Hypöistenkoski Aurassa

Tässä päivänä eräänä oli mahdollisuus hypätä kaverin autokyytiin, hän kun oli työasioissa menossa käymään Aurassa.

Auran kunta sijaitsee noin 30 kilometriä Turusta Tampereen suuntaan. Maanviljelypitäjä ei tietääkseni peltojen lisäksi paljon muuta nähtävää tarjoa, mutta virtaa siellä sentään Aurajoki. Niinpä ehdotin visiittiä Hypöistenkoskelle, joka tuli tutuksi viime marraskuun lopulla siellä käydessäni Harri Nato Leinon kanssa.

Hypöistenkosken luontopolku alkaa melkein kuin varkain kunnan keskustasta. Paikka on niin hyvin piilotettu, että polulla käppäillessä luulisi olevan jossain paljon kauempana kuin aivan sivistyksen lähistöllä. Viitteitä urbaanista yhteiskunnasta näkyi ainoastaan junaradalla, jossa rautahepo kiisi vauhdilla kohti Turkua.

Luontopolku on vaatimaton ja lyhyt, mutta samalla sellainen, että huonokuntoisenkin luulisi jaksavan sen kiertää. Alkumatkasta maa oli varjopaikoissa vielä osittain jäässä. Matkalla näin kevään ensimmäiset nokkosperhoset tai ylipäätään minkään sortin perhoset.

Koska en ole kalamiehiä, en osaa sanoa milloin tuollakin kannattaisi vapaansa heilutella. Luulisi meinaan Hypöisistäkin jonkunlaista suomukasta nousevan. Ainakin Liedon Nautelankoskella kalastajia näkee usein.

Kosken virtaus oli jonkun verran kovempi kuin marraskuun lopulla. Yllättävän äänekäs soundi noinkin vaatimattoman näköisestä putouksesta syntyy. Kivistä ja rannasta päätellen vesimäärä on joskus huomattavasti suurempikin.

Tosielämän rokkisatu Don't Stop Believing: Everyman's Journey

YLE Teema esitti huhtikuun alussa kahteen otteeseen Ramona S. Diazin ohjaaman dokumenttielokuvan Don't Stop Believing: Everyman's Journey. Se kertoo amerikkalaisesta Journey -yhtyeestä, joka valitsee uudeksi laulajakseen tuntemattoman filippiiniläisen Arnel Pinedan.

Pineda kelpuutettiin orkesterin keulille vuonna 2008. Journeyn kitaristi Neal Schon surffasi Youtubessa ja kiinnitti huomiota loistavasti laulavaan Journey-coverbändin vokalistiin. Pineda on yhä Journeyn laulaja, joten valinta taisi olla oikea. Kitaristikin varmasti hymyilee yhä löydölleen sen minkä kasvojen kiristykseltään pystyy.

Elokuvassa nähdään Pinedan vanhoja kotikulmia Filippiineiltä. Köyhyydessä ja ankeissa olosuhteissa tulvivien katujen keskellä kasvanut mies laulaa nykyään kymmenien tuhansien ihmisten edessä. Se ei kuitenkaan ole tehnyt hänestä ylpeää, vaan Pineda jakaa auliisti nimikirjoituksia ja käy tervehtimässä faneja keikkapaikkojen ulkopuolella.

Don't Stop Believing: Everyman's Journey on pääosin kuvattu vuoden 2008 Revelation -kiertueella. Pineda oli tuolloin ensimmäistä vuottaan bändissä ja ihmeissään kaikesta ympärillään olevasta. Hän ei uskonut olevansa yhtyeen vakituinen jäsen, vaan luuli koeajan jatkuvan.

1973 perustettu Journey on ollut Amerikassa jättisuosittu orkesteri. Suurimmat menestyksen vuodet sijoittuvat 80-luvun alkuun ja puolivälin tienoille. Yhtyeessä on käynyt ovi tiheään tahtiin, laulajiakin on ollut useita. Heistä tunnetuin ja pitkäaikaisin on Steve Perry, joka elokuvassakin usein mainitaan.

Kun Journeytä käsittääkseni pidetään periamerikkalaisena yhtyeenä, oli perin rohkea veto valita jenkkibändiin aasialainen laulaja. Elokuvassa ei viitata rasismiin juuri lainkaan, siihen olisi ollut hyvä mahdollisuus. Pineda itse kertoo, että häntä on nimitetty muun muassa apinaksi. Konserttihallien parkkipaikoilla haastatellut ihmiset tuntuvat olevan kovin kilttejä sanomisissaan. Luultavammin härskeimmät junttikommentit on jätetty pois.

1967 syntynyt Pineda on laululahjojensa lisäksi hyvä esiintyjä. Kaveri ei malta olla paikoillaan, vaan liikkuu ympäri lavaa kuin Mick Jagger tai Bruce Dickinson konsanaan.

