Jailbreakin heviklassikot

Turkulainen Jailbreak soittaa heavy- ja hard rock -klassikoita 1970, -80 ja 90-luvuilta. Bändillä on riittänyt mukavasti keikkaa sekä Turun ympäristössä että hiukan kauempanakin.

Näin orkesterin ensimmäisen kerran varsinaisen leipäpuunsa eli hevicovereitten kimpussa vasta viime lauantaina. Yleensä aina on ollut joku este keikalle pääsylle. Nyt se onnistui vaivattomasti Virkkusen Sarin 40-vuotissyntymäpäivillä Rientävän urheilutalossa Turussa.

Bändi tuli tosin jo kerran aikaisemminkin koettua Turun Klubilla helmikuussa 2011, jolloin se soitti setillisen Thin Lizzyn tuotantoa. Oululaisen Ghost Machinery oli tuolloin pääesiintyjänä. Tuotakin ohjelmistoa kannattaisi ehkä kierrättää useammin - kiinnostusta varmasti löytyisi.

Jailbreak Thin Lizzy -setin kimpussa Turun Klubilla 12.2.2011.


Jailbreakin miehistö on monessa liemessä keitetty. Osa kavereista on soitellut yhdessä jo 80-luvun puolivälin tienoilla Poltergeist- ja Law -nimisissä orkestereissa. Taustalta löytyy myös niin tanssi-, proge- kuin thrashmetallibändejä.

Tuttujen ja turvallisten, osin jopa  puhkisoittettujen biisistandardien joukossa oli pari yllättävää valintaa. Ainakaan Soundgarden -laulaja Chris Cornellin esittämää ja James Bond -elokuvasta tuttua You Know My Namea en osannut odottaa. Samoin Billy Idolin Rebel Yell ei sekään äkkiseltään kuulostanut sopivan joukkoon, mutta keikalla molemmat sulautuivat hienosti settiin.

Alan harrastajille moinen setti on hiukan kaksipiippuinen hommeli. Kun on kuullut samoja biisejä vuosikymmeniä, satojakin kertoja, kaipaisi enemmän mielikuvitusta kappalevalintoihin. Toisaalta sitten taas syntymäpäivien tapaisissa tilaisuuksissa kyseiset biisit uppoavat yleisöön kuin veitsi voihin.

Lähes sataprosenttisella varmuudella uskallan sanoa, ettei juhlayleisössä ollut lisäkseni kuin yksi henkilö, jolle kappaleet ovat yhtä tuttuja kuin allekirjoittaneelle, joten yleisesti ottaen linja kappalevalinnoissa oli varmasti oikea.

Jailbreakin hemmot lämmittelevät ennen keikkaa.


Rientävän salissa on järjetön kaiku. Pelkästään puheensorinasta tekisi mieli pistää tulpat korviin. Kaltaiselleni tinnituksesta ja ääniyliherkkyydestä kärsivälle henkilölle paikka on kiusallinen. Vaatii useamman drinkin, että pystyy olemaan suhteellisen normaalisti. Sarin syntymäpäivillä se kyllä onnistui helposti, koska juomapuoli pelasi todella esimerkillisesti.

Jailbreakin keikka oli täysiverinen rockshow. Bändin panostus iltaan oli kaikinpuolin kunnossa valoja myöten. Yhtye soitti tiukasti yhteen ja soundit olivat hyvät. Salin kehno akustiikka ei haitannut menoa ainakaan minun korviini lainkaan. Ilmeisesti miksaaja-Samuli sai säädettyä hanikat kohdilleen.

Lavalla, tai tarkemmin lattialla, oli kerrankin tilaa liikkua toisin kuin baarikeikoilla, jolloin esiintymistilaan mahtuu yleensä vain pelkät rummut. Laulaja Michael Henneken on hyvä esiintyjä ja sopii hienosti bändin keulille.

Täytyy yrittää päästä Jailbreakin keikoille vähän useamminkin!

