävyyksiä. Ibizalla ei ollut mielestäni kuin discoja, discoja ja taisipa jonkun discon takana olla heikkarantakin.

Kaalin meteoriittijärvellä Viron Saarenmaalla 2008.

Tahti kiihtyi vuonna 2005. Ohjelmassa oli Viron Hiidenmaa, Sweden Rock Festival Etelä-Ruotsissa ja elokuussa Islanti. Pitkäaikainen unelmamatkakohteeni. Reissu sai alkusysäyksen syksyllä 2004, kun työkaverini Janne otti asian puheeksi. Voikin sanoa, että siitä reissusta alkoi matkailuinnostukseni.

Ulkomaanmatkoja olen viimeisen viiden-kuuden vuoden aikana tehnyt keskimäärin ehkä neljä per vuosi. Kaikki ovat suuntautuneet lähialueille Pohjoismaihin ja Baltiaan sekä Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Aasian puolella piipahdin päivän verran toukokuussa 2010, kun teimme retken Kreikkaan kuuluvalta Rodoksen saarelta Turkin Marmarikseen. Kaukaisin paikka taitaa olla Azorit Atlantin valtamerellä.

Azoreilla 2008.

Unohtaa ei myöskään sovi kotimaanmatkailua. Vaikka Suomessa liikkuminen ja majoittuminen on kallista, löytyy maastamme vaikka mitä nähtävää. Reissut Pyhätunturille Lappiin 2005, 2007 ja 2010 ovat olleet hienoja. Mitä nyt vähän takapuoli vähän puutuu 15 tunnin linja-autossa istumisesta per suunta.

Ahvenanmaa on ehkä upein paikka koko Suomessa. Saaristomeri ja Turun saaristo. Bengtskärin majakka. Pohjois-Karjala ja Kainuu ovat minulle vielä kartoittamatonta seutua. Kansallismaisema Koli pitäisi vielä joskus nähdä. Onhan noita roppakaupalla muitakin.

Andy McCoyn patsaalla Pelkosenniemellä 2010.

Keskiverto suomalainen palkansaaja tienaa kuulemma 3400 euroa kuukaudessa. En tiedä missä sellaisia summia tahkotaan. Itse pystyn kyllä maksamaan asuntoni vuokran, syömään usein ulkona, ostamaan silloin tällöin äänilevyjä ja toteuttamaan haaveitani matkustamalla ulkomailla.  Opiskelija- ja jonkinlaista boheemielämääkin tuli viettettyä aika lailla takavuosina, mutta nyt olen pitkälti lopettanut rahojen kantamisen baareihin. Ehkä yritän näin saada menetettyjä matkailuvuosia takaisin. Se on huomattavasti kannattavampaa kuin notkua viikonloput kuppiloissa.

Tsekeissä, Prahan vanhassa kaupungissa 2010.

Suunnitelmissa on vielä monta matkakohdetta. Yritän pitää homman realilistena totetuttaa, enkä rakentele turhia pilvilinnoja. Päiväuneksia voi toki vaikka mistä, mutta näillä palkoilla on oltava realisti. Lähivuosien kohteita voivat olla esimerkiksi Gotlanti, Berliini, Amsterdam, Huippuvuoret, Islanti, Norja ja Puolasta Gdansk, Krakova tai Warsova - mielellään kaikki.

Muutaman vuoden mielessä pyörinyt Madeira on luontokohteiden kärkipäätä. Se toteutuu ensi talvena. Kyllä matkailu avartaa!

Viron matkaraportti osa 3

Kolmas matkapäivä alkoi muuten hyvissä merkeissä, mutta Sunttu joutui jäämään sairastelemaan Villa Ottiliaan. Lähdimme Mikon kanssa kahdestaan kohti Suntun löytämiä kohteita. Osa niistä oli minulle jo aiemmin tuttuja.

"Suur Munamägi (suom. Suuri Munamäki) on Viron korkein kohta lähellä Latvian rajaa, Haanjan ylängöllä. Suur Munamägi on korkeudeltaan 318 metriä merenpinnasta. Paikka on noin 60 metriä ympäristöään korkeammalla ja siellä on 29 metriä korkea näkötorni. Se on myös Baltian maiden korkein mäki." (Wikipedia)

Kävin Suurella Munamäellä ensimmäisellä Viron reissullani toukokuussa 1993. Matka oli Kustavin seurakunnan järjestämä. Viro oli ollut tuolloin vasta alle kaksi vuotta uudelleen itsenäinen. Sen myös huomasi. Talot kaipasivat maalia, kaikki oli melko vaatimatonta ja harmaata.

Jostain syystä navigaattori ei löytänyt Suur Munamägeä sitten millään, vaikka siinä on valittavana muun muassa kohta "Nähtävyydet". Varsin merkillistä, kun ottaa huomioon, että paikka on takuulla yksi koko Etelä-Viron merkittävimmistä nähtävyyksistä. Haanjan kylän navigaattori sentään tunnisti.

Suur Munamägi oli jota kuinkin sellainen, jollaisena sen muistinkin 18 vuoden takaa. Uutuutena oli hissi, joten ylös ei tarvinnut kavuta. Kummallista kyllä, alhaalla tuuli reippaasti ja siellä olisi kaivannut lisää vaatetta päälleen, mutta ylhäällä tornissa ei tuullut lainkaan. Näkymät olivat hienot ja melkein rajattomat.

