Turkulainen Saints & Sinners on parilla näkemälläni keikalla osoittautunut erinomaiseksi orkesteriksi. Bändi toimii myös nelihenkisenä kokoonpanona, mutta tekee pääosin keikkoja kahden kitaristin ja laulajan voimalla. Yhtyeen valopilkku on energinen laulaja Riina, jonka ääni on aivan mahtava.
Saints & Sinners -nimi tuo mieleen vahvoja Whitesnake -assosiaatioita. Kovin kauas ei omena puusta putoakaan, sillä bändi heittää 80-luvun hard- ja heavyrock -covereita.
Saints & Sinners viime uudenvuodenaattona Wanhassa Rahtilaivassa Turussa.
Turun Kaskenmäessä sijaitseva Bar toimisto tunnettiin ennen vanhaan nimellä Pub 12 eli Tusina. Se oli jossain vaiheessa kantapaikkani. Sitä se oli myös 2000-luvun alkupuolella, kun samassa kiinteistössä toimi Suomirock Bar. Pari vuotta sitten nimi vaihtui Bar Toimistoksi, joka ei kovin edustavalta kuulosta.
Bar Toimisto ei ole keikkatarkoitukseen järin häävi. Olen nähnyt siellä Suomirockbaarin aikoina ainakin Juliet Jonesin joskus 2003. S&S-kitaristien edellinen kokoonpano Prisoners In Paradise soitteli usein siellä. Onpa samoilla lauteilla ollut jopa Matti Nykänenkin. Pitkulaisen mallinen pubi asettaa omat rajoituksena.
Ainakin tällainen pienimuotoinen tapahtuma kuin Saints & Sinnersin keikka, on omiaan tähän baariin. Tosin S&S:n vetovoimaa ei pidä vähätellä - perjantaina 25. marraskuuta paikalla oli roppakaupalla yhtyeen faneja. Enkä lainkaan ihmettele, että Saints & Sinnersillä on faneja. Laulaja Riina on sen verran vetovoimainen, että olisi suorastaan ihme, jollei niitä olisi.
Riina
Saints & Sinners soitti pari settiä, joissa kuultiin 80-luvun klassikkobiisejä tyyliin Scorpions, Joan Jett, Lita Ford, Bon Jovi, Deep Purple, Europe ja Skid Row. Vaikka mainitut yhtyeet ja heidän kovimmat hittinsä saattavat kuulostaa ainakin varttuneemman kuluttajan korvaan kliseisiltä, saa bändi niihin tuorettakin näkemystä.
Saints & Sinnersin soundi oli muhkea. Paikoin kuulosti siltä, kuin mukana olisi ollut basistikin. Akustista kitaraa soittava Pasi ja sähkökitaristi Mika osaavat hommansa. S&S:n valopilkku on kuitenkin Riina, jonka ääni sopii biisiin kuin biisiin.
Saints & Sinnersillä on ollut hyvin keikkoja muuallakin kuin Turussa, aina Porista Porvooseen. Kannattaa käydä kuuntelemassa kun kotikrouviin tai vähän kauemmaskin tulevat.
Lauantaina 26. marraskuuta Turun HK Areenalla esiintyi Yö. Porilaislähtöinen orkesteri juhlistaa 30-vuotista taivaltaan konserttikiertueella, joka kattaa isoja halleja ympäri Suomenmaan. Kiertueen nimi on Kiitos ja kunnia.
Kuusimiehiseksi kasvanut Yö esiintyi Turussa lisäjäsenillä vahvistettuna. Taustalaulajina toimivat omillaankin megasuosittu iskelmälaulaja Suvi Teräsniska sekä minulle aikaisemmin tuntemattomat Annika Eklund ja Miina Mikkonen. Yöhön sen alkutaipaleella 80-luvulla kuulunut Jussi Hakulinen oli hänkin mukana.
Turun konsertissa oli yleisöä laulaja Olli Lindholmin välispiikin mukaan viisi tuhatta. Aikamoinen määrä. Liput maksoivat 34 euroa.
Krääsämyyntiä.
