Kolkannokka 11. elokuuta

Turun Ruissalon Kolkannokka oli torstaina 11. elokuuta kovin hiljainen. Ehkä koulujen alkaminen ja kesälomien loppuminen aiheutti moisen. Korona-aikana valtavan suosituksi ulkoilualueeksi muodostunut Kolkannokka näytti nyt kaikessa hiljaisuudessaan oudolta. 

Harmittomista kivilatomuksista hermostuneita mummojakaan ei näkynyt ainuttakaan. Vuosi sittenhän olin lentää perseelleni lukiessani Facebookin Ruissalon ystävät-ryhmästä kuinka muutama rouva kehua retosteli sillä, että heille oli oikein kunnia-asia kaataa suurella vaivalla rantaan tehtyjä kivilatomuksia. Ne kun eivät kuulemma "kuulu Suomen luontoon". Sukkapuikon heiluttaminen keinutuolissa olisi varmasti parempi vaihtoehto. 

Vepsän luontoa elokuun alussa

Elokuun alkupuolella Vepsän saarella Turun Airistolla eletään jo vahvasti loppukesää. 

Lauantaina 6. elokuuta oli armoton tuuli ja merenkäynti. Vepsästä ei tahtonut löytyä rauhallista soppea kirveelläkään. Lopulta sellaiseksi osoittautui saaren itäpuolella olevan kesäteatterin katsomo. Siellä ei tukka heilunut tai lahje lepattanut. Kesänkauden viimeinen teatteriesitys nähtiin sunnuntaina 31. heinäkuuta, joten seurueemme sai istuskella penkeillä kaikessa rauhassa.

Illalla kävin saunomassa ja uimassa. Täytyy sanoa, että oli melko extremeä pulikoida sellaisessa aallokossa. Viimeksi joskus 80-luvulla olen kokenut saman Kustavin Klipunkarissa. 

Tiistaina 9. elokuuta Vepsässä käydessäni hämmästyin vuokramökkien tyhjyyttä. Varauslistaa selatessa huomasin, että vapaana oli peräti yhdeksän mökkiä. 

Vielä viime viikolla näytti niin täydeltä, ettei itselleni jäänyt lauantaiksi kuin maisemarajoitteinen mökki numero 4. Mikäli tykkää katsella katajapuskia ja terveleppiä omalta terassiltaan, on se siihen tarkoitukseen vallan mainio, mutta jos haluaa nauttia auringosta ja merinäköalasta, ollaan silloin väärällä mökillä. 

Vepsän maisemista ei voi saada tarpeekseen. Tiistaina kiertelin saarta laajalla otannalla ja kamera lauloi. Ilmakin oli kuin morsian!

Turkulaisrouvia maan povessa

Osallistuin alkuviikosta Turun Matkailuoppaiden järjestämälle kävelykierrokselle Turun hautausmaalla. Aiheena oli "Arvon turkulaisrouvia maan povessa". 

Matkailuoppaiden opastuskierros sattui kerrankin sopimaan päiväohjelmaani, kun yleensä olen ollut joko töissä tai on ollut jotain muuta menoa. 

Hautausmaalla vetäjänä toimi Airi Forssell. Hän on ilmeisen kokenut opas ja vajaa kaksituntinen kuluikin nopeasti kuunnellessa juttuja edesmenneistä turkulaisnaisista, jotka olivat sarallaan uranuurtajia. 

Kierroksella käsiteltävistä rouvista en tiennyt ennestään kuin Irja Ketosen (1921-1988), joka oli vuorineuvos ja Turun Sanomien pääjohtaja sekä kirjailija Anni Polvan (1915-2003). Hänkin paljastui hautakiven perusteella Polvianderiksi. 

Minulle tuntemattomia suuruuksia olivat esimerkiksi Turun Vanun perustaja ja toimitusjohtaja Aline Grönberg (1871-1950), tähtitieteilijä ja professori Liisi Oterma (1915-2001) sekä viulutaiteilija Kerttu Wanne (1905-1963). 

