Savojärven kierroksella elokuun puolivälissä

Muutama päivä takaperin suuntana oli Kurjenrahkan kansallispuisto, joka sijaitsee Varsinais-Suomessa usean kunnan alueella. Turusta sinne hurauttaa autolla reilussa puolessa tunnissa.

Aikaisempina vuosina olen kiertänyt alueen suosituimman lenkin Savojärven kierroksen useinkin. Tänä vuonna ensimmäinen Savojärvi-kerta oli huhtikuun alussa lumien sulettua ja toinen nyt elokuun puolivälissä. Ehkä syksyllä ruska-aikaan taas.

Savojärven kierros on maisemallisesti todella hieno. Etenkin uudempi, kesällä 2012 avattu osuus, joka myötäilee pitkälti aivan järven rantaa. Vesistön toiselta puolelta löytyy lähinnä suota ja umpimetsikköä, joka ei välttämättä silmiä yhtälailla hivele.

Sitten viime näkemän reitille oli tullut jonkun verran muutoksia. Pitkospuita oli lisätty ryteikköön peittämään juuria suunnilleen niille kohdin, jossa on puna- vai oliko käpykaartilaisen hautamuistomerkki.

Aivan kierroksen loppupäähän, mikäli kiertää lenkin myötäpäivään, on levitetty noin sadan metrin verran soraa. Ikävähkö juuri- ja kivikoalusta on saanut peitteen, jossa on mukavampi kävellä ja nousta rinne ylös.

Pitkospuilla lämmittelivät pienet sisiliskot, jotka taisivat olla tämän kesän poikasia. Minikokoiset liskot näyttävät tosin kuvissa aika isoilta, mutta totuus oli aivan toinen. Myös perhosia oli pitkin poikin pitkospuita, tiedä sitten mihin se perustui. En ole ennen moista ilmiötä huomannut näin laajassa mittakaavassa.

Liekö koulujen alkaminen hiljentänyt Savojärven, kun parkkipaikalla oli alle kymmenen autoa ja reitilläkin näkyi ihmisiä vain kourallinen. Tästä syystä kapeilla pitkospuilla oli miellyttävämpi kulkea, eikä joutunut alvariinsa väistelemään vastaantulevia ihmisiä.

Lähes täydellisessä ulkoilukelissä tehty reilun kuuden kilometrin mittainen Savojärven kierros kellotti pienine kuvaustaukoineen noin kaksi tuntia.

Vuorokausi Maisaaressa

Maisaari on Turun kaupungin ulkoilusaari Naantalin Rymättylässä. Veneilijöiden suosiossa oleva 190 hehtaarin kokoinen saari on viralliselta nimeltään Iso-Maisaari, mutta kulkee kansan suussa Maisaarena.

Pitkulainen, peräti neljä kilometriä pitkä ja keskimäärin 500 metriä leveä Maisaari erottui taannoisella Gdanskin lennolla koneen ikkunasta selvästi. Tunnistin tiet ja rakennukset sen vähäisen hetken aikana, mitä kerkesin sitä katsella.

Vierasvenelaiturien lisäksi Maisaaressa on majoitustilaa useille kymmenille ihmisille, kaksi saunaa, kioski-ravintola, nuotiopaikkoja, vessat sekä uimaranta.

Tämänkertainen Maisaari-visiitti kehkeytyi kun kaverini Hyttinen kyseli elokuiseen viikonloppuun jotain ohjelmaa. Maisaari oli muutenkin ollut kesäsuunnitelmissani, joten eipä muuta kuin mökkivarausta kehiin ja asia olikin sitten sillä selvä.

Koska yhteysalus Isla liikennöi valitettavan huonosti Maisaareen, eikä sinne ikävä kyllä pääse suoraan Turusta, piti kysyä avuksi saaren ystävällistä henkilökuntaa. He hoitivatkin venekuljetukset Rymättylän Röölästä esimerkillisesti.

Majoituksenamme oli Anttolan aitta. Se on sopivan syrjässä, mutta kumminkin lähellä päärakennusta, vesipistettä ja vessoja. En ollut aitassa ennen yöpynytkään. Jääkaappeineen ja terasseineen se osoittautui hyväksi ja tarpeeksi tilavaksi kolmelle isolle äijällekin.

Maisaaressa on yleensä ollut tapana kierrellä luontopolkuja ja metsäautoteitä pitkin Varvin tilalle, joka on autiotalo saaren pohjoispäässä. Tällä kertaa luonnossa liikkuminen jäi uudella näköalapaikalla käyntiin. Ajatuksena oli sunnuntaina aamupäivällä käväistä autiotilalla, mutta silloin tuli vettä kuin ämpäristä kaadettuna.

Reitti uudelle näköalapaikalle oli erittäin selvin kyltein ja maastomerkein merkitty. Itse kalliolla olisi joko tarvittu maisemametsuria tai sitten korkeampi torni, mutta ainakin pelkkänä luontopolkuna tuo on mainio.

Kuva: Mika Sundell

Maisaaren kioski-ravintolassa on tänä kesänä saanut nauttia alkoholitoisia virvokkeita. Ja kyllähän niitä nautittiinkin. Myös savulohikeitto oli erinomaista.