Heti hallin pihalla törmäsin kustavilaisiin tuttuihini. Joukkio oli pikkubussilla liikkeellä pikkujoulua viettämässä. Myöhemmin bongasin heidät yläkatsomosta käsin vip-alueella, joka oli jäälle aidattu erillinen lohko. Vip-liput maksoivat 135 euroa. Se sisälsi ainakin sisäänpääsyn ja ruokailun. Juomien määrästä en tiedä, mutta luulisi tuohion hintaan saavan muutakin kuin pari joulukinkun siivua.
Hyvin tärkeät ihmiset (VIP) ruokailevat.
Yleisön ikärakenne oli melko iäkästä. Väittäisin, että konsertin keski-ikä oli ainakin 50 vuotta, ellei jopa enemmän. Tunsin itseni nuoreksi tuossa joukossa. Samalla tajusin, että se Yö, jonka näin ensimmäisen kerran keikalla syksyllä 1984 Kalannin Urheilutalolla, on enää muisto vain. Nykyinen Yö on iskelmäorkesteri, josta tykkäävät katsomossa kohteliaasti taputtaneet vanhat mummotkin.
Näkemistäni lukuisista Yö-keikoista bändi oli rankimmillaan kesällä 1999 Tammerfestissa Tampereella. Tulliklubilla soittanut yhtye luukutti niin rajusti, että musiikin saattoi luokitella jopa heviksi tai ainakin hard rockiksi. Kitaristit Markku Petander ja Jani Viitanen vinguttivat keppejään niin perkeleesti, että Yön muutenkin raskain kappale Lasisilmä sai vielä kovemman käsittelyn. Bändi kuulosti lähes Judas Priestiltä, niin hullulta kuin se nyt voikaan tuntua!
Melko pian tuon jälkeen, uuden vuosituhannen alkuvuosina, Olli Lindholm hajoitti yhtyeen ja uusi kokoonpano alkoi tehdä entistä kevyempää ja iskelmällisempää musiikkia. Sillä tiellä Yö on yhä. Suositumpana kuin koskaan.
HK Areenalla Lasisilmä kuultiin hittipotpurissa, jonka lauloivat vierailevat naistähdet. Se, ja muut samassa rytäkässä tulleet kappaleet, oli sovitettu iskelmäksi. Paikoin tyttöjen kiekumisesta tuli mieleen 90-luvulla vaikuttanut kommunistibändi Ultra Bra.
Yö-päällikkö Olli Lindholmin ääni on nähnyt parempiakin aikoja. Pelkästään miehen puhe välispiikkien aikana kuulosti tuskalliselta. Lindholmin tauot herättivät kummastusta useammassakin paikallaolijassa. Mies poistui lavan taakse tuon tuosta, jolloin mikrofoniin ääntelivät naisvieraat kukin vuorollaan, basisti Jukka "Jay C. Blade" Lewis ja Jussi Hakulinen. Näistä Hakulisen osuudet, laskujeni mukaan kuusi biisiä, toimivat parhaiten.
Jukka Lewiksen laulamat tyhjänpäiväiset puoli-iskelmät olisi voinut jättää setistä pois. Tuleekin mieleen, kuinka hänen kaltainen hevimies edes kehtaa esittää moisia itkuvirsiä. Yön klassikkobiisien kanssa niillä ei ole mitään tekemistä, joten tarjolle jää vain Lindholmin paikkaamisen mahdollisuus.
Vaihteeksi Olli Lindholm laulamassa.
Soiton puolesta Yön kaverit ovat ammattilaisia. Entinen Nuket- ja Michael Monroe -kitaristi Daffy Terävä osaa käsitellä kuusikielistään miehen ottein, vaikka Yön nykylinja sitä pahasti rajoittaakin. Jukka Lewis on ammattilainen basson varressa ja entistä Horsepower -rumpali Ari Toikan työskentelyä oli suorastaan ilo seurata. Pianon takana istunut Mikko Kangosjärvi jäi hiukan statistiksi, enkä nähnyt vilaustakaan Jari Latomaasta, jonka piti esitteen mukaan soittaa koskettimia, akustista kitaraa ja vielä taustalaulaakin.