Turun hautausmaan koko on 59 hehtaaria ja siellä on noin 45 000 hautaa. Kierroksella pysähdyttiin arkkitehti Erik Bryggmanin 1930-luvulla suunnitteleman Ylösnousemuskappelin edustalla. Isovanhempieni hauta on melko lähellä sitä. 

Jimbo's Garage

Jimbo's Garage-musiikkialbumin takana on paimiolainen rumpali Jimbo Mäkeläinen, joka tunnetaan parhaiten 80-luvulla toimineesta legendaarisesta turkulaisesta Ironcross-hevibändistä. 

Mäkeläinen työsti levyä pikku hiljaa vuosikaudet. Alkukesästä se vihdoin julkaistiin kotimaisen Inverse Recordsin kautta. 

Levyn musiikki on vahvasti 80-luvun hard rockia ja heviä. Samalla myös ysäriheviä, sillä osa kappaleista on perua Mäkeläisen 90-luvun alun bändin Wardancen tuotannosta. Wardance oli turkulaisyhtye, jossa lauloi edesmennyt PJ Rautiainen ja kitaraa soitti Kari Riihimäki. 

Satuin aikoinaan videokuvaamaan kahta Wardancen keikkaa. Kävin kerran yhtyeen treenikämpälläkin Piikkiössä. Orkesterin musiikki olisi näinä päivinä hyvinkin relevanttia, mutta vuosina 1993-94 Nirvanan, Pearl Jamin ja muiden grungebändien hallitessa yleistä musiikkimakua, oli yhtye ikävästi väärässä ajassa. 

Sittemmin monessa mukana ollut Kari Riihimäki hoitelee mallikkaasti kitarat tälläkin julkaisulla. Levyllä on käytetty osia Mäkeläisen Wardancelle säveltämistä biiseistä. Hienoa, että lopulta nekin saatiin tallennettua.  

Useimmissa kappaleissa laulaa Taage Laiho (Kilpi, Altaria, Hevinkelium). Myös Maya Liittokiven (Super Trouper, Deathlike Silence, Loretta Problem) ääntä kuullaan. Mayahan oli jo 90-luvulla Wardancessa taustalaulajana. Kolmantena vokalistina on 80-luvun puolivälistä asti suomalaisissa hevibändeissä äänijänteitään kurittanut Peter James Goodman (Stud, Virtuocity, Conquest).

Levystä saattaa aluksi saada vähän sillisalaattimaisen vaikutelman, mutta kokonaisuus toimii silti. Lionel Ritchie-laina Hello ei sekään erityisesti erotu Mäkeläisen omien biisien joukosta. Sen verran vahvaa materiaalia levyllä on.

Liejukanaperhe lammella

Turun Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa oli viime kesänä liejukana ulkopuutarhan lummelammikossa. Tai saattoi olla useampikin, mutta ainakaan minä en nähnyt tai kuullut kuin yhdestä yksilöstä. 

Nyt tilanne on muuttunut, sillä alueella majailee kokonainen liejukanaperhe. Poikasia on viisi. Kävin tänään katsomassa miltä lintusten onni näyttää. 

Liejukana (Gallinula chloropus) on rantakanojen heimoon kuuluva laji. Sillä on musta höyhenpeite ja ruskea selkä, valkea pyrstön alapuoli ja pitkittäisjuova kyljessä, punainen nokka ja nokan tyvi. Linnun pituus on 28-40 cm, siipien kärkiväli 50-55 cm, paino 170-490 cm. 

Liejukanan elinympäristöä ovat rehevöityneet matalat vedet ja jätevedenpuhdistamot. Suomessa niitä pesii noin sata paria. Munia tulee 2-10 kappaletta. Poikaset oppivat lentämään noin seitsemän viikon ikäisinä. 

