Vaarniemessä 6. syyskuuta

Turun ja Kaarinan rajalla sijaitseva Vaarniemi on tunnettu vanhoista komeista tammistaan. Tunnelma on vähän kuin Ruissalossa, joka on maamme suurin tammimetsäalue. 

Vaarniemessä on Kaarinan retkeilyreitistöihin kuuluvia luontopolkuja ja vanha rälssitila, jonka pihalle ei ole asiaa, sillä se on yksityisaluetta. Lintuvetenä ansioituneelle Rauvolanlahdelle on kivenheitto. 

Vaarniemessä tulee käytyä muutaman kerran vuodessa. En tarkkaan muista koska viimeksi siellä main kävelin, mutta näin lienee tapahtunut viime keväänä. 

Pysäköin autoni vedenpuhdistamon parkkipaikalle, koska viereinen parkkialue oli aivan piukassa jo aikaisin aamupäivällä. Minkäänlaisia kieltomerkkejä en ainakaan huomannut ja muutama muukin väenpaljoutta ihmetellyt autokunta päätyi samaan ratkaisuun.

Vanhaa hiekkatietä pitkin tallustellessa ei heti uskoisi olevansa noinkin lähellä kaupungin humua. Ikivanhat, osin jo kaatuneet tammet luovat elokuvamaisen fiiliksen. Vähän mielikuvitusta peliin ja pian Frodo Reppuli tai joku muu Taru Sormusten Herrasta-hahmo hyppää pöpeliköstä eteesi. 

Vaarnienen rälssitilan historia menee 1400-luvulle, jolloin se oli Turun tuomiokirkon omistama vuokratila. 1700-luvulla talo toimi Turun läänin rykmentin tiloina. Nykyinen rakennus on peräisin 1800-luvun alkupuolelta.

Läheiselle Sauhuvuorelle en kiivennyt. Loputtomalta tuntuvat rappuset eivät houkutelleet nyt lainkaan. Ylhäältä on toki komeat näköalat ja varsinkin jos kapuaa torniin tähyämään ympäristöä.

Kiersin luontopolun, joka koukkaa vanhan vedenpuhdistamon laidalta takaisin kohti rälssitilaa. Syksyn merkkejä oli nähtävissä jo vajaat kaksi viikkoa sitten.

 

Syyskuinen Uikkupolku

Pinta-alaltaan Suomen pienimpiin kuntiin, tai tässä tapauksessa kaupunkeihin, kuuluva Raisio Turun kupeessa tarjoaa monipuolista luontoaktiviteettia sellaista haluaville. 

Uikkupolku on neljän kilometrin pituinen ulkoilureitti, joka kiertää Raisionlahden. Lintuvetenä ja luonnonsuojelualueena tunnettu lahti on oma mereltä rajattu vesistönsä Nesteentien pohjoispuolella. 

Pari vuotta sitten uusittu lintulava on kooltaan suurimpia mitä tiedän ja ilmeisen suosittu. Eräs työkaverini käy siellä aktiivisesti kuvaamassa lintuja ja on lähiaikoina saanut tähtäimeensä muun muassa jalohaikaran. 

Olen jonkun kerran aikaisemminkin kävellyt Uikkupolun läpi. Muutamia vetisiä kohtia lukuunottamatta se on hyvässä kunnossa ja mukava talsittava. Nousuja ei ole lainkaan, vaan koko reitti on tasamaata. 

Kuuleman mukaan lampaita olisi ollut laitumella jossain päin lenkkiä, mutta eläimet eivät ikävä kyllä osuneet silmiini. Piipahdus lintulavallakaan ei tällä kertaa tarjonnut ihmeempiä luontoelämyksiä. 

Matkan varrella oli peräti kahdessa paikassa iso auringonkukkapelto. Tiedä sitten saako niitä poimia vai onko meininki sama kuin Kustavissa, jonka Facebook-ryhmässä viljelijän puoliso jaksaa marmattaa kuinka kamalaa on kun ihmiset käyvät poimimassa heidän kukkiaan. 