Harmi kyllä Pineda ei ollut Journeyn keulilla kesällä 2006 kun näin yhtyeen Sweden Rock Festivalilla Etelä-Ruotsin Sölvesborgissa. Tuolloin äänessä oli Steve Augeri, jonka suorituksen kerrottiin tulleen nauhalta.

Ströömin rannoilla Kustavissa 12. huhtikuuta

Lauantaina 12. huhtikuuta tein Kustavissa pienen autoilukierroksen. Se oli samalla äitini uuden käytetyn auton koeajo omalta osaltani. Edellinen kun pistettiin lunastuskuntoon Turussa Aurajoen rannassa kolmisen viikkoa aikaisemmin.

Menopeli oli tuolloisena viikonloppuyönä ilmeisesti yritetty varastaa. Kuulemma rattiakseli oli vääntynyt ja ratin sisällä oleva turvatyyny vioittunut. Vakutuusyhtiö päätti jättää korjaamatta viitisentoista vuotta vanhan kaaran ja antoi määrätyn summan rahaa siitä hyvästä.

Koska flunssa painoi taas vaihteeksi päälle ja ulkona oli armoton tuuli, en viitsinyt könytä Kustavin rantoja erityisen kauaa. Mielenkiintoisempaakin valokuvattavaa olisi ehkä löytynyt, mutten siinä kunnossa jaksanut liikkua normaaliin tahtiin.

Kivimaan laiturilla oli suorastaan ruuhkaa. Kalastajia, auringonottajia, grillaajia ja vaikka mitä. Hyvä kun sekaan mahtui. Kauempana Ströömillä (vesiväylä, joka halkoo Kustavia) näkyi merentutkimusalus Aranda. En muista sitä aikaisemmin Kustavin vesillä nähneenikään.

Merentutkimusaluksesta muistui mieleen 80-luvulla kukoistanut kirjolohenkasvatus. Se oli näillä vesillä silloin suurimmillaan. Vartsalan lossin läheisyydessäkin puolisen tusinaa isoa kasvatusallasta. Olin kolme suvea kalahommissa, jossa  pääasiallinen tehtävä oli ruokkia altaissa olevia kirjolohia. Niille heitettiin lapiolla rehua veneestä käsin.

Nyttemmin kalankasvatus on hiipunut melkein kokonaan. 80-luvun lopulla pelkästään Kustavissa oli kymmeniä alan yrityksiä ja bisnes katsottiin kunnalle suuremmaksi kuin kesämökkiläisten tuomiset.

Kalankasvatuksen vastustus oli tuolloin mökkiläisten keskuudessa kovaa. He kertoivat rantojensa likaantuvan. Ströömillä virtaus on niin suuri, että mökkirantoihin tuskin ehti kerääntyä väitettyjä saasteita. Yrittäjissäkin oli eroja ja yksi saattoi helposti pilata toistenkin maineen. Toki rantakallioille paskovia lokkeja varmaan piisasi altaiden naapurissa.

Tuulivoimalat ovat nykypäivän kalankasvatusaltaita. Kova mussutus kuuluu esimerkiksi Kustavin naapurikunnasta Taivassalosta, jonne tuulitorneja kaavaillaan rakennettaviksi. Kuulemma lapojen humina häiritsee ja aiheuttaa sairauksia. Vastaavia laitoksia näkee vaikkapa Tanskan ja Saksan rannikoilla valtavat määrät. Mielestäni ne jopa sopivat maisemaan ainakin siellä.

Merikotkat kuulemma törmäävät tuulivoimaloihin ja menehtyvät. Näin varmasti onkin. Nämä komeat linnut ovat lisääntyneet viime vuosina valtavasti. Ströömilläkin niitä näkee ainakin erään lossikuskin mukaan suurina laumoina ihan päivittäin. Kumpa joskus itsekin näkisin ja saisin valokuvattua niitä, sillä ainuttakaan kunnollista otosta en merikotkista minulla ei toistaiseksi ole.

Kuusiston linnanraunioilla 10. huhtikuuta

Huttalan linnavuorelta reissumme jatkui Piikkiönlahden rannalle, jossa sijaitsee Kuusiston piispanlinnan rauniot. Molemmat alueet kuuluvat Kaarinan kaupunkiin, johon Piikkiökin liitettiin vuonna 2009.

1200-luvun lopulla tai 1300-luvun alussa perustettu linna oli käytössä uskonpuhdistukseen asti. Linna purettiin Kustaa Vaasan käskystä vuonna 1528. Kukoistuksensa päivinä linna oli Suomessa ainutlaatuinen.

