Paimiossa sijaitseva Askalankoski on muodostaa ydinosan Paimionjokilaakson valtakunnallisesti arvokkaasta maisema-alueesta.
Allekirjoittaneelle Askalankoskesta on tullut tärkeä käyntikohde viime vuosina. Alue on mielestäni pirun hieno etenkin kesällä. Talvella sinne ei ole asiaa ainakaan autolla, sillä laakson pohjalle vievä mäki on todella jyrkkä, muistaakseni 12 %. Tai tietysti voi yrittää jos on hyvä kuski ja kunnon nastarenkaat.
Askalankosken perinnemaisemaa on kunnostettu parinkymmenen vuoden ajan, esimerkiksi niittotalkoilla. Paimion seudun ympäristöyhdistys hoitaa Askalankosken kulttuuriympäristöä. Kosken rannalla sijaitseva sahanomistajan, sittemmin voimalanhoitajan talo on yhdistyksen hallussa.
Ainakaan reilu viikko sitten yhdistyksen kaverit eivät olleet vielä tarttuneet viikatteeseen ja talikkoon, sillä heinä rehotti pitkänä ympäri aluetta. Uteliaat lampaat sen sijaan rouskuttivat ruohoa karsinassaan minkä ehtivät.
Paimionjoki oli ennen tunnettu meritaimen- ja lohijoki, kunnes vuonna 1936 Paimionjokilaaksoon valmistui Askalan voimalaitos.
Lenholm on Paraisilla sijaitseva 36 hehtaarin kokoinen luonnonsuojelualue. Se on osa Lenholmin Natura-aluetta, joka puolestaan on 129 hehtaarin laajuinen. Lenholmin luonnonsuojelualueella on lehtoja, rantaniittyjä ja perinnemaisemaa. Kesällä siellä laiduntaa lehmiä ja lampaita.
Lenholmiin löytää, kun ajelee Paraisten keskustasta kymmenisen kilometriä Nauvon suuntaan. Kun tien vasemmalla puolella alkaa näkyä sekä kaatuneita että yhä pystyssä olevia ikivanhoja tammia, tietää olevansa hollilla.
Vastapäisen tienhaaran varrelta ei kuitenkaan kannata alkaa etsiä parkkipaikkaa. Siellä nimittäin asuu tuima täti, joka kerran läksytti
minua kuin vajaaälyistä. Ensin ruotsiksi, sitten kai saarna sama suomeksi.
Lenholmin virallinen parkkipaikka löytyy hieman kauempaa ja näkyy
Saaristotielle. Sieltä on myös infotaulu ja viitoitus niin lintutornille kuin luontopolullekin.
Sunnuntaina 4. toukokuuta köröttelimme Lenholmiin Kimmo Lepa Lehdon autolla. Matkalla yritimme etsiä jonkunlaista "Wihurin muistomerkkiä"Kaarinan puolelta Kuusiston saaresta. Sellaisen pitäisi löytyä saman tienhaaran varrelta kuin Kuusiston linkkitornikin. Yritykseksi jäi, sillä minkäänlaista viitoitusta paikalle ei ollut.
Linkkimaston läheisiä pikkuteitä ajellessa vastaan tuli lukuisten asuinrakennusten lisäksi muun muassa karavaanialue ja ilmeisesti Kaarinan kaupungin omistama uimaranta- ja vapaa-ajanviettopaikka. Kahdesta hirsirakennuksesta ja grillauspaikasta koostuva iso tontti tuntuisi olevan vähän tyhjäkäynnillä, mutta toisaalta tiedä sitten millainen meno siellä kesäisin on.
Lenholmin linturnissa kävi armoton viima. Kymmenkunta joutsenta uiskenteli lahdella. Metsä vihersi jo sen verran, että kesän tuntua oli lämpötilasta huolimatta. Valkovuokkoja oli valtava määrä joka puolella. Vettä tihkutti ja aurinko paistoi.
Luontopolku ei ole järin pitkä ja viitoitus on melko selkeä. Karjaporttien yli pomppiessa reitiltä saattaa kuitenkin ajautua harhaan. Telamiinan kokoisia ulostekasoja näkyi polkujen varrella useita. Kesällä lämpimään paskaan astuminen voikin olla hyvin todennäköinen kokemus.
Kesälomani viimeisellä viikolla oli sen verran hienot ilmat, että loput lomapäivät oli käytettävä hyödyksi kun vielä pystyi. Paimion Askalankoski oli yksi niistä kohteista, joissa kävin ennen työarkeen siirtymistä.
