Muutama viikko sitten ehdotin työkaverilleni Petterille, että mikäli hänelle sopisi lähteä Matildajärvelle Teijon kansallispuistoon, niin reissu kannattaisi toteuttaa tulevana sunnuntaina. Säästäkin povattiin oikein mukavaa.
Olen viimeksi samoillut näissä metsiköissä syksyllä 2019. Tuolloinkin eräkaverina sattui olemaan Petteri. Neljässä vuodessa maisemat olivat muuttuneet ainakin siten, että kansallispuiston parkkipaikalle vievää hiekkatietä oli levennetty ja parkkipaikkoja tehty lisää. Moinen johtunee lähivuosina jyllänneestä koronasta, joka sai ihmiset kiinnostumaan luonnosta ja retkeilystä kotona ihmettelyn sijaan.
Matildanjärvi on 57 hehtaarin kokoinen metsäjärvi nykyään Saloon liitetyssä Perniössä lähellä Matildanvanhaa ruukkikylää. Alueelle perustettiin vuonna 2015 Teijon kansallispuisto, jonka luontokeskuksen luontotalo sijaitsee järven etelärannalla. Järvi on suosittu kalastus- ja retkeilykohde ja sen ympäri kiertää 5,5 kilometrin mittainen Matildanjärven kierros.
Matildajärven kierros on maisemiltaan erinomainen. Ainoastaan pätkä, jossa kävellään maantietä pitkin kyläraitilla, saattaa tuntua vähän arveluttavalta, mutta se onkin matkan ainoa välttämätön paha. Muuten kulkija saa nauttia kallioisesta mäntymetsästä, suosta ja järvimaisemasta.
Aikoinaan kirosin kierroksen alkupuolella olleita kapeita pitkospuita. Sai nimittäin kävellä kieli keskellä suuta, ettei ollut rähmällään suossa tai pöpelikössä. Valitettavasti näin pääsi käymään syksyllä 2017, jolloin harha-askel koitui kohtalokseni. Loukkasin rytäkässä polveni ja käteni, johon kohosi pingispallon kokoinen verenpurkauma. Kivikova patti oli kädessä peräti kuukauden verran ennen kuin laskeutui.
Ilmeisesti moni muukin on ollut kumollaan, koska lankut olivat uusittu sitten viime käyntini. Ne olivat niin leveitä, että kelpasi tallustella ilman pelkoa kaatumisesta. Pystyin jopa katselemaan luontoa, enkä pelkästään omia kengänkärkiä.
Matildanjärven kierrokseen meni reilu kaksi tuntia parin pikku tauon kera. Pitäisi ehdottomasti käydä useamminkin kuin neljän vuoden välein.
Demolition 23. on entisten Hanoi Rocks-miesten Michael Monroen ja Sami Yaffan perustama suomalais-yhdysvaltalainen punkvaikutteinen yhtye, joka toimi aktiivisesti vuosina 1993-95. Viime vuonna, 27 vuotta hajoamisensa jälkeen orkesteri esiintyi Monroen 60-vuotisjuhlien yhteydessä Helsingin jäähallissa. Siitä innostuneena päätettiin tehdä lisäkeikkoja, jotka toteutuivat tänä syksynä.
Yhtyeen alkuperäiskokoonpanossa soittivat Monroen ja Yaffan lisäksi amerikkalaiset Jimmy Clark (rummut) ja Jay Hening (kitara). Jälkimmäisen korvasi kesällä 1994 kolmas entinen Hanoi-mies Nasty Suicide.
Bändin ainoa albumi Demolition 23. ilmestyi vuonna 1994. Parissa viikossa äänitetty punkrock-pläjäys oli Bruce Springteenin kitaristina ja myös sooloartistina tunnetun Little Stevenin tuottama.
Demolition 23. kuivui kasaan keväällä 1995, jolloin Nasty Suicide jätti yhtyeen. Hän muutti Suomeen ja alkoi opiskella iltalukiossa ja sittemmin farmasiaa. Samana vuonna Monroekin palasi kotimaahansa kymmenen New Yorkissa vietetynvuoden jälkeen, asettuen maalle Salon seudulle.
Demolitionin Suomen kiertue alkoi Tampereen Pakkahuoneelta 29. syyskuuta, jossa yhtyettä vastaanotti tuhatpäinen yleisö. Seuraavana päivänä oli vuorossa Turun Logomo. Yleisöä oli Monroen nykyisessä kotikaupungissa selvästi vähemmän, olisiko muutama sata uteliasta saapunut paikalle.