HK Areena oli oikea valinta Yön keikkapaikaksi. Kylpylähotelli Caribian muuten oiva sali ei olisi millään riittänyt tällaiselle yleisömäärälle. Luullakseni yleisö suurimmaksi osaksi sai sitä mitä hakikin, vaikka biisilistassa olisi ainakin minun mielestäni ollut rutkasti korjattavaa.
Suomirokin ikonilta Eppu Normaalilta ilmestyi kuluneella viikolla uusi levy, Mutala. Kyseinen julkaisu ilmestyi sekä tupla-cd:nä että kolmoisvinyyliinä, musiikin ollessa uudelleen lämmitettyä tavaraa. Bändi on nimittäin vääntänyt vanhoja rallejaan akustiseen muotoon.
Mutala ei ole mikään hittikimara, vaan sillä on harvinaisiakin biisejä, joita suuri yleisö ei tunne. Tällainen on esimerkiksi 1978 ilmestyneeltä debyyttilevy Aknepopilta alunperin löytyvä Teen sinusta muusia.
Youtubesta löytyvät kolme Mutala -musiikkivideota osoittavat, että bändi toimii näilläkin sovituksilla hienosti. Teen sinusta muusia -biisin lisäksi kuvalliseen muotoon ovat päässeet myös Puhtoinen lähiöni ja Lainelautaileva lehmämaha rock'n'roll.
Mutala taitaa tämän perusteella päätyä ostoslistalleni.
Oma suhteeni Eppu Normaaliin on jo vanha. Viime keväänä kannoin korteni kekoon Imperiumi.net -sivuston Messulaudan Eppu-keskustelussa.
"Olin 30 vuotta sitten kova Eppu-fani. Ensimmäinen kuulemani levy oli Akun tehdas. Se on kestänyt aikaa hyvin ja toimii vieläkin. Samoin Maximum Jee&Jee ja Aknepop (joka tosin on monilta osin omaan aikaansa sidottu, mutta kumminkin). Elävänä Euroopassa on parhaimpia suomalaisia livelevyjä. Paljon parjattua Coctail Bariakin kuuntelin aikoinaan into piukassa, muistan kertosäkeet vieläkin hyvin, vaikken muista koska olisin viimeksi levyn kuullut. Tie vie sen sijaan oli kaamea pettymys, ostin levyn tuoreeltaan kesällä 1982. Pop pop pop oli ja on hyvä kokoelmalevy.
Sitten tulikin hevirokki kuvioihin ja Eput jäivät taustalle. Olen kumminkin seurannut bändiä läpi vuosien ja em. levyjen jälkeen hyllystä löytyvät ainakin Rupisia riimejä karmeita tarinoita, Kahdeksas ihme ja Imperiumin vastaisku. Kumman haukuttu levy sekin, vaikka sisältää erinomaisia biisejä paljon.
Livenä näin Eput ensimmäisen kerran vasta 1987 Laitilan Munamarkkinoilla. Bändi soitti isossa sirkusteltassa. Kaveri huusi eturivistä Ruba -biisiä joka välissä, jolloin bändi antoi periksi ja soitti tuon muutoin settiin kuulumattoman kappaleen. "Tämä on omistettu Mister Munamarkkinalle, joka on tuossa eturivissä", Martti Syrjä spiikkasi.
Viime kesänä näin Eput Karjurockissa Lokalahdella. Keikka oli erinomainen, yksi viime vuoden parhaita näkemiäni keikkoja, ellei jopa paras. Siitä heräsikin jonkunlainen uusi innostus yhtyettä kohtaan."
Sellaisia mietteitä viime huhtikuussa. Eipä tuohon ole juuri mitään lisättävää tai poistettavaa.
Yle Ykkösen aamutelevisiossa oli tänään vieraana Nightwishin kosketinsoittaja ja pääjehu Tuomas Holopainen. En ehtinyt nähdä lähetystä aivan alusta asti, mutta vajaat kymmenen minuuttia kuitenkin.
Holopainen itsestään positiivisen vaikutelman antava kaveri, joka puhuu rauhallisesti ja vastaa pokkana mitä tyhmempiin kysymyksiin, joita toimittajat saattavat keksiä. Tällä kertaa sitä ongelmaa ei ollut.
