Villivuoren luontopolulla

Turun Sanomien mainiossa Luonto Plus-ohjelmassa oli hiljattain juttua Merimaskun Villivuoren luontopolusta. Itse paperilehteen moinen pääsi viime viikon lopulla ja Raisiosta käsin toimitettava Rannikkoseutukin oli asian noteeranut. 

Merimasku-Seura on kuluneen vuoden aikana ehostanut Villivuoren polun uuteen uskoon. Paikalla on ennen vanhaankin ollut jonkinlainen reitti ja opasteita, mutta ne ovat ajan saatossa kulahtaneet. Nyt sekä viitoitus että kuusikon halki raivattu polku huokuivat uutta.   

Villivuori on Merimaskussa Otavan saarella sijaitseva noin sadan hehtaarin kallioylänköalue, jonka korkein kohta on 60 metriä meren pinnan yläpuolella.  

Kallion laella on vuonna 1994 perustettu kymmenen hehtaarin luonnonsuojelualue, jossa on kaksi pronssikautista hautaröykkiötä. Aikojen saatossa niitä lienee joku siirrellyt, koska ainakin toisen muoto on levinnyt. 

Sunnuntaina 19. syyskuuta lähdin kahden työkaverini kanssa Merimaskuun. Villivuoren parkkialue löytyi helposti osoitteesta Koverintie 330 Naantali. 

Paikalla oli useita kaaroja. Ihmiset olivat liikkeellä luontopolku-uutisoinnin innoittamina. Mikäpä siinä, ilmakin oli ulkoiluun vallan mainio.  

Suuntaansa 1,2 kilometrin lenkille on vielä tänä syksynä tulossa infotauluja, joissa kerrotaan seudun linnuista, kasveista, arkeologiasta ja geologiasta. 

Merimaskun korkeimmalta kohdalta ei valitettavasti näy juuri muuta kuin puiden latvoja. Jostain välistä pilkistää sentään meri, maantie ja muutama talo. 

Villivuorelle nousu ei ole järin jyrkkä, mutta pitkä se ainakin on. Polku voi äkkiseltään tuntua turhan lyhyeltä, mutta etenkin lapsille tällainen reitti on varmasti juuri sopiva. Uskoisin vähän huonokuntoisemmankin selviävän urakasta, mikäli koivet ovat kunnossa. 

Merimaskun Kaasavuorella

Neljäs päivä toukokuuta suuntana oli Merimasku. Kuntaliitosten myötä pieni varsinaissuomalaiskunta on vuodesta 2009 kuulunut Naantaliin.

Merimaskussa on mukava käydä silloin tällöin. Jos ei muuten, niin vaikka syömässä herkulliset makkaraperunat Särkän Grillillä Särkänsalmen sillan kupeessa. 

Tällä kertaa herkut jäivät syömättä, koska tavoitteena oli päästä Kaasavuorelle. Moisesta ihmeestä kuulin vasta noin kuukausi pari sitten, jolloin eräs tuttuni oli kiivennyt sinne ja kokemastaan luontoelämyksestä hullaantuneena latasi kuvia Facebookiin. 

Auton jätimme hänen vinkkaamaansa paikkaan, osoitteeseen Iskolantie 199. Jatkoimme viereistä hiekkatietä jalan, auringon porottaessa kirkkaalta taivaalta. Mukana matkassa oli turkulainen kaverini Kimmo Lepa Lehto. 

Jonkun matkaa pikkutietä käveltyämme päädyimme maatalon pihapiiriin. Pellolla oli väkeä levittämässä harsoja varhaisperunaviljelmien päälle. 

Kyselin, että mahtaako Kaasavuori löytyä tämän tien päästä kuten on neuvottu. Ystävällinen maataloushenkilö kertoi, että vuorta kannattaa etsiä Merimaskun kirkon vierestä lähtevältä Kukolaistentieltä. Veikkasipa vielä osoitteeksi Kukolaistentie 400 jotain. Tämä osuikin lähes nappiin, liekö hän joskus ajanut postia kun noin hyvin tiesi?