Tällä hetkellä bändin kokoonpano koostuu Monroen, Yaffan ja Suiciden lisäksi rumpali Karl Rockfistista. Hän on soittanut Monroen omassa bändissä vuodesta 2010 kuten Yaffakin. Demolitionin alkuperäisrumpali Jimmy Clark on nykyään Metallican Lars Ulrichin rumputeknikko, eikä ilmeisesti siksi päässyt tai ollut tarpeeksi kiinnostunut lähtemään mukaan.
Minulle oli päivänselvää, että menen katsomaan keikkaa. Vuosikymmenet on harmittanut, että jätin elokuussa 1994 väliin yhtyeen Turun Ikituurin esiintymisen. Tiedä sitten mikä mielenhäiriö silloin iski, mutta samaisena ehtoona oli kyllä hauskaa toisaallakin.
Logomon keikka oli ilmoitettu alkavaksi kello 20. Vähän tätä epäilin, mutta niin vaan muutamaa minuuttia yli tuon yhtye tuli lavalle. Monroen kanssa on saanut tottua myöhästymisiin, mutta näköjään hän pystyy tarvittaessa olemaan säntillinenkin.
Logomon aulassa näkyi paljon tuttuja. Turkulaismuusikoista bongasin muun muassa Tero-PetriSuovasen ja Mickey Cranen, joka soitti vuosituhannen taitteessa Micheal Monroen soolobändissä kitaraa. Hän oli myös Hanoi Rocksin uutta tulemista edeltäneessä Hanoi Revisited-bändissä, mutta kiista samasta naisesta teki ikävän särön laulajan kanssa pitkäksi aikaa.
Demolition 23. puski biisejä melkoisella vauhdilla. Ohjelmisto koostui yhtyeen ainoan albumin materiaalista, muutamasta Hanoi-lainasta (Problem Child, In The Year 79, Tooting Bec Wreck) sekä 70-luvun punkklassikoista.
Pieni, parinkymmenen sekunnin tauko oli vasta 45 minuutin jälkeen, jolloin Monroe lausui ensimmäisen välispiikkinsä. Rumpali Rockfistilla täytyy olla huippu-urheilijan kunto, sillä noin nopeaa ja tarkkaa tykitystä ei kuka tahansa kannuttelija pysty soittamaan tauotta kovin pitkään. Mies ei ole mikään munaton läpsyttelijä, vaan hänelle rummut ovat lyömäsoitin.
Kun kysymyksessä on bändi, joka ei ole edes ollut aktiivinen, ei voi kuin ihmetellä soiton tiukkuutta. Voisi kuvitella, että lavalla oli orkesteri, joka on soittanut vuosikymmenet yhdessä. Toki monet kappaleista ovat tuttuja myös Monroen oman nykybändin keikoilta ja jopa 80-luvun Hanoin ajoilta, joten rutiinia löytyy kaikilta soittajilta. Keikan kesto oli puolisentoista tuntia.
Tavallaan vähän sääli, että Demolition 23. oli sitten ilmeisesti tässä. Tietääkseni yhtyeen taivalta ei ole tarkoitus jatkaa.
Turun yliopiston kasvitieteellinen puutarha on kuluvana vuonna tullut allekirjoittaneelle entistäkin tutummaksi. Ruissalon saarella tuulee muutenkin käytyä noin kerran viikossa ja yhä useammin olen poikennut kasvitieteellisen mailla.
Kesäkelit alkavat olla viimeistään nyt taputeltu. Syyskuussa oli vielä lämpimiä päiviä vaikka muille jakaa, mutta esimerkiksi äsken kaupassa käydessäni sai jo puhallella höyryä.
Viime viikon lauantaina, 30. syyskuuta, Michael Monroe-elokuvanäytöksen päätteeksi käväisin kasvitieteellisessä vähän tuulettumassa. Naputtelen leffasta lisää lähitulevaisuudessa.
Sitten edellisen puutarhavisiittini, oli syksyn merkkejä ilmaantunut vauhdilla. Yksivuotiset koristekasvit olivat vielä melko hehkeinä, mutta syyskesällä kukkien kimpussa ahkeroineita perhosia ja pörriäisiä ei enää näkynyt. Lummelammikoiden sammakot ja liejukanat olivat nekin poissa.