Ruskon kivi

Ruskon kirkko.

"Luolamiesreissun" päätteeksi päätimme poiketa Ruskolla. Tampereelta Turkuun tullessa sinne kun ei ole moottoritieltä matka eikä mikään.

Harri Leinon kanssa tuli puhetta ruskolaismetsässä olevasta siirtolohkareesta, jonka kyljessä epäillään olevan vanha maalaus. Luolamaalauskiveä ei tällä kertaa löytynyt. Uutta asutusta oli parissa vuodessa tullut niin paljon, etten enää muistanut mikä tienhaara johti oikealle metsäautotielle.

Siirtolohkareen alle mahtuu vaikka sateensuojaan vaikka kokonainen koululuokka. (Kuva: Harri Leino)

Leino puolestaan tiesi toisen kiven, jonka alle kuulemma on mahtunut kokonainen koululuokka ruskolaismukuloita. Perille pääsee yksityistiekyltillä merkittyä hiekkatietä, joka lähtee läheltä Ruskon S-Marketia.

Eräs lähitalon asukas ei selvästikään ollut innostunut juttelemaan kanssamme. Hän ei muka tiennyt kiven nimeä, vaikka asuu melkein kiven takana. Aivan saletisti tällaisella möhkäleellä on joku nimi, jonka paikalliset asukkaat tuntevat. Ilmeisesti naapurin setää harmitti moiset nurkissa ramppaavat urpot.

Siirtolohkareen toisella puolella on varsinainen kromosomimänty. Puu on kasvanut kieroutuneesti pitkin lohkaretta ja on todella kummallisen näköinen. Latvastaan se on monihaarainen. Luonnonoikku on näkemisen arvoinen siinä missä itse kivikin.

Lähiaikoina olisi tarkoitus käydä "Ruskon lohkareella" alan asiantuntijan kanssa. Hän tuntee tien perille, vaikka muutama uusi talo olisikin ilmestynyt lähistölle maisemaa peittämään. Todennäköisesti hän haluaa nähdä myös tämän paikan.

Muutama muunlainen kuva Ruskon aurinkoisesta alkuillasta:

Luolamiehenä Lempäälässä osa 2

Pirunlinna on Lempäälän Kuljussa Paistinkulmalla sijaitseva muinaislinna, joka on peräisin luultavasti merovingiajan lopulta (noin 800 jaa). Linna sijaitsee alavan suomaan keskellä louhikkoisella kukkulalla, jonka pohjoisrinne muodostuu jyrkästä luonnonkalliosta. Muuten vuoren rinteet ovat loivempia ja näihin kohtiin on rakennettu vuoren lakea kiertävä kaarenmuotoinen yli 100 metriä pitkä kivivalli. Vielä noin 100 vuotta sitten kivivalli oli miehen korkuinen, mutta nykyisin se on matalampi, koska siitä on aikojen kuluessa vieritetty pois kiviä. Vallissa on etelän, idän ja lännen suunnalla portit. Eteläportti on vain yksinkertainen aukko vallissa, itäportilla vallien päät kääntyvät ulospäin ja länsiportilla vallin kummallakin puolella on alun perin ollut käytävä.

 

Pirunlinnan laen koilliskulmassa vuoren pohjoisjyrkänteellä sijaitsee 2–3 metriä pitkä ja leveä Pirunkirkoksi tai Pirunpesäksi kutsuttu kallioluola josta on löydetty kivikaudelta peräisin olevia piikivisiä nuolenkärkiä. Luolassa on sen perusteella päätelty asutun kivikaudella. Vuoren itäpäässä oli vielä 1750-luvulla kaivo ja myös linnavuoren pohjoispuolella sijaitseva Linnajärvi ulottui aikoinaan ennen järven pinnan laskua vuoren juurelle saakka. Pirunlinnan alueella on tehty tutkimuksia vuosina 1929 ja 1935–1936.