Uikkupolun kiertämiseen lintulavalla poikkeamisineen meni lähes minuutilleen tunti. Kamera killui kaulassa ja jotain kuvattavaakin löytyi.

Juliet Jonesin Sydän Logomossa

Lauantaina 12. syyskuuta suuntasin Turun Logomoon, jonka Teatro-salissa esiintyi Juliet Jonesin Sydän.

Juliet Jonesin Sydän on 80-luvun alussa Ruukissa perustettu suomalainen rockyhtye, joka oli suosituimmillaan 80-luvun lopulla. Orkesteri on tehnyt vuosien varrella yksitoista albumia, joista ensimmäinen ilmestyi 1985 ja uusin viime talvena.   

Bändin tunnetuimpia kappaleita ovat Helppo elämä, Rakkauslaulu, Kantri, Räkänokka ja Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin. 

Juliet Jonesin Sydän vuonna 2020. Kuva: Pia Parkkonen

Vuosituhannen alussa toimintansa lopettanut yhtye teki comebackin vuonna 2015. Kokoonpano on sama kuin yhtyeen kulta-aikoina, lukuunottamatta laulaja-kosketinsoittaja Eero Hyyppää. Hyyppä sairastaa Parkinsonin tautia, eikä voi osallistua bänditoimintaan. Hänen tilallaan on J. Karjalaisen ja Kauko Röyhkän orkestereista tuttu Pekka Gröhn, joka tosin ei laula Hyypän aikoinaan laulamia kappaleita.

Pari sanaa omasta suhteestani Juliet Jonesin Sydämeen. Muistan hyvin 80-luvun lehtijutut, televisioesiintymiset ja hitit kuten Helpon elämän, mutta mikään varsinainen fani en tuolloin vielä ollut. Hevirokki oli siihen aikaan sen verran kova juttu, ettei maailmassani ollut samanlaista sijaa suomirockille tai Juliet Jonesille kuin nykypäivänä. 

Elokuussa 1991 Uudessakaupungissa järjestetetty Rantarock oli käänteentekevä päivä. Hotelli Aquariuksen viereisessä kesäteatterissa esiintyi paikallisia toivoja ja lopuksi Juliet Jonesin Sydän. 

Muista yhtyeistä ei ole jäänyt juurikaan muistikuvia, mutta JJS räjäytti potin. Orkesteri oli aivan hemmetin hyvä.

Rantarockin jälkeen otin nopeasti haltuun bändin levyjä. Turun Hansakorttelissa sijainnut levykauppa Epe's myi edullisesti ainakin 1990 ilmestynyttä Jupiter-albumia. 

Yhtyeen kuudes albumi, vuonna 1992 ilmestynyt Nauru on minulle ehkä tärkein Juliet-albumi. Radio Mafiakin soitti ahkerasti levyn kappaleita kuten Pyhimyksiä ja veijareita, Räkänokka ja Jussi And The Boys. 

En kirveelläkään muista milloin olen viimeksi nähnyt JJS:n keikalla ennen Logomoa. Siitä täytyy olla hemmetisti aikaa. Tämäkin keikka olisi jäänyt varmaan muuten väliin, mutta työkaverini tuputti lippuaan minulle, koska oli itse estynyt tulemaan paikalle. Onneksi vastaanotin piletin. 

Logomon konsertin piti alunperin olla viime toukokuussa, mutta koronan takia se siirrettiin kuukausia eteenpäin. Samaan aikaan toisaalla Logomossa esiintyi Andy McCoy Band. Sekin keikka oli koronan takia siirretty ja osui samalle päivälle JJS:n kanssa. Andykin olisi toki kiinnostanut.

Jonotus Teatro-saliin oli hidasta. Koronan takia käytössä oli rajoituksia, eikä alkoholiakaan saanut tuoda aulabaarista sisälle katsomoon. 