Haastattelijana oli Annika Damström, joka käsitykseni mukaan on itsekin ainakin jonkin sortin musiikkidiggari. Näin nimittäin hänet viime kesänä Tampereella Judas Priestin keikalla. Annikalla oli jalassaan leopardikuvioiset legginsit ja niin kovin trendikkäät gladiaattorikengät. Damström onkin yksi hyvä syy katsoa Ylen aamulähetyksiä. Jostain kumman syystä valitsen mielummin hänet kuin MTV3:n aamuankkuri Lauri Karhuvaaran. Tiedän, etten ole ainoa.
Olen kuunnellut Nigtwishia alusta asti eli jostain 1997 lähtien. Kiinnostus oli yhdessä välissä oikein suurta, mutta se on lopahtanut viimeisen viiden vuoden aikana lähes olemattomiin. Se ei johdu laulaja Tarja Turusen erottamisesta, eikä ruotsitar Anette Olzonin valinnasta hänen paikalleen, vaan yleisestä kyllästymisestä koko bändiin.
Nightwish kärsii suuruudehullua tautia, mikä voi vielä koitua sen kohtaloksi. Jo 2004 ilmestynyt Once oli kalliilla hinnalla tehty levy, josta Dark Passion Play meni vielä pitemmälle. Uutta, pian ilmestyvää Imageraniumia en ole innokas edes kuulemaan. Nightwish on täysin mennettänyt rokkibändin idean, joka mielestäni on se, ettei studiossa hiota kuukausi tolkulla joka saakelin yksityiskohtaa ja vietetä siellä noin vuotta. Spontaanius ja tuoreus puuttuu tällöin täysin. Kun levy on tehty pro-toolsilla pienistä palasista kooten, ei siinä mielestäni ole enää oikein järjen hiventäkään.
Olzonin valinta Turusen tilalle paransi Nightwishin meininkiä. Bändin suurhankkeet, joihin kuuluu yhdessä uuden levyn kanssa tuleva elokuva, vievät sen joko tähtiin tai maan alle. Toki toivon menestystä, mutta Holopaisenkin olisi hyvä muistaa, ettei rokin tekemiseen tarvita miljoonia euroja ja satapäisiä juosiorkestereita. Nighwish on kumminkin lähtenyt leirinuotiopohjalta.
Nightwishin paras levy taitaa yhä olla 1998 ilmestynyt kakkoslevy Oceanborn. Power metallia sisältävä kiekko on Holopaisen 90-luvun taideteos. Sitä seurannut Wishmaster on jo hieman isommalla budjetilla tehty levy, jossa on nyky-Nightwishin piirteitä havaittavissa.
Wishmasterin ilmestyessä keväällä 2000 haastattelin helsinkiläisessä kapakassa Turusta ja Holopaista Sue-lehteen. Molemmat olivat erittäin kohteliaita ja ystävällisiä. Eivätpä he vielä voineet aavistaakaan, mitä tulevaisuus ja suursuosio tuovat tullessaan. Tapahtuman jälkeen näin heitä parin vuoden ajan sattumalta silloin tällöin. Molemmat muistivat aina hymyillä ja tervehtiä.
Pidän Tuomas Hopaista yhtenä Suomen parhaimpana säveltäjänä. Tästä esimerkkinä Sleeping Sun, joka on todella komea kappale. Biisistä on tehty 90-luvun lopulla alkuperäinen versio, mutta tämä 2005 julkaistu toimii ainakin videonsa puolesta paremmin.
Yksi suomalaisen rockin kummallisuuksista on turkulainen Pasi & Mysiini ja sitä seurannut Pasin Liiga. Näiden takana oli laulajakitaristi Pasi Raappana, jonka omalaatuinen ääni ja merkillinen tapa laulaa ei ehtinyt aueta suurelle yleisölle. Raappana kuoli kymmenisen vuotta sitten.
Baareissa viihtynyt ja boheemielämää viettänyt Raappana ehti 1980-luvun alkuvuosista lähtien levyttää muutaman lp-levyn ja lukuisia singlejä. Mies oli jossain välissä porvarillisissa hommissakin ainakin Turun Sanomien kirjapainossa, josta muutamat tuttavani hänet hyvin muistavat.