 

Kun Pirunlinnan alkuperäinen käyttötarkoitus unohtui alettiin sitä kansan keskuudessa pitää pirujen rakentamana ja heidän asuinpaikkanaan. Tämän perusteella myös linnavuori ja vuorella oleva luola saivat nimensä. Joidenkin tulkintojen mukaan Kuljun Pirunlinna on ollut osa muinaista linnaketjua, jonka keskuspaikkana oli Sääksmäen Rapolan linna. Muita oletetun ketjun muinaislinnoja olivat Siuron Linnavuori, Vesilahden Valkkisten, HattulanTenholan, Aulangon, Vanajan Linnanpään ja Mantereenlinnan sekä Janakkalan Hakoisten ja Unikkolinnan vuoret. (Wikipedia)

 

 

Ideaparkissa syöty lounas ei kauan ehtinyt mahassa muhia, kun jo oli seuraavan kohteen vuoro. Kyseessä oli Pirunlinna, joka on alan piireissä legendaarisessa maineessa. Tai näin ainakin olen käsittänyt. Tuttu arkeologikin hehkutti paikkaa puhelimessa, vaikka joutui tunnustamaan, ettei hän ole siellä vielä itse ehtinyt käymään.

Pirunlinna sijaitsee erittäin hankalassa maastossa. Pieneltä metsätieltä sinne on linnuntietä matkaa ehkä puolisen kilometriä, mutta maa jalkojen alla kuin suoraan helvetistä. Muhkuraisia kiviä, ojia, risukkoa, kaatuneita puita ja kaikkea mahdollista, mikä haittaa kävelyä. Sellaisessa ympäristössä saa olla varsin tarkkana, ettei kompuroi. Kun vielä maa oli märkää syyssateiden jäljiltä, oli syytä talsia varovaisesti. 

Harri Nato Leino löysi Pirunlinnan suhteellisen helposti. Minkäänlaisia opasteita ei näkynyt missään, mutta laaja hakkuuaukea ei ananut montaa vaihtioehtoa paikan sijainnille. Sankan metsikön keskellä häämötti jotain isoa, jonka oli pakko olla etsimämme paikka. 

Perin merkillistä, ettei tällaista muinaiskohdetta ole mihinkään kyltteihin merkitty. Luulisi retkeilijöiden olevan kiinnostunut paikasta. Maasto Pirunlinnan ympäristössä on tosiaan niin hankalaa, ettei tuonne ehkä kannata turvallisuussyistä yksin lähteä palloilemaan. 

 

 

Pirunlinnan kivivallia.

 

Yleiskuvia Pirunlinnasta oli lähes mahdotonta saada. Alue on sen verran laaja ja metsikön peitossa. Myöskään korkeuseroja en saanut kunnolla kameralla tallennettua. Kuvissani paikka näyttääkin melko vaatimattomalta todellisuuteen verrattuna. 

Ihmeteltyä aikamme Pirunlinnan laella, ryhtyi Leino etsimään luolaa. Valitettavasti se löytyi vaikeamman kautta ja jäi siksi minulta käymättä. Olin jo laskeutunut takaisin vuoren alle, kun Leino löysi etsimänsä. Helpoin paikka kiivetä takaisin ylös löytyi sekin ja saimme näköyhteyden toisiimme. Leino huuteli luola-aukon suulla.

Ajattelin, että jos ähellän jyrkkää rinnettä ylös, joko liukastun ja kaadun, mutta joka tapauksessa perille päästyäni olen kuin uitettu koira. Nimittäin hiestä märkä. Jäi siis luola allekirjoittaneelta käymättä. 

Jos tuolla joskus uudestaan käyn, niin ainakin silloin tiedän, että luolaan pääsee helpommallakin. Tällaisella kelillä tottumattoman ei kannatanut leikkiä terveydellään. 

 

 

Pirunlinnan luola sijaistee jyrkän vuorenrinteen laella. 

