Ääreton ikävä – Tommi Läntinen muistelee

Syksyllä 2019 ilmestynyt laulaja Tommi Läntisen toinen elämänkertakirja, toimittaja Susanna Ruuhilahden kirjoittama Ääretön ikävä, juhlisti artistin 60-vuotispäiviä sekä 40-vuotista musiikkiuraa. 

Kirja päätyi käsiini muutama viikko sitten Läntisen vanhalta koulukaverilta ja ystävältä Matti Viki Vikströmiltä. 

Ääretön ikävä on nopeasti luettu. Taisi siihen pari iltaa mennä. Ehkä joku Paavo Väyrysen kaltainen henkilö ahmisi sen vaikka bussissa matkalla töihin. Pavehan luki muinoin Dostojevskin tuotannonkin vain kolmessa päivässä. 

Toimittaja Ruuhilahti on minulle vieras, enkä osaa verrata Läntisen kirjaa hänen aikaisempiin tuotoksiinsa. Sen verran päättelin, ettei hän taida olla ainakaan musiikkitoimittaja. Olisin kaivannut lisää muisteluja Läntisen musiikkiurasta, enkä naistenlehtimäistä ihmissuhdeterapiaa, jota kirjassa pitkälti käydään läpi. 

Tuossa mielessä Ääretön ikävä poikkeaa Läntisen edellisestä elämänkerrasta, Jay Jay Leskisen kirjoittamasta Tää on myös mun maailma (Kustannus Oy Aamulehti 2005). Vielä 15 vuotta sitten laulaja ei yhtä avoimesti kertonut naisseikkailuistaan, eikä ongelmaksi muodostunut alkoholin käyttökään ollut tapetilla. Nyttemmin raitistumisen myötä asioita on ruvettu pohtimaan erilailla. 

Kirjasta saa sellaisen käsityksen, että Läntinen kokee olevansa väärinymmärretty ja hänestä liikkuvan mitä kummallisempia huhuja. Erikoisin näistä lienee Vauva.fi-foorumilta löytynyt väite, jonka mukaan hänellä olisi downin syndrooma. 

Musiikkiuran alamäet isoilta estradeilta pienten pubien nurkkiin ovat selvästi olleet kova pala, mutta ymmärtäähän tuon. Kännäysvuosina on varmasti tullut kohellettua ja poltettua siltoja. 

Diggailin aikoinaan kovasti Boycott-bändiä. Sitä tulee yhä kuunneltua toisinaan. Viimeksi lauantaina pyöräytin orkesterin kolmannen albumin Lightning Strikes Back (-90) B-puolen läpi. Levyllä on muun muassa tämä kappale, jonka Läntinen olisi aivan hyvin voinut myöhemmin levyttää suomeksikin. 

Kuten olen joskus ennenkin maininnut, liittyy yksi parhaista keikkamuistoistani Läntiseen ja Boycottiin. Syksyllä 1987 Köyliön Lallintalolla esiintynyt yhtye oli niin helvetin hyvä, että se on jäänyt pysyvästi aikakirjoihini. 

Ikävämpi muisto sen sijaan on syksyltä 1998, jolloin Tornion Green Line-ravintolassa järjestetyn Tommi Läntinen Bandin keikan päätteeksi ajattelin mennä vaihtamaan pari sanaa tiskillä istuneiden Läntisen ja kitaristi Baba Salaman kanssa. 

En ehtinyt suutani avata, kun norsun kokoinen henkivartija-roudari (vai millä tittelillä hän mahtoi ollakaan) nappasi kiinni ja paiskasi minut salin puolelle pöytien ja tuolien sekaan. 

Seuraavana kesänä törmäsin samaan henkilöön Tinatuopissa Turussa. "Tee Läntinen ei halua kuunnella mitään paskaa!", kuului kommenttinsa tuolloin. Nyttemmin hän on ollut jo kymmenkunta vuotta haudassa. 

Mitään uutta Läntisen kirja ei minulle tarjonnut. Harmi kun siihen ei sisältynyt syvällisempiä tarinoita levytyksistä ja yhtyeistä, joita laulajalla on vuosien varrella piisaannut (Fabrics, Tom Dozen, Rin Tin Tin). 