Aloin kummastella katkottuja kuusen latvoja. Ensin luulin niitä salaman tekosiksi, mutta tarkemmalla vilkuilulla katkenneita puita oli valtavasti tornin ympärillä. Ilmeisesti maisemametsuri oli kutsuttu apuun. Järeällä helikopterisahalla homma varmaan hoituu, kuten James Bondissakin. Tosin siinä sitä käytettään eri tarkoitukseen.
                                 

Seuraava kohde oli Rougen alkulaakso, Satakielilaakso. Sinne ei ollut Munamäeltä matkaa kuin yhdeksän kilometriä.

Kävin kesällä 1996 Rougessa isäni Ilmo Jaramon, äitini siskon miehen Toivo Merilän ja virolaisen Mati Kalkunin kanssa. Se jäi mieleen rehevänä ja lehtomaisena paikkana. Muistini petti sen verran, että Satakielilaaksohan oli enemmänkin melkein viidakko kuin lehto.

"10 kilometrin pituinen Rõugen muinaislaakso eli kanjoni sijaitsee Haanjan ylängön luoteisreunassa ja se on syntynyt jo ennen jääaikaa. Syvimmillään se on lähes 75 metriä syvä.  Satakielilaakso on Rõugen Suurjärven kaakkoisosassa muinaislaaksoon päättyvä lyhyt ja syvä sivulaakso, jonka jyrkillä rinteillä näkyy kivettymiä. Tuomien kukinta-aikaan pääasiassa lehtipuiden kattama laaksossa kaikuu satakielien laulu – siitä myös laakson nimi.

Täällä on nähtävillä  vesioinaita - “ikiliikkuja“-pumppuja, jotka toimivat juoksevan veden voimalla ja kykenevät pumppaamaan vettä kymmenien metrien korkeuteen.

Energiapolulla pääsee tutustumaan uusiutuvan energian käyttötapoihin ja teknisiin ratkaisuihin. Polku alkaa Rõugen linnanmäen pysäköintipaikalta ja jatkuu Tindiorun maatilalle. Sieltä polku jatkuu tekojärvelle, jonka yläjuoksulla on vesiverstas." (southestonia.ee)

Olin unohtanut vesioinaat kokonaan. Näitä merkillisiä pumppuja näimme kaksi. 1996 reissulla Mati Kalkun johdatti porukkamme katsomaan vesioinasta, jonka pumppaamaa lähdevettä hän kovasti kehui. Tällä kertaa emme Mikon kanssa siemaisseet suullistakaan vesioinaksesta, koska siinä olisi kastunut muukin kuin suu.

Vesioinas

Satakielilaakso kiilasi oitis reissuni TOP3-kohteisiin. Suosittelen. Ei kuitenkaan huonojalkaisille- tai kuntoisille soveltuva paikka.

Seuraavaksi auto kohti Ilumetsaa. Tarkoitus oli löytää Ilumetsan meteoriittikraateri. Kuvittelin kuopan jokseenkin samanlaiseksi kuin Saarenmaan Kaalijärven kraaterin. Pettymys oli kova, kun Ilumetsa vihdoin löytyi. Kuoppa ei ollut kuin murto-osa Kaalijärvestä, eikä sitä hevillä kraateriksi tunnistaisi.

Matkalla parkkipaikalta kuopalle oli kummallisia puupatsaita. Tunnelma soisella, hiljaisella metsätaipaleella oli lähestulkoon pelottava. Ainakin hyvän kauhuelokuvan siellä saisi tehtyä. Olisin itsekin varmaan pelästynyt oikein kunnolla, mikäli vaikka hirvi olisi rymistellyt kuusikossa pitkospuupolun lähistöllä.

"Piusan luolat syntyivät vuonna 1922, jolloin paikallista lasihiekaksi sopivaa hiekkaa alettiin kaivaa maanalaisista luolista. Vanhojen kaivosluolien lisäksi Piusan aseman eteläpuolelle on tehty geologisten kaivauksien yhteydessä kolme tekoluolaa.

Piusan entiset kaivosluolat ovat myös lepakoiden talvehtimispaikkoja, ja kyse on ilmeisesti suurimmasta lepakoiden talvehtimisesiintymästä Itä-Euroopan alueella. Luoliin pääsee oppaan johdolla ja matkailukeskuksen kautta. Luolien läheltä alkaa 1,4 km:n pituinen luontopolku." (visitestonia.com)

Päivän viimeinen kohde oli Piusa. Paikka löytyi melko helposti. Luontokeskuksen pihalla oli autoja vaikka millä mitalla ja opastettuja seurueita siellä täällä. Nälkäkin alkoi nostaa päätään, mutta askeettisessa, entisessä rautatieasemarakennuksessa ei jäätelöä järeämpää syötävää myyty. Tilanteen pelasti luontokeskuksen kahvila, josta tilasimme "lihaproodin". Neljän euron satsi oli tukeva - perunoita ja lihaa.

Piusan heikka oli kuin suoraan Clint Eastwoodin spagettiwesterneistä. Hiekkaa oli myös luontokeskuksen lattialla. Se oli niin hienorakeista, että tuskin on mitään konstia estää sen pääsyä sisätiloihin.

Saimme henkilökohtaisen oppaan mukaan luolaan. Tyttö kertoi englanniksi, että luolasto on hiljattain suljettu, koska suomalainen turisti tippui katon läpi sisälle luolaan. Koko paikkaa esitettiin suljettavaksi turvallisuussyistä, mutta lepakoiden takia se voidaan pitää auki. Nyt tosin luoliin ei päässyt kuin muutaman metrin verran, sitten oli vastassa tukeva kaide.

Piusan luolat