Istumapaikkoja oli väljennetty latomalla punaisia A4-papereita sinne tänne turvaväleiksi. Osalla väestä oli hengityssuojat, suurimmalla osalla ei. 

Paikkani oli käytännössä aivan lavan edessä, rivillä kolme. Se oli ensimmäinen rivi jossa ihmisiä istui.  Puolivälissä salia olisi varmaankin ollut äänentoistoistollisesti parempi paikka.

Korvatulpat oli pantava välittömästi päähän yhtyeen aloittaessa soittonsa. Kari Heiskarin basso tuuttasi parin metrin päässä olevista kaiuttimista sen verran tymäkästi, että valmiiksi kuulovaurioiselle keikka olisi muuten ollut tuskaa. 

Konsertin avauskappaleena oli Jänis, joka on peräisin Jupiter-albumilta. Sen jälkeen tulikin monta biisiä, joita en tuntenut. Olivat todennäköisesti uusimmalta Kansas-levyltä peräisin. 

Reippaan aloitusbiisin aikana huomioni kiinnittyi bändin soittajiin, jotka olivat aikalailla vanhentuneet sitten viime näkemän. Rumpali Jussi Parkkonen oli lähes tunnistamaton piponsa kanssa. Vielä 90-luvun alussa hän näytti Mikko Kuustosen pikkuveljeltä.

Sosiaalipsykiatrian proferssorina Tampereen yliopistossa siviilityötään tekevä kitaristilaulaja Sami Pirkola oli viime talvena esillä muutamassakin lehdessä Kansas-levyn julkistamisen myötä. Hänet tunnistikin vaivatta. 

Yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen on kitaristilaulaja Kari Hyvärinen. Hänellä ja Pirkolalla oli nähdäkseni ongelmia soittimiensa kanssa, ainakin niitä vaihdeltiin välillä jopa kesken kappaleen. Muuten soitto sujui hyvin, vaikka koronan takia keikkoja ei kai ole aikoihin ollutkaan. 

JJS:n entisen, voisiko sanoa keskushahmon, Eero Hyypän aikoinaan laulamia kappaleita ei käsittäkseni tullut kuin yksi ainoa. Kantri on hieno biisi ja sitä joku yleisöstä huutelikin jo heti keikan alkumetreillä. 

Koska istumapaikkani sattui olemaan aivan basisti Heiskarin edessä ja nolla promillea veressä, seurasin miehen soittoa normaalia tarkemmin. En ole ennen ajatellutkaan, että JJS:n tapaisessa bändissä on noin tyylikkäästi soittava kaveri. Heiskari loihti hienoja kuvioita nelikielisestään. 

Juliet Jonesissa 80-luvulla bassoa soittanut ja 90-luvun alussa turkulaistunut Pentti Ilola oli hänkin paikalla. Lavalla miestä ei nähty, mutta Työläiset-kappaleen esittelyssä hänet mainittiin tekijänä ja valospotti osoitti katsomoon löytäenkin Penan.  

Pekka Gröhniä lukuunottamatta jokainen bändin jäsen lauloi vähintään yhden kappaleen. Parkkosen osaksi koitui jo ainakin 30 vuotta sitten matkaan jäänyt J. Karjalais-laina Hippa. Tiedä sitten mikä biisissä niin viehättää, mutta se oli jo aikoinaan osa Juliettien keikkaa.

Helppo elämä oli varmasti jokaiselle salissa istuvalle tuttu. Minua jäi hieman vaivaamaan miksi levyversiossa oleva mainio basson ja kosketinsoittimien vuoropuhelu oli nyt korvattu tilutteluna Hyvärisen ja Gröhnin kesken, Heiskarin jäädessä bassonsa kanssa paitsioon. 

Viimeisenä biisinä kuultu, pari vuotta sitten menehtyneen JJS:n ulkojäsenen Seppo Kansanojan tekemä Rakkauslaulu oli sovitettu lähes acapellaksi rivakan rokin sijaan. Toimihan se noinkin.