 

Koko Pirunlinnan lähistöllä olomme ajan oli sateen uhka. Taivas ei kumminkaan revennyt. Hyvä niin, sillä tuskin mikään olisi ollut vittumaisempaa kuin rämpiä sateessa moisessa maastossa. En edes muista koska olen noin hankalassa paikassa liikkunut. 

Päivä oli oikein mielenkiintoinen. Tuli nähtyä uusia maisemia ja mielenkiintoisia paikkoja. Muutama hirvikärpänen tarttui mukaan Pirunlinnasta, mutta eipä niistäkään suurta haittaa ollut. 

 

 

Harri Leino Pirunlinnan laella.

 

 

 

Vares ja Pimeyden tango

Uusin Vares -elokuva Pimeyden tango pyörii parhaillaan elokuvateattereissa. Kirjailija Reijo Mäen kehittämästä hahmosta on jo tehty kahdeksan elokuvaa.

Viime tiistaina Finnkinolla oli tarjouspäivä, jolloin elokuviin pääsi kuudella eurolla. Moinen tarjoushan oli käytettävä hyväksi kun se kerran muuten päiväohjelmaan sopi.

Turun Kinopalatsin Sali 2 oli ehkä 30 prosenttisesti täynnä kello 20:50 alkaneessa näytöksessä. Odotin hieman enemmän väkeä, mutta olipa sitä tuossakin jo aikamoinen liuta. Salihan on valtavan kokoinen, taitaa kolmisen sataa katsojaa mahtua. Laskinkin sen kerran joutessani kun ruudulla pyöri joku paskaleffa, mutten enää muista lukua tarkalleen. Kolme sataa voi heittää suuntaan jos toiseen.

Pimeyden tango oli viimeinen kuudesta samaan aikaan filmatusta Vareksesta. Kesällä ja alkusyksyllä 2010 kuvatut leffat on tämänpäiväisen uutisen mukaan myyty useaan eri maahan. Tuottaja Markus Selin oli ollut ihmeissään kun "pohjoismainen dekkari" kiinnostaa maailmalla. Hyvähän se vaan on, jos näin on. Tulee samalla Turkukin tutuksi Ahmedeille ja Williameille.

Yksityisetsivä Jussi Varesta näyttelevä Antti Reini.

Kaksi ensimmäistä Varesta olivat melko kehnoja. Ne, jotka eivät kuulu tähän kuuden elokuvan ryppääseen. Etenkin ihan ensimmäinen suorastaan ala-arvoinen. Petrausta on sittemmin tapahtunut valtavasti. Varsinkin Kaidan tien kulkijat oli jo todella hyvä. Edellinen Uhkapelimerkkikin mainio. Niihin verrattuna Pimeyden tango jää pahasti jalkoihin. Kumminkin se on katsomisen arvoinen.

Uusin Vares on yleisilmeeltään sekava, jollei tiedä etukäteen yksityisetsivän kaveruussihteita ja taustaa. Ja vaikka olisi katsonut aikaisemmat elokuvatkin, on välillä oikein miettivä kuka helvetti se Ruuhio taas olikaan. Kertojan ääni ei liioin auta. Itsenäisenä elokuvana se oikein toimi, mutta on kuuden leffan sarjassa varmasti paikallaan.

Veikko Hopea ja venäläinen lemmittynsä.

Antti Reinin tähdittämien Varesten tapaan elokuvassa valtavasti kävelyä ja ulkomiljöötä. Turkua näytetään edestä, takaa ja ilmasta. Aivan yhtä paljon tarinankerronnan kannalta turhaa ramppaamista pitkin katuja ja kujia ei tässä elokuvassa onneksi ole kuin vaikkapa Uhkapelimerkissä.

Pimeyden tangossa murhattua tangolaulaja Harry Koivikkoa näyttelee Jani Muurinen, joka myös Helge Kontiona tunnetaan. Mies on suomalaisen grindcoren ja death metallin pioneeri alunperin naantalilaisesta Xysma -yhtyeestä. Muurinen sopii pieneen, mutta tärkeään rooliinsa hienosti.