Löysin kasvitieteellisen liejukanat helposti kaverin vinkin ansiosta. Tosin melkein heti linnut havaittuani ne vaihtoivat lammikkoa, josta niillä ei enää ollutkaan kiire pois. 

Vikkelät poikaset ja emolinnutkin ovat aika vaikeita kuvattavia. Etenkään poikaset eivät pysy lainkaan paikoillaan. Kohtalaisia kuvia kumminkin sain lintuja tovin seurattuani. 

Iltahetki Maanpään Kaasavuorella

Turun Hirvensalon Maanpäässä sijaitsee komea näköalakallio, Kaasavuori. Kuulin paikasta vasta viitisen vuotta sitten, vaikka olin tietämättäni tuijottanut sitä vuosikausia Vepsän saarireissuilla käydessäni. Vesibussi nimittäin ajelee reitillään vuoren ohi.

Hirvensalo on tunnettu siitä, että siellä asuu Turun rikkain väestö. Kaasavuorella käydessä ei silti tarvitse olla porho, jääkiekkoilija tai yritysjohtaja, koska melkein suoraan kohteen viereen pääsee kaupungin bussilla numero 53. 

Linja-auton päätepysäkin vierestä lähtee polku metsään, joka muutaman sadan metrin jälkeen päättyy näköalakalliolle. Lähtöpistettä lukuun ottamatta polkua ei ole merkitty mitenkään. Eksymisen vaaraa ei silti juurikaan ole. 

Korona-aika on tehnyt tästäkin luontokohteesta kiinnostavan. Sitten edellisen vierailuni vuosi sitten, on bussin kääntöpaikan viereen tehty pieni parkkipaikka. Siihen mahtuu kolme autoa. Joku neropatti tosin oli keplotellut kärrynsä vinottain neljänneksi. 

Isohkon postilaatikkorivistön perään mahtuu siihenkin kolme autoa. Kuinka ollakaan, nekin oli nyt valloitettu. 

Odottelin vinoparkissa puolisen tuntia, kunnes metsästä saapasteli ensimmäiset ihmiset. He olivat ikävä kyllä liikkeellä polkupyörillä. Ajattelin, että kun tänne asti on tultu, niin en viitsi luovuttakaan. 

Seuraavana vuorossa oli reippaan oloinen keski-ikäinen mies. Hän oli jo menossa autoon, mutta hetken takaluukkuun nojattuaan lähtikin kävelemään kaupungin suuntaan. Odotteluni kuumassa autossa jatkui hyttysten seurassa. 

Lopulta, noin 45 minuutin jälkeen paikalle pelmahti uhkeasti varusteltu blondi, joka kurvaili kaaransa pois ja minä huokaisin helpotuksesta parkkipaikan vapauduttua.   

Kaasavuorelta aukeaa huikeat näköalat Airiston merialueelle. Lyhyehkö polkukin on hieno väkkäröine saaristolaismäntyineen. 

Tiedä sitten minne kaikki ihmiset olivat piiloutuneet kauniina heinäkuisena iltana. Kalliolla ei ollut kuin kaksi nuorta naista piknikillä. 

Tytöt olivat ainakin omien sanojensa mukaan autuaan tietämättömiä parkkipaikkaongelmista. Ihmettelin mielessäni miten niin voi olla, koska jouduin jonottamaan kolme varttia tänne päästäkseni. 

Zoomaillessani merelle osoitin heille suunnan, josta viime keväänä löytyi vuonna 1994 kadonneen lakimiehen ruumis 44 metrin syvyydestä. Huomasin tosin pian, etteivät juttuni kiinnostaneet paskan vertaa.

Ajatellessani kohtalotovereitani kiroamassa bussipysäkillä minne autonsa voisi jättää, en kupannut vuorella yhtään sen enempää kuin oli tarve vaati, vaan lähdin tekemään tilaa muille.