Käyntikohteena Kuusiston linnanrauniot alkaa olla allekirjoittaneelle hyvinkin tuttu. Siellä kun tulee käytyä muutaman kerran vuodessa. Kerran satuin samaan aikaan jonkinmoisen kesäteatteriesityksen kanssa, joten päätin olla häiritsemättä heitä. En tiedä onko se jokakesäinen perinne, mutta esitysmiljöö ainakin on ainutlaatuinen.

Kerran olin lähellä hälyttää ambulanssin, kun muurin alla makasi liikkumaton henkilö. Ehdin jo luulla häntä vallan elottomaksi, mutta kohta paikalle ilmestyi keskiaikaiseen asuun sonnustautunut urho miekka kädessään. Meneillään oli joissain piireissä suosittu larppaus eli live-roolipelaaminen.
 

Nyt lähistöllä näkyi harvinaisen paljon eläimiä. Kevään ensimmäinen västäräkki tuli poseeramaan muurinharjalle. Kyhmyjoutsen uiskenteli lähistöllä. Kauempana pellolla aterioi valkohäntäpeura.

Piikkiön Huttalan linnavuorella 10. huhtikuuta

Torstaina 10. huhtikuuta lähdin Hyttisen Miikan kanssa parin tunnin fotoajelulle Turun lähistölle. Päivällä töissä hiki hatussa huhkiessani mietin missä kannattaisi käydä, minne pääsisi ilman suurta vaivaa. Melko nopeasti toimintasuunnitelma juolahtikin mieleeni.

Ensimmäinen kohteemme oli Piikkiön Huttalan linnavuori. Se sijaitsee Ykköstieltä Piikkiön keskustasta Toivolinnan suuntaan. Tietä körötellään noin kilometri, jonka jälkeen käännytään vasemmalle pellolle vievälle pikkutielle. Tienhaarassa on kyltti, jossa lukee Linnavuori.

Huttalan linnavuori on 74 metriä korkea jyrkkärinteinen mäki. Se on ollut käytössä kahteen otteeseen; esiroomalaisella ajalla 500 eaa.-0 sekä rautakauden lopulla 1000-1100-luvuilla.
Linnavuori on ollut hyvä puolustautumispaikka, sillä sen rinteet ovat kaakkoisreunaa lukuunottamatta luoksepääsemättömän jyrkät. 
Huttalan linnavuoren löydöt viittaavat siihen, että se on ollut tavallista aktiivisemmassa käytössä. Kaakkoisrinteestä on löydetty merkkejä rautakautisesta asutuksesta ja lounaisrinteestä kaksi kahdeksan senttimetristä uhrikuoppaa.(Wikipedia)

Parkkipaikalla tuumalin, mahtaako polku vuorelle oli kovinkin liukas ja vetinen, vaiko peräti vielä osittain jäässä. Pelko osoittautui turhaksi, sillä eteneminen linnavuorelle oli yllättävän helppoa. Mitä nyt pulssi hieman kiihtyi sitä mukaa kun ramppasi ylöspäin.

Hankalassa louhikon peittäneet portaat olivat muutama vuosi takaperin siinä kunnossa, että isomman äijän sopi olla varovainen niiden päällä. Kymmenen tikkua laudalla -peli onkin saattanut tulla jollekin onnettomalle konkreettisesti tutuksi. Nyt tuo huojuva hökötys oli purettu, eikä korvaavaa oltu tehty. Kivikko ei kumminkaan ole mikään liian vaativa osuus.

Vuoren päältä aukeaa komeat näköalat. Kaarinan vesitorni, Piikkiönlahti, Vanha Ykköstie, junarata ja paljon muuta jos vaan osaa hahmottaa paikkoja.

Vuorelle vievän polun puolivälissä on merkillinen siirtolohkare. Minulle sen oikea syrjä tuo mieleen australialaisen alkuasukkaan eli aborginaalin kasvonpiirteet. Yhtä kolhoja tyyppejä tosin näkee välillä arkielämässäkin.

Huttalan linnavuorella voisi kauniina kesäpäivänä viettää tunnin jos toisenkin. Nyt sen teki mahdottomaksi kova tuuli.

Karunan kirkolla

Josef Stenbäckin suunnittelema Karunan kirkko rakennettiin harmaasta graniitista vuosina 1908-1910. Tyyli edustaa kansallisromantiikkaa.

Paikalle saavutaan pikkutietä pitkin, joka on parhaat päivänsä nähnyt aikoja sitten. Asfaltti on repeillyt ja on muutenkin muhkurainen. Heikkokuntoinen tie vaan lisää ihmetystä kun kirkon lopulta näkee. Kyseessä kun on melkein klaffivirhe tai optinen harha.