Viljelijän kanssa jutellessani huomasin valtavan merikotkan liitelevän pellon yllä metsän rajassa. Teki mieli ruveta sitä kuvaamaan, mutta en kehdannut alkaa zoomailemaan kun oli jutustelu kesken. 

Autossa soi Scorpionsin 70-luvun kappaleista koottu Hot & Heavy-kokoelmalevy ajellessamme Merimaskun kirkon vierestä Kukolaistentielle. Speedy's Coming, He's A Woman She's A Man, Polar Nights ja muut helmet kuulostivat upeilta keväisiä maalaismaisemia katsellessa. 

Merimaskun kirkossakin olen kerran käynyt. Syksyllä 1986 siellä oli Risto-serkkuni häät. Mieleen jäi hieman erikoinen pappi, jonka nimen olen jo ajat sitten unohtanut. Kirkonmies lienee yhä legendaarinen hahmo noilla main. 

Kukolaistentie oli vastoin odotuksiani hyvinkin leveä ja kuopaton. Eräästä julkaisusta sai käsityksen, että se olisi kapea mökkitie, jossa ei mahdu ajelemaan kuin polkupyörällä. Noin viiden kilometrin matkalla oli sekä maalaistaloja että uudisrakennuksia, osa jopa mallia öky. 

Aivan Kaasavuoren liki olisi päässyt autolla ja saanut sen parkkiin tukkimatta väylää millään lailla, mutta katsoin parhaaksi jättää kaaran reilun kilometrin päähän paikkaan, jossa se ei varmasti ketään haitannut. 

Kävely Kaasavuoren juurelle halki saaristolaismaisemien oli sekä visuaalisesti hieno, että myös hikinen. Kuteita oli mukana vähän liikaa lämpötilaan nähden. 

Matkalla bongasimme muun muassa koiraspuolisen auroraperhosen, komean postilaatikkorivistön ja vanhan tuulimyllyn. 

Kaasavuori kohoaa merestä 55,4 metrin korkeuteen. Sitä on ennen muinoin käytetty vartiotulivuorena ja siellä on muinaisjäännöksiä. Yhdessä viereisen Munavuoren kanssa Kaasavuori saa valtakunnallisesti merkittävän kallioalueen suojelurajauksen. Kyseessä on luonnonarvoiltaan arvokas kallioalue. 

Kaasavuorelle ei mene yhtä varsinaista polkua, vaan metsikössä risteilee useitakin poluntapaisia tallaumia. Kuljimme ensin savista kärrypolkua pari sataa metriä. Kun metsikkö yläpuolella näytti kohoavan, ei muuta kuin suunta sinne. Ainuttakaan opaskylttiä en nähnyt missään. 

Pian vastaan tuli muinaishauta-alue, jonka takana oli isohko siirtolohkare. Koska en ole arkeologi, en osaa sanoa onko kyseessä rauta- tai pronssikautinen tapaus. Tämä saattaa olla jääkaudenkin tekosia, mutta Kaasavuorella pitäisi jossain kolkassa olla muinaishautoja. 

Hautaröykkiöiden jälkeen alkoi varsinainen kiipeäminen ylös vuorelle. Rinne oli todella jyrkkä, mutta näinkin iso mies suoriutui tehtävästä helpohkosti. En ruvennut etsimään loivempaa kohtaa, joten siitä vaan ylös. 

Aivan Kaasavuoren huipulle oli jo huomattavasti helpompaa kiivetä. Vuorelta avautuu komeat näkymät alapuolella olevalle Sannaistenlahdelle. Mökkirannoilla oli vielä hiljaista, vaikka muutama työkone valmiudessa olikin. 

Kallion laella on ollut kolmionmittaustorni, jonka kai joku on työntänyt kielekkeeltä alas. Voi se tietysti olla luonnonvoimienkin tekosia. Lahonnut rakennelma makaa nyt pari metriä alempana. 

Maisemametsuria olisin kaivannut. Muutama korkea ja lahonnut puu kumoon, niin johan näkyisi varsinaissuomalainen saaristo paremmin. 