Keikalla taisin nähdä Pasin Liigan ainoastaan kolme kertaa. Mieleen jäivät saksankieliset välispiikit, kuten "danke schön" jokaisen kappaleen lopuksi. Tietääkseni Pasi ei eri kokoonpanojensa kanssa keikkaillut juurikaan ympäri Suomea, ellei sitten ihan 80-luvun alussa. Muuten mies bändeineen jäi paikalliseksi ihmeeksi.
Vaikka Pasi Raappanan musiikki oli alusta asti marginaalitavaraa, olisi hänen mahdollisesti tunnetuin biisinsä Tiukkaa penalii ainakin voinut soida laajemmaltikin radioaalloilla ja kotisoittimissa.
Hiljattain Youtubeen ilmestyi Airisto -niminen kappale, johon on aikoinaan tehty oikein musiikkivideokin. Ruissalon Kansapuistossa kuvattu pätkä on hyvä ajankuva vuodesta 1990.
Mikä lie videon syntytarina? Onko Turun kaupungilla ollut tarkoitus käyttää sitä matkailumainoksena? Rappana ei kumminkaan varsinaisesti ollut kovin hohdokas kaupunkimannekiini.
Onko sen takana Pasin tuttavat tai peräti fanit, jotka halusivat tehdä miehelle musiikkivideon? Tytöt rannalla vaikuttavat ainakin varta vasten mukaan pyydetyiltä, eivätkä tyypillisiltä Pasi-faneilta, joita saattaa vielä nykyäänkin löytää esimerkiksi turkulaisbaari Tinatuopista.
"Naantali (ruots.Nådendal) on kaupunkiSuomessa. Se sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu 18 889 ihmistäja sen pinta-ala on 688,01 km2, josta 4,07 km2 on vesistöjä. Väestötiheys on 60,64 asukasta/km2.
Naantalissa sijaitsee tasavallan presidentin kesäasunto Kultaranta. Kaupungin asukkaista suomenkielisiä on 97,6 % ja ruotsinkielisiä 1,7 %. Merimasku, Rymättylä ja Velkua liittyivät osaksi Naantalia vuoden 2009 alussa. Kaupungin nimi ja vaakuna säilyivät ennallaan, ja asukasluvuksi tuli vajaat 20 000." (Wikipedia)
Suomen kesäkaupunkien ykköskastiin kuuluva Naantali on kaunis paikka muinakin vuodenaikoina. Eräänä syyskuisena lauantaina siellä oli rauhallista. Kesän hulinat olivat enää muisto vain.
Naantali on takuuvarma paikka saada hyviä valokuvia. Tai katsojathan sen päättävät mikä on hyvä ja mikä ei. Tässä muutamia otoksia syyskuisesta Naantalista.
Turun paikallistelevisiokanava Turku TV:llä on jo vuosia pyörinyt Luonto Plus -ohjelma. Nimensä mukaisesti sen sisältö käsittelee luontoa - eläimiä ja kasveja. Ohjelman kuvauspaikat löytyvät Turusta ja lähiseudulta. Mietoinen taitaa olla kaukaisin paikka, jossa muistan tekijätiimin olleen.
Asiantuntijana ohjelmassa on Turun yliopiston eläinmuseon konservaattori Ari Karhilahti. Hänellä ei helpolla mene sormi suuhun, vaikka eteen tulisi millainen ötökkä tai kasvi tahansa. Karhilahdella näyttää olevan tuntumaa kaikkiin eläimiin ja kasveihin, joita näillä levysasteilla esiintyy. Mies on uskomaton tietolähde.
Toimittaja Ann-Mari Rannikon ja Karhilahden lounaismurteilla käytyä jutustelua on mukava seurata. Ohjelmaa ei ole liian teoreettinen tai vakava. Huumorintajuisten tekijöidensä ansiosta vartin mittainen lähetys tuntuu liian lyhyeltä.
En tiedä onko Luonto Plussaa tarjottu isoille tv-kanaville. TV2 esittää vähän vastaavantyyppisiä ohjelmia tai ainakin inserttejä useinkin. Tosin ei aivan näin hyvää ja mielenkiintoista. Tällaiselle luulisi olevan kysyntää laajemminkin.