Muutama muukin tuttu vilahtaa pikkuosissa. Tatuointiliikettä Turun Aninkaistenkadulla pyörittävä Henri Laine on vankilakundin roolissa. Häneltä Jussin Lammen näyttelemä korsto Veikko Hopea varastaa moottoripyörän ja lähtee Turkuun kostamaan Varekselle.

Veikko Hopea matkalla Turkuun.

Turun kovimpiin julkkiksiin kuuluva Lola Wallinkoski näkyy myös laulajan roolissa. Hän ei osaa näytellä pätkääkään, mutta ei silti onnistu pilaamaan elokuvaa. Asuminen Aurajoessa laivassa ei myöskään lyö leiville, mutta ehkä maisemaan tottumattomalle katsojalle se on kova juttu.

Hämeenkadulla sijaisteva ravintola-keikkapaikka Kåren tekee elokuvassa Majatalo Satumaan virkaa. Siellä tangolaulaja Koivikko murhataan.

Matkalla elokuvateatterista kotiin kuljin Kårenin ohi. Kotvan kuluttua ohitin Uuden Apteekin, joka on Vareksen kantabaari. Outo fiilis, kun hetkeä aiemmin paikat näkyivät valkokankaalla.

Luolamiehenä Lempäälässä osa 1

Lauantaina 6. lokakuuta piti lähteä Rauman edustalle Kylmäpihlajan majakalle. Mutta kuinkas kävikään! Veneyrittäjältä tuli vuorokautta ennen tekstiviesti, jonka mukaan tuuliennuste on liian kova ja matka perutaan.

Näin varmasti olikin. Mieleen juolahti sellainenkin vaihtoehto, ettei matkalle ollut tarpeeksi ilmoittautujia, jolloin peruutus hoidettiin tällä tavoin.

Mutta yhtä kaikki, perjantaina 5.10. oli sellainen sade ja myrsky, että heikompaa hirvitti. Lauantain kelistä Rauman suunnalla en tiedä, mutta ainakin Turussa ja Pirkanmaalla oli jo huomattavasti parempi ilma.

Kylmäpihlajan reissu olisi ollut osa Majakoiden taistoa. Moisen tapahtuman huomasin alkuviikosta netistä. Siihen kuuluivat Isokarin, Kylmäpihlajan ja Säpin majakkasaaret. Lintubongausta oppaan johdolla ja ruskan katselua.

Kylmäpihlajan majakka heinäkuussa 2011.

Säpistä olin alunperin kiiinnostunut. Tiistaiaamuinen soitto Metsähallitukseen tuotti kuitenkin sellaisen tuloksen, että luurin toisessa päässä ollut naishenkilö kertoi reissun olevan loppuunmyyty. Ensi kesänä sitten.

Varasin samalla kakkossijalla olleen Kylmäpihlajan reissun. Tavallaan kumminkin hyvä, että se peruuntui, koska olen käynyt saarella kaksi kertaa aikaisemmin. Hyvä siksikin, että peruutuksen takia tuli suunnaksi sisämaa ja aivan erilainen miljöö kuin mitä Raumanmeri olisi tarjonnut.

Retkipaikka.fi -blogiin kirjoittava turkulainen asianharrastaja Harri Nato Leino ehdotti Pirkanmaan luolia korvaavaksi päiväreissuksi. No, mikä ettei!

Harri Nato Leino tutkii opastalua Lempäälässä.

Leinolla oli printattuna muutamakin eri paperi, joissa kohteet olivat. Ensimmäinen etappi oli Lempäälän keskustan liepeillä sijainnut parkkipaikka, jossa oli Pyhän Birgitan polun infotaulut. Koska kyseiseltä paikalta ei ollut kuin kulku läheiseen rantaan, jossa pari ukkelia oli onkimassa, päätimme jättää peräti 50 kilometriä pitkän polun ainakin toistaiseksi siihen.