Kauttuan Ruukinpuistossa

Marraskuun viimeisenä sunnuntaina työkaverini Toyota Yaris Hybridin keula kääntyi Turusta kohti Satakuntaa. 

Syynä moiseen oli ehdottamani sunnuntaiajelu Kauttuan Ruukinpuistoon. Koska kuskilla ei ollut mitään kohdetta vastaan, eikä hän ollut siellä aikaisemmin käynyt, oli asia sillä selvä. 

Kun vielä mainostamani paikallisravintola Kauttuan Kebab sai hiljaisen hyväksynnän, olimme alta aikayksikön Säkyläntiellä matkalla Kauttualle. 

Säkylän ja Euran seutu ei ole minulle kovinkaan tuttua. Reilun kymmenen vuoden sisällä olen käynyt siellä suunnalla ehkä puolen kymmentä kertaa. 

Edellinen reissu taitaa olla kahden vuoden takaa. Tuolloin kohteena oli legendaarinen Köyliön Lallintalo, jossa esiintyivät Remu ja Pelle Miljoona Oy. Aiheesta tarkemmin linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/12/pelle-ja-remu-lalliksella.html

Joskus viime vuosikymmenen loppupuolella, taisi olla syksyä 2008, olin muutaman henkilön kanssa sunnuntaiajelulla samoilla seuduilla. Tuolloin katselimme muun muassa Euran kyläraittia ja Lallintalon pihamaata. 

Eurasta halusin etsiä erään pihapiirin, koska 1970- ja 80-luvulla kävin siellä vanhempieni kanssa toisinaan kyläilemässä. He asuivat 60-luvulla Eurassa jonkun aikaa. 

Piha löytyi sieltä mistä muistinkin. Eräälle takapenkille istuvalle herralle ei vaan millään meinannut mennä kaaliin mitä varten siellä oltiin. Mieleen on jäänyt hedelmätön keskustelumme. 

- Ööööh, mikä tämä on?

- Piha, jonka jossain näistä taloista vanhempani asuivat 60-luvulla. 

- Mikä... Missä täällä?

- No joku näistä rakennuksista mitä tässä näkyy.

- Sinä siis asuit joskus täällä?

- Minä en asunut siinä vaiheessa vielä missään, mutta vanhempani asuivat täällä 60-luvulla.

- Mikä, ööh, mutta olitko sinäkin täällä?

- No kuule kun en ollut. En ollut edes syntynyt vielä.

- Mutta olit kumminkin mukana?

- No joo.. Sovitaan vaikka niin. 

Pari viikkoa sitten ajelimme Kauttualle Säkylän Rantatietä pitkin. Halusin nähdä miljöön, jossa sijaitsi kuuluisa Eenokin tanssipaikka. Se paloi poroksi 1990-luvussa alussa suuren mediahuomion saattelemana. 

Nykyään Eenokin tilalla on frisbeegolfrata. Alan harrastajia oli ranta täynnä, liekö oikein kisat olleet alkamaisillaan. Jouduimme jopa siirtämään autoa, koska se epähuomiossa pysäköitiin radalle. 

Kauttuan Ruukinpuiston halki virtaa Eurajoki. Säkylän Pyhäjärvestä alkunsa saava joki on varmasti monin paikoin komea näky, mutta erityisen hieno se on juuri täällä. Oikein silmiä hiveli katsella virtaavaa vettä. 

Kauttuan Ruukinpuisto on entinen paperitehdasmiljöö, jonka rakennukset ovat nykyään pääosin asuntoina. Lisäksi alueella toimii muun muassa Säkylän Pyhäjärven suojeluun ja tutkimukseen keskittynyt instituutti, kesäteatteri ja tehdasmuseo. Ruukinkartanon vanha päärakennus tarjoaa hotelli- ja ravintolapalveluja Kauttuan Klubi-nimisenä. 

Vuonna 1907 perustettu papareitehdas toimii yhä ja sen isot modernit tilukset löytyvät pääosin joen toiselta puolelta. 

Ruukinpuistossa järjestetään kesäisin erilaisia markkinoita ja vuosittainen Kauttuan Ruukkifestivaali-kulttuuritapahtuma. 