Harvinaisen komea rakennus tuli tutuksi viitisen vuotta sitten, jolloin olin muutaman kaverin kanssa sunnuntaiajelulla Sauvon ja Karunan suunnalla. Joku taisi ehdottaa, että käydäänpä katsomassa kirkkoa. Parkkipaikalle päästyämme en ollut uskoa näkemääni; miten hemmetissä täällä korvessa voi olla tuollainen kirkko?

Asiaan löytyy selitys. Kun graniittinen kirkko oli valmistunut, siirrettiin sen vieressä sijainnnut vanha puukirkko Helsinkiin Seurasaaren ulkomuseoon. Ilmeisesti tästä hyvästä moinen pytinki on Karunaan rakennettu. Luulisi, että hiukan vaatimattomampikin olisi riittänyt.

En ole koskaan käynyt kirkossa sisällä. Se on aina ollut kiinni siellä poiketessani. Kirkossa on istuimapaikkoja 480 ja se sijaitsee aivan meren rannalla.

Ennen vanhaan kirkonmenoihin on tultu veneellä. Laituria en silti tuulisesta rannasta löytänyt. Kuutisen joutsenta uiskenteli lähistöllä. Ilmeisesti viime juhannuksen peruja olevan ison nuotion jäännökset löytyivät rantakalliolta.

Karunan hautausmaan laidassa, lähellä metsänreunaa on erikoinen hautakivi. 55-vuotiaaksi elänyt naishenkilö on saanut todella hienon muistomerkin. Vastaavia ei juurikaan Suomessa näe.

Kirkon lähellä sijaitsee Karunan kartano. Viime vuosina restauroinnin kohteena ollut rakennus on komea. Jos Suomessa kuvattaisiin kauhuelokuvia, olisi kartano siihen potentiaalinen kummitustalo.  

Parkkipaikalla bongasin ruusupuskan siimeksestä kevään ensimmäiset sinivuokot.

Karuna kuuluu Sauvon kuntaan. Taajamien välimatka on noin kymmenen kilmometriä. Karuna erotettiin Sauvosta omaksi kunnakseen 1930. Se liitettiin 1969 pääosin takaisin Sauvoon ja Santasaaren (Sandö) kylä Kemiöön. Alueella asuu nykyään noin 700 ihmistä.

Karunassa järjestetään heinäkuussa pienimuotoinen musiikkifestivaali Karuna Unplugged, jonka vakioesiintyjiä ovat yleensä esimerkiksi Edu Kettunen, Bablo ja Kari Peitsamo. Vielä kertaakaan en ole paikalle joutanut, koska samaan aikaan on Karjurock Lokalahdella. Näin tulee käymään ensi kesänäkin, sillä tuskin Karuna Unpluggedissa on Helloweenin kaltaista esiintyjää kuten Karjurockissa. Toisena ajankohtana homma olisi ollut päivänselvä jo muutama vuosi takaperin.

Paranoid Baskervillen koirana

Jokunen kuukausi sitten Facebookissa levisi kulovalkean lailla vanha musiikkivideo. Siinä Cindy & Bert -niminen duo esittää saksaksi Black Sabbathin klassikkokappaleen Paranoid. Käännös on saanut nimekseen Der Hund Von Baskerville ja kertoo todennäköisesti Baskervillen koirasta. Näin päättelisin lukion vitosen saksan arvosanalla asian olevan.

Wikipedian mukaan Cindy & Bert oli saksalainen lauluduo, joka vaikutti 70-luvulla. He edustivat maataan, joka siihen aikaan oli Saksan liittotasavalta, Euroviisuissa vuonna 1974.  

Huomasin videon Facebookissa ystäväni Katjan linkittämänä. Hänkin kuuluu Paskan musiikin ystävät -ryhmään, jonne jäsenet saavat lähetellä huonoa makua edustavia musiikkiesityksiä. Makuasiat ovat tunnetusti yksilöllisiä, mutta genreen kuuluvat ilman turhia mutinoita esimerkiksi sellaiset artistit kuten Frederik, Janos Valmunen, Aimo Jaara, Linda Vink, Pasi ja Pekka, Cat Cat, Johanna Raunio, Esa Saarinen, Olavi Kivikoski, Tauski Peltonen, David Hasselhoff, Heikki Kinnunen, Eddie Edwards ja Anita Hirvonen.

Rumban aina valppaat avustajat nappasivat videon tuotapikaa nettisivuilleen. Pienen uutisen kera sitä hehkutettiin kuin kyseessä olisi ollut heidän oma bongauksensa. Samanlainen tapaus oli juuri alkuviikosta, jolloin he uutisoivat Vesa-Matti Loirin 80-luvun Spede Show-hahmo Jean-Pierre Kuselan Nauravan kulkurin olevan pelottavinta pitkään aikaan. Joku neropatti nimittäin oli päättänyt kääntää videon alusta loppuun, jolloin se saa aivan uusia ulottuvuuksia.