Pyhän Birgitan polku sivusi ainakin jossain määrin myös seuraavaa paikkaa, joksi valitsimme Hirvi-Simunan luolan. Tarkempi sijainti oli Lempäälän Höytämössä.

Kartan ja gps:n perusteella paikalle osui suht koht hyvin. Kun vielä kun kyselimme ulkoilijoilta tarkempia ohjeita, helpottui homma selvästi. Gps:ään ei tarkkoja koodrinaatteja löytynyt.

Jälkeenpäin selvisi, että paikka, jossa kävimme onkin nimeltään Hirvi-Simunan kivi. Varsinainen Hirvi-Simunan luola sijaitsee kohteesta 300 metriä kaakkoon. Ilmeisesti käsiteet ja nimet ovat monilla hukassa, koska mielestäni alla oleva Wikipedian tekstikin viittaa juuri tähän samaan paikkaan.

Polku Hivi-Simunan luolalle.

Hirvi-Simunan luola sijaitsee Lempäälän Höytämössä Lehtivuoren rinteellä. Luola sijaitsee suuren siirtolohkareröykkiön alla ja sinne on useita suuaukkoja. Luola on muodostunut paikalla sijainneen valtavankokoisen siirtolohkareen hajottua kappaleiksi ja sen lähiympäristö on suurten kivilohkareiden peittämää pirunpeltoa. Hirvi-Simunan luola on luonnonsuojelulailla rauhoitettu. Muita vastaavanlaisia suomalaisia luonnonmuodostumia ovat muun muassa Turun Kärsämäessä sijaitseva Pirunpesä, Nokian Sarkolassa sijaitseva Pirunpesäkivi ja Inarin Karhunpesäkivi.

Luola on saanut nimensä 1800-luvun puolivälissä eläneestä Hirvi-Simunasta joka asui luolan lähellä Höytämöjärven tienoilla sijainneessa Paunun mökissä. Hirvi-Simuna hankki elantonsa metsästyksellä ja hänestä on säilynyt paljon tarinoita kansanperinteessä. Hän erikoistui erityisesti lintujen ampumiseen jotka tarinoiden mukaan tulivat itse hänen luokseen ilman hakematta. Sudet hän jätti rauhaan koska kertoman mukaan ne olivat kerran pelastaneet hänet tukalasta tilanteesta. Hirvi-Simunan kerrotaan ampuneen itsensä hänestä nimensä saaneessa luolassa. (Wikipedia)

Auton pystyi jättämään tien päähän, aivan asutuksen viereen. Polku kiviröykkiölle oli muutaman sadan metrin pituinen. Kivikkoista pirunpeltoa pitkin ei ollut häävi kävellä, muttei mitenkään järin vaikeaakaan. Ei ainakaan verrattuna siihen mitä myöhemmin iltapäivällä oli luvassa...

Kuten Wikipedia tuossa yllä tiesi kertoa, Hirvi-Simunan kivi muistuttaa toden totta Turun Kärsämäessä olevaa Pirunpesää.

Valokuvauksellisesti paikka oli hankala, kuten monet kollegansakin. Maisemametsuria tarvittaisiin kovasti, mutta ymmärrettävistä syistä kaikkea ei voi saada. Toivottavasti näistä kuvista välittyy olellinen.

Leino Hirvi-Simunan luolassa sisällä.

 

 

Hirvi-Simunan jälkeen ohjelmassa oli Ideaparkissa käynti. En ollutkaan aiemmin tähän jättimäiseen ostoskeskukseen astellut. Joulukuussa 2006 tosin heitimme porukalla ureat jonnekin päin parkkipaikkaa. Olimme menossa Tampereen Tullikamamille Yngwie Malmsteenin konsertiin ja Ideaparkin valtava p-paikka sai toimia tovin taukoalueena.

Kauppakeskukseen tutusminen jäi hyvin pintapuoliseksi. Tulipahan tällainenkin suurpömpeli sitten nähtyä. Kun nälkä oli tyydytetty, oli aika jatkaa matkaa.