Ruukinpuisto on yksi maamme arvokkaimmista ruukkimiljöistä. Alueella on muun muassa arkkitehti Alvar Aallon suunnittelemia arvorakennuksia. Ruukinpuisto kuuluu nykyään Museoviraston määrittelemiin Valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin. 

Itsenäisyyspäiväajelulla

Tavaksi on tullut käydä Suomen itsenäisyyspäivänä jonkinmoisella maakunta-ajelulla. Tällä kertaa, kuten usein aiemminkin, se suuntautui Naantaliin ja Turun Ruissaloon. 

Koska ilma oli koko viikonlopun harmaampi kuin lonkero, ei paljon innostanut ulkoilla. Sunnuntaihin osunut itsenäisyyspäivä oli kelillisesti vielä kehnompi kuin lauantai, mutta veri veti tien päälle. 

Naantalin Kuparivuorella leirintäalueen yhteydessä sijaisteva Laivaston sankarivainajien muistoristi on sekä näyttävä että näyttävällä paikalla. Paikalle asetellut kynttilät ja seppeleet eivät tällä kelillä ehkä päässeet yhtä loistoonsa kuin kirkkaammalla ilmalla tai lumitalvena.

Armoton tuuli ja tihkusade piiskasivat pientä kulkijaa Kuparivuorella. Naantali campingin vuokramökkejä silmäillessäni en voinut kuin ihmetellä miten lähekkäin ne on rakennettu. Osa on toki ihan järkevästikin aseteltu, mutta uudemmat mökit vastaanottopisteen lähistöllä ovat aivan vieri vieressä. 

Kun kauniin kesäillan päätteeksi korkkaat vodkapullon ja tupruttelet paksua kuubalaista, alkaa kolmen metrin päässä naapuriterassilla varmasti vituttamaan moinen elostelu. 

Katselin muutama vuosi sitten mökkivuokria netistä. Hinnat eivät olleet ylivoimaisia, mutta eipä ole ainakaan vielä tullut asettauduttua taloksi. 

Osa mökeistä on sen näköisiä, että niissä varmasti viihtyisi hyvin pari vuorokautta. Osa puolestaan niin askeettisia yöpymismökkejä keskellä kivikkoa, että niihin kulku näyttää jopa vaaralliselta. 

Leirintäalueen kupeessa on vanha autiotalo, joka lienee joskus ollut kalastustila. Siihen kuuluu pitkulainen ulkorakennus, jossa on myös laput luukulla. Sääli, että näin komella paikalla olevat rakennukset on päästetty rapakuntoon. 

Naantalista kruisailin Ruissaloon. Porukkaa oli ihmeen paljon liikkeellä, Saaronniemen parkkipaikkakin melkein puolillaan. Jopa grillaajia riitti joka tulipaikkaan. Itse en moista hommaa edes harkitsisi tuollaisella kelillä. 

Merelläkin oli liikettä, mutta talviuimarit loistivat poissaolollaan. Syynä lienee saunojen ja pukutilojen sulkeminen, joka tapahtui samalla viikolla koronarajoitusten takia. 

 

Syyskuun alun Kolkannokkaa

Muistikortteja peratessani tulee silloin tällöin vastaan kuvia, joihin ei heti kuvauspäivän jälkeen ole kiinnittänyt sen kummempaa huomiota. 

Alla olevat fotot ovat peräisin syyskuun alkupuolelta. Käväisin tuolloin eräänä arkipäivänä Turun Ruissalossa. Päivä oli todella kesäinen, vaikka syyskuun puolta jo elettiinkin. Mittari taisi lähennellä hellelukemia. 

Kolkannokassa ei käyntihetkelläni ollut kuin pari hassua kulkijaa. Ehkä kaikki olivat jo koulun penkillä, tienaamassa leipää pöytään tai koronaa paossa neljän seinän sisällä. 

Muistan ajatelleeni, että eipä tainnut tällä erää tulla mitään ihmeempiä kuvia. Kun noin kuukautta myöhemmin selasin muistikorttia, huomasin olleeni väärässä. Sieltähän löytyikin hyviä luontokuvia. Latasin otoksia Facebookin kuvasivulleni, jossa peukutusten määrä yllätti positiivisesti. 