Kahden encoren kanssa konsertti kesti puolisentoista tuntia. Se oli täysin passeli aika ainakin minulle. Kovalla tuolilla istuessa alkoi perse hiljalleen puutua, eikä tämänkokoisen miehen ole soveliasta seisoskella peittämässä toisten näköalaa. 

Hierkonpolulla Reilassa

Pyhärannan Reila tunnetaan entisenä armeija-alueena, jossa moni minunkin tuttuni on heilutellut rynnäkkökiväärin piippua. 

Reila sijaitsee länsirannikolla, suunnilleen Uudenkaupungin ja Rauman välissä. Viime lauantaina Reilan kyläraittia ajellessani en nähnyt missään ristin sieluakaan, mutta muuten alue näytti hoidetulta ja viihtyisältä. 

Hierkonpolku on vajaa kaksi vuotta sitten avattu luontopolku, joka on Reilan kyläyhdistuksen Reidun ja Metsähallituksen luontopalvelujen toteuttama hanke Puolustusvoimien entisellä alueella. 

Kuulin ensimmäisen kerran Hierkonpolkusta melkein heti sen valmistuttua, mutta debyyttivisiittini toteutui vasta viime viikolla. Asiasta tuli pari kuukautta sitten juttua työkaverini Timon kanssa, joka oli lomallaan ehtinyt tännekin. Hän kehui kovasti reittiä. 

Kolmisen kilometriä pitkä luontopolku kulkee pääosin merenrantaa myötäillen Reidun saunalta osoitteesta Täpöntie 23 Kyhkärännokalle, jonka suurin maamerkki on valtava merivalvontatorni. 

Hierkonpolku on molempiin suuntiin merkattu oransseilla puupalikoilla, joita on niin tiheästi, että tuskin surkeinkaan maastossa liikkuja onnistuu eksymään. Se ei ole rengasreitti.

Polun varrelta on komea Hierkonpään laavu grillipaikkoineen merenrannassa. Sieltä löytyy myös vessat ja puuhuone. 

Ainakin käyntipäivänämme laavu oli oikein siistissä kunnossa. Grilli on rakennettu aivan maan tasalle ja sen saa peitettyä peltikannella. Siinäpä systeemi, jollaista en muista ennen nähneeni. Ei luulisi ainakaan tuli leviävän. 

Kolme kilometriä Reidun saunalta Kyhkärännokkaan meni todella äkkiä. Ainoastaan kova, suoraan mereltä puhaltanut tuuli haittasi menoa. En osannut varautua moiseen keliin. Pitkät housut olisi tarvittu tuollaisella puhurilla. 

Maasto oli varsin helppokulkuista, eikä nousuja ollut lainkaan. Kävely komeissa maisemissa rannalla tyrnipuskien lomassa tai kivikkoisessa mäntymetsässä ei ehtinyt käydä tylsäksi. 

Vaikka entisellä armeija-alueella olitiinkin, en juurikaan huomannut merkkejä sotilastoiminnasta. Kyhkärännokan valvontatorni ja metsässä ollut betonirakennelma pistivät toki silmään. Mikä lie bunkkerin tuuletuspömpeli ollut. 

Koska autolle ja lähtöpaikalle Reidun saunalle oli päästävä takaisin, oli periaatteessa ainoana vaihtoehtona talsia samaa tietä kuin tulikin. Puolet matkasta kävelimme kuitenkin läheistä hiekkatietä pitkin ja loput taas polulla. Eipä ainakaan merituuli päässyt haittaamaan. 

Maailma kun on pieni, tapasin Hierkonpolulla vanhan koulukaverini ala- ja yläasteelta. En ollut nähnyt Tiinaa ainakaan kolmeenkymmeneen vuoteen, mutta Facebookissa hänen vaiheitaan on tullut toisinaan seurattua. 

Rengasreittinä Hierkonpolku olisi varmasti mielenkiintoisempi, mutta hyvä näinkin. Varmasti tulee käytyä joskus uudelleenkin.