Lokakuinen sunnuntaiajelu Anavaisilla

Kustavin Vartsalan saaressa sijaitseva Anavaisten kylä on hiljainen lokakuussa. Aikoinaan maanviljelyksestä ja kalastuksesta elänyt kylä ei nykyään enää montaa vakituista asukasta omaa. Vanhat tilat perikuntineen ja modernit kesämökit ovat nykypäivää.

Kun kääntyy Vartsalan lossilta oikealle, on Anavaistentiellä. Muutaman kilometrin kuluttua tie päättyy rantaan. Siihen on lähivuosina tehty reilun kokoinen venelaiturikompleksi, jossa nytkin oli kymmeniä paatteja.

Pari kuusikymppistä miestä asetteli venettä trailerin päälle. He katsoivat pitkään kuin kurvasin käännöksen rannassa. Vene tuli näköjään kyytiin, koska ukot olivat paluulossilla samaan aikaan kuin minäkin.

Aikoinaan kuljin Anavaistentietä paljonkin. Kesät 1986, -87 ja -88 olin töissä Ströömin lohessa, joka oli kalanviljelylaitos Kustavia halkovan salmen Ströömin rannalla.

Enää samoilla paikoilla ei näy montaa kirjolohenkasvatusallasta, kun niitä silloin aikoinaan oli kymmeniä. Se oli valtavaa bisnestä, jonka laskettiin olevan Kustavin kunnalle tärkeämpää kuin kesäasutuksen. Asukaslukuun nähden Kustavi on sentään Suomen suurin mökkikunta. Kirjolohenkasvatusfirmoja oli kunnan alueella kymmeniä.

Melkein Anavaistentien päästä lähtee Apaskerintie. Muinoin siellä oli Imatran Voiman lomailualue. Saattaa olla vieläkin, ainakin joku isompi taho siellä pitää yhä majaansa. Karavaanarialuetta ja muuta löytyy.

Vaikka jonkun matkaa ennen aluetta tulee yksityisaluekyltti, päätin ajella perille. Muistin nimittäin, että tien varrella on komeat lehtipuut, joista olen joskus ennenkin ottanut kuvia. Mahtavan näköinen paikka, koska rehevyys on jotain muuta kuin mihin Kustavin maisemissa on yleensä totuttu.

Anavaisten Kylänjärvi on tuttu ainoastaan tien puolelta. Alunperin oli tarkoitus napata muutama kuva siitä. Niin toki kävikin, muttei aivan niin kuten suunnittelin. Aurinko alkoi temppuilla ja vetäytyi pilveen tietenkin juuri kun saapastelin pengersillalle kuvaamaan.

Kymmenen minuutin päästä paluulossilla autossa oli tukahduttavan kuuma. Aurinko porotti kuin keskikesällä. Niinpä tietenkin.

Lyytisen egotrippi - Suomen marsalkka

Etukäteen valtavaa kohua herättänyt Suomen marsalkka -elokuva esitettiin eilen televisiossa.

Salassa pidetty hanke vuoti hiljattain julkisuuteen ja sai takajaloilleen sekä median että kansalaiset. Kuulemma maahanmuuttajatkin suuttuivatkin, koska heitä oli ihonvärinsä vuoksi alettu kutsua "mannerheimeiksi". Suomen marsalkka -elokuvassa maamme historian todennäköisesti merkittävin henkilö Carl Gustaf Emil Mannerheim nimittäin on afrikkalainen mies.

Elokuvakohu oli myös yhtä juhlaa toisille. Vasemmistovihreät ja kaikenmaailman taistolaisjäänteet innostuivat. "Mannerheim, tuo Suomen Muhammed, jota ei saa pilkata", oli jonkun keksimä oivallus. Entä jos elokuvassa profeetta Muhammed olisi vaikka saamelainen poromies? Tai diktaattori, kommunistien ihanne, Josif Stalin vaasalainen pizzakuski? Nousisiko kohu? Aivan varmasti.