Takaisin vuorelta tulin eri reittiä. Sammalten keskellä näkyi puhdas kalliopolku, jota pitkin ajattelin mennä alas. Näin myös tein, mutta loppumetreillä harkitsin kääntymistä takaisin. Mäkihän oli aivan helvetin jyrkkä, eikä minkäänlaista kädensijaa lähimaillakaan. Vanha kunnon persluisti auttoi tähän probleemaan ja kas kummaa, pian olinkin alhaalla tasamaalla yhtenä kappaleena. 

Merimaskun Kaasavuori on mielenkiintoinen saaristoluontokohde. Opaskylttejä ei ole, mutta etenemällä Kukolaistentietä tarpeeksi pitkälle, vuori löytyy varmasti. 

Röölän nuottasilakkamarkkinoilla

Huomasin viime viikolla Turun Sanomissa ilmoituksen, jonka mukaan Rymättylän Röölässä on lauantaina 3. maaliskuuta Perinteinen nuotanveto ja nuottasilakkamarkkinat. Siinäpä oiva päiväreissukohde.

Viisitoista vuotta sitten isäni Ilmo Jaramo ehdotti, että mitäs jos lähdetään käymään Röölän markkinoilla. Muistikuvani mukaan homma oli siihen aikaan huomattavasti pienimuotoisempaa. Nuottaakin vedettiin rannan tuntumassa. Nyt en nähnyt siitä vilaustakaan, missä lie kauempana merellä ollut.

Mukana matkassa olivat tällä kertaa Virpi Bee ja Harri Nato Leino, joka kertoi markkinoilla olevan "metrilakua ja haitarinsoittoa". Vähän epäilytti moinen, sillä vuonna 2003 en muista kumpaakaan nähneeni. Pakkastakin oli nyt lähemmäs 20 astetta, ainakin vielä aamutuimaan.

Oikeassa hän oli, nimittäin hyisestä ilmastosta huolimatta meno Röölässä oli melkein kuin kesämarkkinoilla. Kojua oli jos jonkinlaista ja metrilakuakin toki löytyi. Tarjolla oli muun muassa tuoresilakkaa, muikkua, grillimakkaraa, purkitettua silakkaa eri muodoissa, leivonnaisia ja paijattavia lampaita.

Rennon ja hyvin järjestetyn tapahtuman takana oli Rymättylä-Merimaskun Lions Club. Järjestysmiesliivien perusteella se näytti olevan aikamoinen ikämieskerho. Sama juttu varmasti monella muullakin paikkakunnalla. Vähän kuin hirviporukatkin, nuorisoa ei taida tällainen perinteinen touhu oikein kiinnostaa.

Röölän entinen sillitehdas on nykyään nimeltään Brinkhall Sparkling. Siellä valmistetaan viiniä. Tehtaassa oli avoimet ovet, joten piti tietysti käydä kurkkaamassa.

Katarina auringonkukkapellolla

Auringonkukkapelto on jostain syystä näky, joka miellyttää allekirjoittaneen silmää. Vaikka en mikään hortonomi olekaan, on keltaisia auringonkukkia aina mukava katsella.

Toteututin muistaakseni syksyllä 2007 ensimmäisen kerran kuvausidean, jossa oli nainen ja auringonkukkapelto. Homma tapahtui Turun Ruissalossa. Siihen aikaan siellä oli muutamana syksynä kookas viljelmä lähellä Turun Pursiseuran rantaa.

Sunnuntaiaamuna 4. syyskuuta auto suunnattiin kohti Merimaskua. Sain pari päivää aikaisemmin vinkin siellä sijaitsevasta auringonkukkapellosta. Mukaan lähti harrastajamalli Katarina, jonka kanssa olen kuvannut viitisen kertaa aiemminkin.

 Ajo-ohjeet paikalle olivat niin selkeät, ettei eksymisen vaaraa ollut. Lopulta selvisi, että peltoja olikin kaksi lähes vieräkkäin.