Askalankoski tuli tutuksi viime keväänä. Huhtikuussa vuolaana virrannut koski kohisi pitkälle lähiympäristöön. Elokuun puolivälissä miljöö oli puolestaan aivan hiljainen. Koskessa ei ollut virtausta nimeksikään.
Askalankosken perinnemaisemaa oli ylläpidetty muun muassa siten, että aitauksessa oli muutama lammas ja heinäseipäitä siellä täällä. Hieno paikka.
"Pieni suuri kaali nostaa lehtiensä suojiin kääriytyneen raaka-aineen ansaitsemaansa arvoon.
Ruokatoimittaja Kalle Kirstilän ja palkitun huippukokki Petteri Luodon yli 80 herkullista ja yllättävääkin reseptiä auttavat löytämään uusia maukkaita lähestymistapoja arkiseksi koettuun raaka-aineeseen. Luvassa on kaalia läheltä ja kaukaa, kylmänä, kuumana ja tulisena, klassikoina sekä monin tuorein maustein ja makuparein.
Myös kaalien terveysvaikutukset, kaalin ja viinin suhde, hapankaalin ihmeellinen historia sekä moni muu asia tulee kirjassa käsiteltyä.
Pellolta pöytään –ruokakirjana Pieni suuri kaali on kunnianosoitus monipuoliselle ja herkulliselle raaka-aineelle sekä suomalaiselle lähiruualle ja sen tuottajille. Se on myös kirja, jota kelpaa vain katsella. Pieni suuri kaali muistuttaa, että kaalista on moneksi, oivaksi ja kauniiksi."
Näin esitellään syksyllä ilmestynyt Pieni suuri kaali -kirja (WSOY).
Kaalikirjan kirjoittanut turkulaistoimittaja Kalle Kirstilä on ollut tuttuni parikymmentä vuotta. Hänen juttujaan on voinut lukea esimerkiksi Turun Sanomien matkailusivuilta sekä monista muista sanoma- ja aikakauslehdistä. Mies on tehnyt töikseen toimittajan hommia viitisentoista vuotta.
Tuttavapiirissään Kirstilä on tunnettu kovana kulinaristina ja rokkidiggarina. Hän myös muistuttaa ulkoisesti paljon kitaristi Esa Pulliaista.
Kalle Kirstilä.
Omat kokkaamistaitoni rajoittuvat lähinnä Martinsillan Grillillä jonottamiseen tai makaronilaatikon lämmittämiseen mikroaaltouunissa. Keittokirjat ovat minulle vieras alue. Kaalistakaan en juurikaan pidä, vaikka se salaatin mukana alas meneekin. Kaalilaatikko tai kaalikääryleet ovatkin sitten jo huomattavasti vaikeampi pala.
Pieneen suureen kaaliin tartuin kuitenkin innolla. Jo komea kansi lupaa paljon. Valokuvaaja Robert Segerin upeat kuvat tekevät niinkin arkisesta asiasta kuin kaalista kiinnostavan. Segerin kuvista huomasin kaalin myös muistuttavan kummallisen paljon avaruusoliota.
Kirstilä käy perusteellisesti läpi kaalin historian. Kirjassa esitellään kaikki syömäkelpoiset kaalilajit. Esimerkiksi suippokaalista en muista koskaan kuulleenikaan. Kirjaan on koottu valtava määrä erilaisia ruokareseptejä, joista jopa minä sain pari mielenkiintoista vinkkiä. Mukana on myös mielenkiintoisia haastateltavia kuten kaalinviljelöitä. Itsekin kaalipellon laidalla kasvanut Kirstilä tietää mistä kirjoittaa.
Kävin heinäkuussa Kirstilän kanssa Utön linnakesaarella. Eräällä rannalla kasvoi merikaalia, jota oppaan mukaan saaren lampaat olivat aikoinaan pitäneet suuressa arvossa. Muistan Kirstilän kysyneen oppaalta aiheesta enemmänkin. Liekö hänen tehnyt mieli itsekin alkaa rouskuttamaan tuota villiä herkkua? Utön reissusta tarkemmin heinäkuun blogiryppäässäni.
Kaalista, ruuanlaitosta ylipäätään, tulee mieleen television vanhat kokkiohjelmat. Vanamo ja Kolmonen olivat hyöryävien lihapatojen ääressä jo varhaisella 70-luvulla. Nykyään katseltuna miesten tekemiset voittavat kovimmatkin Kummeli -sketsit mennen tullen.
1970-luvun lopulla Martti Huuhaa Innanenkin oli kokkauspuuhissa. Lihaa tässäkin on liikkeellä, muttei kuitenkaan tirrilihaa.