Marskia näyttelevä Telly Savalas Otieno


YLEn tuottajan Erkko Lyytisen projektista näytettiin ensin kuusiosainen dokumenttisarja Operaatio Mannerheim. Se käsitteli elokuvan tekemisestä Keniassa.

Normaalisti luulisi asian menevän niin päin, että ensin esitetään elokuva, sitten vasta tekoprosessista kertova sarja. Veikkaan tähän syyksi hankkeen ympärillä vallonnutta valtavaa mediakohua. Elokuvasta aiheutuvia tunnekuohuja yritettiin laimentaa näyttämällä "vaikeuksien kautta voittoon" -tyyppinen dokumenttisarja ja sitten vasta itse juhlakalu.

Seurasin dokumentit säännöllisesti joka ilta. Ne olivat informatiivisia ja hyvin leikattuja. Käsittämättömältä kuulostanut hanke kuvata Afrikassa suomalaisen sankarin tarina alkoi hieman hahmottua ja tuottajan aivoitukset avautua.

Tuottaja Lyytinen, virolainen kollegansa Ken Saan ja suomalainen kuvaussihteeri olivat helisemässä kenialaisen kuvausryhmän kanssa. Ohjaajana toimi paikallinen Gilbert Lukalia. Täysin erilaiseen kulttuuriin viety hanke oli tyssätä monta kertaa. Kuten dokkarissa todettiinkin, "Keniassa kaksi minuuttia tarkoittaa kahta tuntia".

Lyytinen surkuttelikin monasti itsekseen kameralle homman vaikeutta. Kenialaisella kuvausryhmällä oli hällä väliä -meininki. Äänimies puhui kännykkään kesken kohtausta. Nairobista löytyi yksi hevonen, joka sekin on surkean näköinen vanha kaakki. Casting-tilaisuus oli yhtä kaaosta.

Videokameralla kuvattu 42 minuuttinen Suomen marsalkka on todella huono elokuva. Mannerheimin kanssa sillä ei ole oikeastaan yhtään mitään tekemistä. Se on kolmen pennin saippuaoopperaa miehen ja naisen välisistä suhteista. Tähän sitten piti sekoittaa Marski mukaan ja viedä oikein Afrikkaan saakka.

Mannerheimiä, tai "Gustafia", kuten elokuvassa joka käänteessä sanotaan, esittää kenialainen Telley Savalas Otieno. Hänen aiempiin meriitteihinsä kuuluu joukkokohtauksen yhtenä masai-soturina oleminen Tomb Rider -elokuvassa. Tv-sarja Kojakin näyttelijältä nimensä saanut mies hoitaa hommansa aivan hyvin.

Erkko Lyytinen

Julkisuuteen ilmoitettu elokuvabudjetti 20 000 euroa on vain jäävuoren huippu koko projektissa. Muistaakseni dokumenttisarjan kerrottiin maksaneen 150 000 euroa. Kuinkahan paljon euroja on jätetty kertomatta, sen voi itse kukin arvailla. Veronmaksajien rahoilla toimiva Yleisradio on rahoittajana.

"Halusin olla ensimmäinen, joka tekee Mannerheimista elokuvan", totesi Lyytinen. "Yli 60 vuotta vanhat asenteet täytyy muuttaa", mies myös tuumaili. Hän ei ihan onnistunut siinä. Kävi täysin päinvastoin.

Koska paskasta ei saa konvehtia, väänsivät Lyytisen suomalaisapulaiset materiaalista kasaan edes jonkinlaisen koosteen, jota voi juuri ja juuri elokuvaksi sanoa. Sääli, että maailmalle päästetään rahasäkkiensä kanssa näköjään ketä vaan, kun Suomi olisi pullollaan hyviäkin elokuvantekijöitä.

Markus Selinin ja kumppanien Mannerheim -elokuva on ollut vasta-aallokossa jo vuosia. Toivottavasti se joskus vielä totetutuu.