Vuorokauden reissun kruunasi kosteat löylyt Maisasaunassa. Rantasaunasta pääsee pulahtamaan suoraan mereen.

Kuva: Mika Sundell

Maisaaressa ollut kolme kesää nykyinen yrittäjä Patrik vaimonsa Souvanethongin kanssa. Apulaisineen he ovat saaneet paljon uudistusta ja kaikenlaista akviteettia alueelle. Kun vielä Turun kaupunki ymmärtäisi järjestää Maisaaren liikennöinin kuntoon, pääsisivät veneettömätkin helpommin komeaan saareen.

Kuva: Mika Sundell

Kolkannokka 12. elokuuta

Turun Ruissalon saari on lähikuukausina jäänyt hieman vähemmälle käymiselle, koska kesällä on paljon valinnanvaraa mennä muuallekin. Eilen kumminkin vakiolenkkini saaren päässä Kolkannokassa oli taas ajankohtainen.

Kaupungista lähtiessäni ei mielestäni tuullut nimeksikään, mutta Saaronniemen parkkipaikalla kävikin jo aikamoinen bofori.

Ilmeisesti juuri maanantaisin Saaronniemessä ja Kolkannokassa kokoontuvat lähiseudun purjeliitäjät. En tosin tarkkaan tiedä mikä tuon vehkeen ja lajin nimi mahtaa olla, ei ainakaan purjelento. Eilen heillä kävi hyvä mäihä, sillä tuuli tosiaan oli lajiin sopiva.

Aivan saaren kärjessä oli joku ahkeroinut kivistä komeita patsaita. Ehkä ne saavat olla siinä päivän tai pari rauhassa, kunnes joku älypää ne kaataa. Näin on käynyt usein ennenkin. En tosin ole aikaisemmin nähnyt rannalla näin montaa kivimuodostelmaa.

Venereissu Ahvensaareen

Kesälomani starttasi heinäkuun viimeisenä viikonloppuna vauhdikkaasti, kun pääsin vihdoin viimein käymään Ahvensaaressa. Olin odottanut sitä vuosia.

Ahvensaari on entinen kaivossaari, joka sijaitsee Nauvossa. Nauvo puolestaan kuuluu kuntaliitosten jälkeen nykyään Paraisiin.

Saareen pääsisi yhteysaluksellakin, mutta venekyyti järjestyi tutun kautta Vepsän saaresta käsin. Päivä sattui olemaan kuluvan kesän kaunein - meri lähes rasvatyyni ja ilman lämpötila yli kolmekymmentä. Vaikka en erityisemmin ole helteen ystävä, oli keli kuin veneilyä varten tehty.

Ahvensaareen ajelu Vepsästä käsin kesti Paavolan Janin viisimetrisellä moottoriveneellä reilun tunnin. Matkalla ohitettiin erään tuttuni kesäpaikka Rymättylässä niin läheltä, että oli pakko poiketa tervehtimään, kun hän sattui sopivasti istumaan rannassa.

Jotenkin olin siinä kuvitelmassa, ettei Ahvensaaressa juuri ketään käy kun se on niin korvessakin. Olin täysin väärässä. Näimme kymmenittäin ihmisiä. Ilmeisesti louhosjärvi houkuttelee uimareita kaukaakin.

Minkäänlaista laituria tai palveluja saarella ei ole, ei ainakaan vanhan louhosalueen rannoilla. Paatteja oli kumminkin paljon ja Ahvensaari näyttää olevan veneilijöiden keskuudessa suosittu.

Saaresta löydettiin kalkkikiviesiintymä 1700-luvulla. Kaivostoiminta aloitettiin 1800-luvulla ja 1930-luvulla Paraisten Kalkkivuori Oy osti paikan. Tuolloin louhinta laajeni myös merenlahden toiselle puolelle, jossa on nykyään valtava avolouhosjärvi.

Kaivostoiminta lopetettiin 1950-luvulla. Siitä on jäljellä kaksi valtavaa tiilistä polttouunia ja rakennusten raunioita. Näkyvimpänä avolouhosjärvi ja Suomen oloissa varmaan ainutlaatuinen luolasto.

Luolastoon on pääsy kielletty. Rähjäinen aita oli parhaat päivänsä nähnyt, ovikin houkuttelevasti auki. Jokainen kuitenkin liikkuu omalla vastuullaan, eikä tämän blogijutun tarkoitus missään nimessä ole yllyttää ihmisiä menemään luoliin.

Hellepäivää pakoon luolastoon oli tullut joukko lampaita. Ne eivät liikahtaneet mihinkään, vaikka kävelimme aivan vierestä.

Luolajärvi on 30-40 metriä syvä ja siinä näytti olevan rapuja. Todella erikoinen paikka. Vielä merkillisempi kuin mitä olin kuvista päätellyt.

Ahvensaaren reissu on ollut yksi kuluvan kesän ehdottomista kohokohdista. Yksityisveneen kyytiin pääsee luvattoman harvoin, joten tällainen oli ehdotonta herkkua.