Marraskuun pimeyden keskellä alkaa kummasti odotella kesäkelejä näitä katsellessa. 

Scream For Me Finland!

Viime aikoina olen ostanut muutaman musiikkiaiheisen kirjan. Niistä merkittävin on Mikael Huhtamäen kirjoittama Scream For Me Finland! Alaotsikoltaan Kansainvälistä keikkahistoriaa 80-luvun Suomessa. 

Yleensä hankin opukset Adlibriksen postimyynnistä. Muutamalla klikkauksella saa tilauksen lähtemään ja sitten ei muuta kuin odottamaan milloin saa alkaa sivuja kääntelemään. 

Pakettini saapuvat normaalisti lähimpään R-Kioskiin. Ei muuten mitään, mutta kyseistä puljua on hyvin vaikea lähestyä autolla. Pysäköintipaikan löytäminen on kiven alla. 

Viimeisintä tilaustani, Vesa Kontiaisen Hurriganes-kirjaa, hakiessani kurkotin samalla hyllystä Geisha-suklaarasian. Sellainen kun sattui olemaan ilmainen ammattiyhdistykseni jäsenille. Tämä tosin vain joulutervehdyslehtisestä leikattua kuponkia vastaan. 

Geisha-suklaista kannattaakin nauttia nyt, koska pian niitä ei ehkä enää ole. Villitys vaihtaa tuotteiden nimiä on tänä nykyhölmöilyn aikana niin valtava, että esimerkiksi Eskimo-jäätelöpuikko on vastaisuudessa pelkkä Puikko. Ettei vaan kukaan haukkuisi rasistiksi ja pahoittaisi mieltään.

Iron Maiden vuonna 1984.

Scream For Me Finland! on paras lukemani kirja pitkään aikaan. Siinä keskitytään kansainvälisten hevibändien esiintymisiin 80-luvun Suomessa. 

Scream For Me Finland!-nimi on peräisin Iron Maidenin laulajan Bruce Dickinsonin suusta. Hän tapaa huudella sitä aina Suomen konserteissa. 

Nykypäivänä 80-luvun hevikeikkojen muistelu voi tuntua kaukaiselta ja vähän koomiseltakin. Sitä se tietysti jossain määrin onkin. Miettikääpä vaikka Ronnie James Dioa taistelemassa lasermiekkalla pahvista lohikäärmettä vastaan, WASPin laulajaa Blackie Lawlessia heittelemässä lihakimpaleita yleisön sekaan tai Ian Gillania lunttaamassa biisien sanoja monitorin takaa Black Sabbathin solistina. 

Minulle tämä kirja kuitenkin on silkkaa mannaa. Muistan hyvin siinä käsitellyt konsertit, koska olin heti 80-luvun alusta aktiivinen Suosikin, Soundin ja OK:n lukija. Vähän myöhemmin valikoima karttui kotimaisen Heavy Heavenin, ruotsalaisen Okej:n ja saksalaisen Metal Hammerin muodossa. Hevirokkiakin on tullut kuunneltua jo 38 vuotta. 

Ronnie James Dio ilman miekkaa 80-luvulla.

Huhtamäki on nähnyt vaivaa kaivaessaan keikkakokemuksia yhteen nippuun. Tässä on epäilemättä auttanut hänen perustamansa Facebook-ryhmä Live In Finland 1955-1999, jonne sakki on saanut kirjata muistojaan esimerkiksi Helsingin jäähallin konserteista. 

Pääkaupunki ei onneksi ole ainoa konserttipaikka maassamme jota kirjassa käsitellään. Mukana on tarinaa periferiastakin, muun muassa Motörheadin esiintymisestä Lappeenrannan raviradalla 1982, Kissin Oulun konsertista vuodelta 1983 kuin Metallican keikasta Tarvasjoella 1984. 

Kirjassa on myös muutama tapahtuma, joissa olen ollut itsekin mukana. Niistä tärkeinpänä pidän brittiläisen Judas Priestin konserttia Fuel For Life-kiertueellaan Helsingin jäähallissa 29. lokakuuta 1986. Se oli ensimmäinen iso konserttini ja samalla ensimmäiset näkemäni ulkomaiset yhtyeet.  Lämmittelybändinä oli länsisaksalainen Warlock. 