Lauantaina 23. syyskuuta suuntanani oli Turun Hirvensalon Maanpää. Siellä sijaitsee Kaasavuori, josta on komeat näkymät Airiston merialueelle.
Kallion laelta katsellessa erottaa muun muassa Loistokarin-, Rajakarin- ja Vepsän saaret. Muuten sitten pitääkin olla enemmän asiantuntemusta, koska ainakaan minä en osaa nimetä horisontissa näkyvän Rymättylän puolen saaria.
Kaasavuorella oli kauniina lauantai-iltana jonkun verran porukkaa. Perhe teini-ikäisine lapsineen nautti piknikistä. Paikalle saapui myös eläkeläispariskunta Hirvensalon Pikisaaresta. Heidän kanssaan juttelinkin tovin, aiheena Rajakarin läheltä puolitoista vuotta sitten löytynyt vuonna 1994 kadonneen lakimiehen ruumis.
Iltalehti uutisoi viimeksi eilen, että Keskusrikospoliisi etsii ruumiita Airistolla. Meren pohjassa on kymmeniä potentiaalisia kohteita. Ylen jutussa aiheesta tarkemmin https://yle.fi/a/74-20052615
En lähtenyt Kaasavuorelle ruotsinlaivat mielessä, mutta yhtäkkiä huomasin Baltic Princessin lipuvan Iso-Pukin saaren takaa. Pian näkyi Viking Gracekin.
Latailin näitä samoja auringonlaskukuvia Facebookin kuvasivulleni. Tykkäyksiä on tullut huimat 104 tähän mennessä, mikä lähentelee sivustoni ennätyslukemia.
Neljä kuukautta myöhemmin on aika muistella kesäkuista lauantaita, jolloin tein päiväreissun Turun kaupungin ulkoilusaareen Vepsään.
Alkukesällä saatiin nauttia aurinkoisista keleistä. Pellot ja luonto tosin kuivuivat, koska sadetta ei tullut kirveelläkään. Viimeistään elokuussa homma sitten kääntyikin päälaelleen. Esimerkiksi viikolla 35 satoi kaikkina muina päivinä paitsi tiistaina.
Alun perin en ollut lähdössä saareen, mutta kun kaveri ilmoitti tarvitsevansa apua teltan pystyttämisessä, tarjouduin toki avuksi. Tiedä sitten paljonko hyötyä panoksestani oli, mutta ainakin teltta nousi ja samassa paikassa se oli elokuun loppupuolelle saakka. Tietääkseni käyttöaste jäi oletettua pienemmäksi.
Kulunut kesä Vepsässä oli omalta ja monen muun vakiokävijän taholta erilainen kuin ennen. Vesibussin kausikorttiin tuli niin härski korotus, ettei sitä ostanut enää entisten noin kolmenkymmenen ihmisen sijaan kuin vaivaiset kaksi. Täten saarikäynnit vähenivät radikaalisti kaikilla muilla paitsi heillä. Osa lopetti Vepsä-reissut kokonaan. Omat käyntini tippuivat melkein kolmasosaan edelliskesään verrattuna.
Vakioasiakkaiden kohtelusta harmistuneena minimoin ostokseni laivalla ja saaren kuppilassa. Vielä viime vuonna kannoin niihin rahaa surutta. Siinä voi sitten miettiä lihottiko moinen toiminta liikkeenharjoittajan kassaa vai ei. Saaren ja vesibussin mukavalla henkilökunnalla ei kuitenkaan ole asian kanssa mitään tekemistä.
Yllä olevan kalalokkikuvan lähetin Turun Sanomien Lukijan kuva-palstalle, jossa se menikin läpi muistaakseni seuraavalla viikolla. Utelias lokki kuikuili grillikatoksen katon päällä ja odotti tilaisuutta päästä osingoille.
Olen huomannut, että Vepsässä lokit ovat sen verran fiksuja, ettei niiden kannata päästellä ääniä, koska silloin paikalle ryntää välittömästi kymmenen lajitoveria. Kun pitää nokan supussa, saattaa saadakin vaikka makkaran. Sellaisen kalalokki imaisee kokonaisena niin kylmänä kuin grillikuumanakin. Nähty on.
Nyt kun näitä alkukesän kuvia katselee, rupesi taas kummasti tekemään mieli Vepsään!