Konsertin biisilistaa kirjasta tutkiessani mieleen palautui tunnelmia jäähallista. Muutaman kappaleen muistin kristallin kirkkaasti ja vieressäni istuneen, viime vuonna edesmenneen turkulaistuttuni Tommi Lithenin hurmioituneen tukanheilutuksen. 

Judas Priest Fuel For Life-kiertueella vuonna 1986. 

Huhtamäki ei ole tyytynyt pelkkään konserttielämysten muisteluun. Hän käsittelee myös aihetta, josta ei pahemmin ole Suomessa kirjoitettu. Tunnettuahan on, että rocktähdet saavat naisia jonoksi asti, joten miksei siitä voisi jälkipolvillekin mainita.  

Bändäritoiminnasta kirjassa kertoo entinen Speden Spelien arpakuutiotyttö ja kirjailija Huhtamäen yläasteaikainen luokkakaveri Annika Metsäketo. Hänen mukaansa touhu oli kovin viatonta. 

Toisenlaisen näkökulman aiheeseen antaa nykyinen toimittaja Semira Ben-Amor, joka muistelee Guns N' Rosesin juhlia helsinkiläishotellissa. Kahtena peräkkäisenä ehtoona jäähallissa esiintyneen orkesterin konserttien aikana yhtyeen roudarit kävelivät yleisön joukossa ja bongasivat nättejä pimuja. Varmoille tapauksille jaettiin bäkkäripassi, jossa luki "Tulsa", kun taas toisten passiin oli tuherrettu "Helsinki". Näin bändin jäsenet ja roudarit erottivat keneltä saa piparia ja keneltä ei. 

Satun itsekin tuntemaan ainakin yhden Guns N' Roses-passin saaneen, nykyään viiskymppisen naisen. En ole kysynyt kumpaa kaupunkia hän mahtoi pippaloissa edustaa.  

Aikaa Scream For Me Finlandin sen läpikahlaamiseen meni kauan, mutta jokainen iltapuhteina suoritettu lukuhetki oli sen arvoinen. Kirja kannattaa ehdottomasti hankkia vaikka pukinkonttiin. 

Guns N' Roses vuonna 1991 Use Your Illusion-levyjen promokuvassa. 

Tuulinen Saaronniemi 22. marraskuuta

Sunnuntaina 22. päivä marraskuuta oli jälleen ohjelmassa mitä mainioin ulkoilu- ja valokuvausmaasto, nimittäin Turun Ruissalon Saaronniemi.

Lauantaina sadetta ja tuulta piisasi siihen malliin, ettei kai kukaan normaali ihminen sillä kelillä lähtenyt luonnon helmaan. Melkein huonompaa ilmaa sai hakea. En ainakaan muista tänä syksynä moista olleen.

Sunnuntainakin Saaronniemessä tuuli kovaa ja kylmästi. Kaupungista lähtiessäni en sitä huomannut. Ruissalossa viihtyville purjelautailijoille keli oli varmasti ihanteellinen, mutta tavalliselle tallaajalle hieman turhan vilpoinen.  

Saaronniemen tulipaikoilla näkyi jonkun verran grillaajia. Kaupungin puolesta ei ole polttopuita  tarjolla, koska ne kuulemma varastetaan alta aikayksikön. Monelle saattaakin tulla yllätyksenä, ettei makkaranpaisto onnistukaan ihan tuosta vaan. 

Tuulettomin paikka grillaamiseen taisi olla koirapuiston vieressä, jossa eräs pariskunta oli saanut komean roihun aikaan. 

Sunnuntaisesta ulkoilustani muodostui normaalia pidempi. Tapasin nimittäin Vepsän saaresta tutut kaverukset, jotka eivät tyytyneet pelkkään Kolkanniemen kierrokseen. Tulikin käveltyä melkein puolitoista tuntia pitkin Saaronniemen rantoja ja luontopolkuja. 

Päivänvalo oli mielestäni valokuvaukseen erinomainen. Hyviä otoksia kertyikin aika monta.